The Neon Demon (The Neon Demon)

Elle Fanningin mystisyydessä kiehtoo eritoten hänen anteeksipyytelemättömyys. Hän on aito. En yhtään ihmettele visionäärisen ohjaajan Nicholas Winding Refnin päätöstä pestata tämä nuori lupaus uusimman ohjauksensa, The Neon Demonin pääosaan. Fanning on 16-vuotias Jesse, joka saapuu Los Angelesiin tavoittelemaan mallin uraa. Matkalla häntä auttavat Karl Glusmanin esittämä valokuvaaja, Christina Hendricksin esittämä mallitoimiston johtaja ja Jena Malonen esittämä meikkitaiteilija. Kaikki tuntuvat olevan lumoissaan Jessen ennennäkemättömästä kauneudesta ja tämä pakostakin nostaa esille kateuden teeman.

Ulkonäöllä elämisen tuska oli hyvin saatu verestettyä juoneen. Oikeastaan koko Los Angelesilainen kauneusmaailma oli niin saturoitu ulkonäköihinsä keskittyneillä ihmisillä, että oli ihan mielenkiintoista nähdä heidän vääristynyt todellisuutensa, jossa kaikki oikeasti on vain pintaa ja yksikään hahmo ei kykene olemaan empaattinen, inhimillinen tai edes läsnä. Erityisen kalvavia oli zombienomaiset vuoropuhelut näiden tyhjien kuorien välillä, jolloin he eivät pysty muusta puhumaan kuin huulipunien nimistä. Jokainen on niin keskittynyt itseensä, että ei näe toista oikeasti, vain miltä tämä näyttää.

Elokuvan visuaalinen vertauskuvallisuus on tietenkin mitä mainiointa. Senhän takia tälläisiä taide-elokuvia katsotaan. Oma suosikkini oli pantterin länsäolo päähenkilön halvassa motellihuoneessa. Tulkitsin sen kuvaamaan vaaran tuntua. Myös se, että hahmon koti ja ainoa henkilökohtainen tila on vain niin hääppöinen huone kaupungin laidalta symboloi riskiä, jonka päähenkilö on ottanut eläessään yksin ja yrittäen saavuttaa unelmiaan. Sama kehä toistuu myös juonessa ja siinä kuinka aluksi turvalliset ja ystävälliset ihmiset päähenkilön ympärillä, juonen eskaloitua syvemmälle nämä ovatkin poissa tai eivät olekaan miltä näyttävät.

Elokuvan hienoin kohtaus oli eittämättä se muotinäytös, joka on niin ilmaiseva ja hypnoottinen, että siitä ei malta katsettaan nostaa. Pidän siitä, että tässä ei pelätä ottaa täysillä kantaa pinnallisen maailman kolkkouteen ja autioituneisuuteen. Omalla laillaan elokuva kulkee myös mielenkiintoisilla metatasoilla, tarjoten hienoa, kaunista ja täyteläistä kuvaa, mutta ollen käsikirjoitukseltaan ja juonikaareltaan miltei olematon. Muotinäytöskin muuttuu vain kauniiden valojen välkkeeksi ja päähenkilön oman lähikuvan nuolemiseksi.

Se, että jopa kuolleita ruumiita palvotaan seksuaalisina esineinä, puhuu hyytävää vertauskuvaa siitä kauhusta, mitä on olla ilman kytköstä ihmisen luonnollisuuteen ja elollisuuteen. The Neon Demon on kuvaus pinnallisesta maailmasta ja hahmoista, joiden ainoa linkki ihmisyyteen on eläimellisyys - raakuus, moraalittomuus ja se nimenomainen kauneus.

#elokuvahaaste2016 (20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella)

Elokuvan upea julistetaide on jo näky sinänsä:

...=)

Trumbo (Trumbo)

Dalton Trumbon tarina oikein huutaa elokuvaksi tekemistä. Hollywood tunnetusti rakastaa elokuvia itsestään, siksi ei yllätä yhtään elokuvan menestys 88. Oscareissa. Muun muassa Bryan Cranston sai elokuvan nimiroolista parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Trumbo ei kuitenkaan saavuta lähdemateriaaliansa tasoa ja lopputuloksena on vähän lässähtänyt, kuiva teos.

Dalton Trumbo on 1940-70-luvuilla työskennellyt käsikirjoittaja Hollywoodissa. Hän voitti parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot elokuvista Roman Holiday (Audrey Hepburnin läpimurtoelokuva) ja The Brave One, jotka hän kirjoitti salanimen takaa. 50-luvulla hänet oli nimitetty mustalle listalle. Musta lista koostui kommunisteiksi epäillyistä viihdealan työntekijöistä. 40-luvulla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat voittaneet toisen maailmansodan, josta käynnistyi kylmä sota kahden suurvallan välillä. Kumpikin pyrki estämään toisen ideologian (kapitalismi vs. kommunismi) maailmanvalloituksen. Trumbo oli kannattanut vasemmistolaisia ajatuksia (siitäkin huolimatta, että eli itse varsin rikkaasti ja etuoikeutetusti Hollywood-unelmaa). Hän kieltäytyi kieltämästä omia aatteitaan ja joutui jopa vankilaan kongressin halventamisesta. Trumbo-elokuva kuvaa vielä pahamaineisen ja siihen maailmanaikaan vaikutusvaltaisen juorujournalisti Hedda Hopperin (Helen Mirren) henkilökohtaisen koston vaikutuksia Trumbon jo valmiiksi kärsineeseen imagoon ja asemaan Hollywoodissa.

