Ykköskauden ohjaaja Jean-Marc Vallée on jättäytynyt tuottajan pallille ja kakkoskauden kaikki jaksot ohjasi Oscar-voittaja Andrea Arnold. Oscar-pystin hän nappasi lyhytelokuvasta Wasp, joka löytyy Youtubesta. Wasp on kyllä oikein oppikirjan mukainen näytösteos elokuvan rakentamisesta. Itse olen nähnyt elokuvan yliopiston draaman kirjoittamisen luennolla, jossa sitä niin ikään käytettiin malliesimerkkinä hiotusta draamasta. Siitä, miksi Arnold syrjäytti Valléen, voi tietysti spekuloida. Oliko Vallée vain kiireinen toisen sarjansa, Sharp Objectsin kanssa vai liittyikö asiaan jotain skismaa henkilöiden välillä? Ja miksi Arnoldin saatua kuvaukset loppuun toisen kauden kanssa, tuli Vallée takaisin viimeistelemään jaksojen editoinnin? Eikö Arnoldin työjälkeen oltu tyytyväisiä?
Siinä, missä ensimmäinen kausi perustui Liane Moriartyn valmiina olleeseen kirjaan, kakkoskausi jatkaa tyhjästä. Moriarty on kyllä ollut mukana ideoimassa tarinan etenemistä, mutta varsinaisesta käsikirjoituksesta on vastannut ykköskauden käsikirjoittaja ja televisioalan legenda David E. "Michelle Pfeifferin aviomies" Kelley. Kakkoskauden osakseen saama kritiikki onkin perustunut siihen, että ykköskausi esitteli vielä selkeän juoniarkin, mutta kakkoskausi on tuntunut päämäärättömältä ja jopa turhalta.
Olen nyt pantannut omaa mielipidettäni sarjan kakkoskaudesta neljän kappaleen verran ja haluaisin jatkaa sitä vieläkin. Oloni on nimittäin kahtiajakautunut. Ykköskausi oli minulle jotain jumalasta seuraavaa ja tuntui, että kakkoskausi olisi vielä parempi, kun ykkösen päälle ynnäsi vielä oikean jumalan tai Meryl Streepin, kuten hänet maan päällä tunnetaan. Olisi sarjan taso laskenut vaikka kuinka alas, olisin silti katsonut kaikki jaksot ihan penkkini reunalla. Näitä sarjoja vain ei tehdä liikaa, jossa nimekkäät naistähdet saavat oikeasti kohtauksia keskenään. Vielä kun kakkoskaudellakin saadaan hienoakin draamallista jännitettä ja monia mieleenpainuvia kohtauksia. Esimerkiksi Kidmanin ja Streepin tai Streepin ja Witherspoonin tai Streepin ja Dernin välillä. Kuten näkee, Streep alkaa olla avainsana. Häneen myöhemmin.
Mutta... kun ykköskausi on niinkin hieno kuin Big Little Liesin ykköskausi oli, niin pakko kai sen kakkoskauden on jollain lailla sukeltaa. Valléen lähdön huomaa. Jollain lailla pidän Arnoldin hiekkaisemmasta ja pölyisemmästä kädenjäljestä, mutta en tiedä haluanko sitä tämän sarjan kanssa. Myös jo edellä mainittu alkuperäisteoksen puute on ehkä kakkoskauden suurin ongelma. Ykköskausi oli täsmällinen. Whodunnit-juoniarkki mahdollisti draaman kaaren, jonka välissä pystyi takertumaan kiinni perheväkivallan, äitiyden, täydellisyyden ja vanhemmuuden haasteisiin. Kakkoskaudesta murhamysteerin jännite puuttuu. Eikä kakkoskausi pysty tematiikallaan tuomaan enää mitään lisää jo ykköskaudella esitettyihin kysymyksiin naisen asemasta ja psykologisista valtapeleistä.
Kravitz on auttamattoman umpisurkea. Ykköskaudella hänen hahmonsa olikin täysi sivussaseisoja, eikä häneen osannut kiinnittää huomiota. Mutta kakkoskaudella tosiaan Kravitzin raiskattavaksi annetaan kohtaus kohtaukselta, jotka hän kaikki heittää itsepäisesti hukkaan. Hänelle annetaan dominoivaa ja määräilevää äitiä ja karikoille ajautuvaa avioliittoa ja syyllisyyden tuskia ja eettisiä pulmia vaikeiden valintojen edessä ja niin edespäin ja niin edespäin. Mutta en voi sanoin kuvailla sitä turhautumisen määrää, jota koin, kun jouduin jakso jaksolta seuraamaan Kravitzin yhtä ainoaa, murjottavaa ilmettä. Hän oli tylsä, yksitahoinen ja ärsyttävä. Unelias, väsynyt, laiska ja osaamaton. Pinnallinen, teennäinen ja väsyttävä.
Se oli sen tasoinen rimanalitus, että sai minut oikein kyseenalaistamaan kaikkia aikaisempiaankin vetoja. Esimerkiksi Ihmeotukset kakkosessa. Vähän kuin Oscar Isaac, joka oli niin surkea Star Warsissa, että pelästyin olisiko hän oikeasti surkea näyttelijä. Mutta kai sitä jokainen voi pallon tiputtaa, vaikka pelata osaisikin.
Mutta Kravitz ja hänen ainainen murjotuksensa oli kyllä se, mikä upotti kakkoskauden täysin minun silmissäni. Myös Reese Witherspoonin hahmo ajautuu oudolle sivupolulle kakkoskaudella. Ykköskaudella tulinen, uhmakas, feministisen uljas hahmo muuttuu - tietysti - kakkoskaudella miehensä perään itkeväksi, vollottavaksi ja anelevaksi uhriksi.
Kravitzin tunarointia ei pelasta edes Laura Dern, joka nousi minulle vahvimmaksi yllättäjäksi. Ykköskaudella olin täysin Kidmanin lumoissa, että minulta taisi mennä Dern vähän ohi, mutta kakkoskaudella hänen tulisuutensa oli paljon kaivattua potkua muuten uneliaaseen menoon.
Game of Thronesia en ole katsonut loppuun. Liekö katsonkaan sen saaman palautteen perusteella. Mutta Big Little Liesin katsoin loppuun. Se on jo aika paljon tässä ajassa, jossa tuntuu, että sarjoja tehdään niin puolihuolimattomasti, että minulta on ainakin loppunut jo kärsivällisyys. Esimerkiksi Netflix-sarjojen taso on mielestäni laskenut kuin lehmän häntä. TV-alakin alkaa olla jo ehkä niin kilpailtu ja sarjoja tehdään niin paljon, että hyviä tekijöitä ei vain riitä kaikkialle.