Bryan Cranston on roolissa vaikuttava, silti tosin ihmetyttää, että kuka hänet niin hyväksi laskee, että Oscar-ehdokkuuden kehtaisi tälläisestä roolisuorituksesta / elokuvasta antaa. Vähän aikaa täytyy elokuvaa katsoa, mutta kyllä jonkin ajan päästä ei enää erota häntä Cranstoniksi ja on kuin hän olisi kadonnut rooliinsa. Hahmo on haastava, koska elokuva kuvaa niin pitkän ajan tämän elämästä ja muutenkin kaikki eksentrisyydet ja pienet hulluuden asteet on vaikea saada toimimaan uskottavasti, mutta Cranston vetää kunnialla. Häntä ei edesauta yhtään se, että elokuva itsessään pysyy aika pinnallisena kuvauksena eikä sen syvemmin keskity mihinkään yhteen teemaan tai edes hetkeen Trumbon elämästä.

Helen Mirren on roolissaan hyvä, mutta valitettavan vähän käytetty, sillä hänen hahmonsa jää nyt aivan toissijaiseksi sivuhahmoksi ja täten on Mirrenillä vääntämistä, että hän saa siihen edes vähän moniulotteisuutta. Mielenkiintoisinta elokuvassa oli kuitenkin nimenomaan tämä Hedda Hopperin hahmo ja tämän pahamaineiset temput muun muassa juuri Trumbon päänmenoksi. On myös mielenkiintoista nähdä ja todeta, että juorutoimittajalla voisi olla niin paljon valtaa, että melkein yksikätisesti lähettää viattoman miehen vankilaan. Mielestäni valon kuitenkin sekä Cranstonilta että Mirrenilta varastaa Trumbon vaimoa esittävä jumalainen Diane Lane. Olen tosin aikaisemminkin marmattanut, että miksi hänet pitää tyrkätä vanhojen naisten rooleihin, kun hän on niin ajattoman kaunis ollut läpi oman elämänsä. Tämäkin elokuva sijoittuu monen kymmenen vuoden aikavälille ja Lane näyttää joka kuvassa yhtä nuorelta ja kauniilta. Lane onnistuu tekemään mahdottoman. Nimittäin hänen roolinsa ei todellakaan ole imarteleva, päin vastoin. Se on kliseinen stereotypia, naisten roolien elokuvissa oleva arkkityyppi, jossa hän on kotiäiti ja edustusvaimo, vain marmattamassa miehelleen, että miksi tämä ei ota käsikirjoituksiltaan aikaa perheelleen. Mutta Lane saa hahmoonsa yllättävää syvyyttä ja hänen kauttaan katsoja oppii tykästymään myös kovapäiseen ja elämältään suunnan menettäneeseen Dalton Trumboon. Lanen hahmon kautta mekin näemme, miksi emme saisi menettää vielä toivoamme pääsankariin.

Trumbo ei ole hyvä elokuva. Itse tyrskähdin nauramaan kun yhtäkkiä katsojan pitäisi uskoa Madison Wolfen muuttuneen Elle Fanningiksi, heidän esittäessä samaa Trumbon tytärtä eri ajankohtina, vaikka he eivät näytä tippaakaan toisiltaan. Mutta elokuva toimii mielenkiintoisena katsantana Hollywoodin kulisseihin. Ehkä myös jossain määrin saamme jonkinlaista viestiä tarinan elementeistä oikean ja väärän suhteen ja siitä, millaista elämää ihmisen tulisi elää, ollakseen ennen kaikkea uskollinen itselleen.

#elokuvahaaste2016 (22. Elämäkertaelokuva)

...=)

Super 8 (Super 8)

En olekaan aikaisemmin joutunut haukkumaan elokuvan valaistusta. Super 8 -elokuvassa lukuisat kohtaukset sijoittuvat yöaikaan ja jokaikisessä kohtauksessa taivaalta törröttää mystiset valonheittimet. Oltiin sitten hautausmaalla, kaupungin keskustassa, pellolla tai takapihalla, niin aina ne pirun valospotit valaisevat päähenkilöidemme taivalta pimeässä yössä. En ymmärrä, miksi niitä ei ole edes editoitu pois. Ymmärrän, että kyllähän elokuvasta pitää jotain nähdäkin, sijoittuu se yöhön tai ei, mutta miksi se valonlähde pitää jättää niin tökerösti siihen kaiken kansan näytille. Viimeksi kun tarkistin niin elokuvan valaiseminen tapahtui kameran takana.

Super 8 on huono elokuva. Se on kammottavan tylsä ja mitäänsanomaton. Suuri osa siitä on lasten välistä dialogia, joten tietyltä korniudelta ei vältytä. Tätä ei edesauta se, että elokuvan lapsinäyttelijät ovat umpisurkeita. Tämä on myös sci-fihömppä ja sitä katsomaan tulleet saavat lepuuttaa silmiänsä erittäin typerän näköisessä alienissa, jota pidetään myysterinä pidemmän aikaa elokuvan alusta ja kun hänet viimein paljastetaan, on ensimmäinen reaktio nauraa. Ei ole oikein katu-uskottava, se örkki.

En oikein edes tiedä, mikä tämän elokuvan kohdeyleisö pitäisi mukamas olla. Aikuisilla katsojilla taatusti menee hermo lasten leikkiin ja tyhjästä revittyyn draamaan ja nuoremmat katsojat tylsistyvät kuoliaaksi tai vielä nuoremmat saattavat pelästyäkin sille yhdelle, vähän jotenkin pelottavaan päin suuntautuvalle kohtaukselle.

...=)

Koti eläintarhassa (We Bought A Zoo)

Tällä elokuvalla on vähän Forrest Gump-tyylinen rakenne. Vähän sellainen; "heitetään kaikki mahdollinen samaan soppaan ja koitetaan mitä tulee". On Matt Damonia ja Scarlett Johanssonia ja kuollutta vaimoa ja kahta lasta ja kotia eläintarhassa ja mottoja, taideteoksia, tiikereitä, apinoita, talousvaikeuksia jne. Tätä ei edesauta järkyttävän korni ja imelä kuvaus ja käsikirjoitus, joka oikein juhlistaa kliseitä. Eniten ärsytti miten teennäinen elokuva oli. Oli mukamas joku maailman kamalin asia, kun perheen poika piirsi piirrustuksia vähän synkemmillä väreillä. Missä koulussa mukamas kaikki oppilaat piirtävät jotain perhosia ja kukkasia!? Kyllä minäkin sellaisessa koulussa alkaisin piirtämään vähän synkempiä kuvia. Mutta ei siitä syystä nyt erottaa tarvitse! Inhottaa myös, että tämän "kovia kokeneen perheen" suurin ongelma on, että mihin hulppeaan lukaaliin kaataa kaikki ylimääräinen raha. Kohtaus, jossa Matt Damon ja tytär Rosie menevät talokaupoille pistää kyllä itse kunkin haukkomaan henkeä, kun he tyyliin kalliideen luksuslukaaleiden kohdalla toteavat, että "onpa läävä". Kyllä elokuvan nyt katsoi, mutta ei sille paljon pisteitä
A) omperäisyydestä B) taiteellisuudesta C) edes yrittämisestä voi antaa.

...=)

Maleficent - Pahatar (Maleficent)

Kaikki tietävät Prinsessa Ruususen, tämä vuoden 2014 näytelty elokuva on uusi Disney-versio sadusta, tällä kertaa Pahattaren näkökulmasta.

Itse asiassa Maleficent-Pahatar on ollut tänä vuonna niin suuri menestys, että jos googlaa kuvahaussa sanan "maleficent" - saa tulokseksi enemmän kuvia Angelina Joliesta kuin alkuperäisestä piirretystä Pahattaresta, jopa oikeutetusti niin.

Robert Strombergin ohjaama elokuvaa valottaa Pahattaren (Angelina Jolie) lapsuutta ja taustaa ja antaa hänen pahuudelleen motiivit. Ehkä ei voi enää puhua edes roistosta tai pahiksesta, sillä tässä elokuvassa pahis on kyllä ihan joku toinen kuin Pahatar. Tietenkin mukana on myös Prinsessa Ruusunen, Elle Fanningin pirteästi tulkitsien.

Rakastin sitä! Pidin paljon kaikista ratkaisuista esimerkiksi rakentaa elokuva täysin kronologisesti, klassisesti käyttäen kertojaa, lisäten elokuvan visuaalisuutta, häikäisevillä erikoistehoisteilla. Erityisesti sydämeni valloitti pienet, mutaa heittelevät kärsämäiset oliot. Maleficent - Pahatar on siis Disneya puhtaimmillaan, piirettyjen taika on onnistuttu siirtämään loistavasti näyteltyyn versioon, jopa niin hyvin, että tämä versio päihittää piirretyt mennen tullen - toki tämä on vain minun subjektiivinen näkemykseni, sillä en ole mikään suuri piirrettyjen ystävä, sillä minusta elokuvista tekee juuri hyvät näyttelijät. Joten siksi Maleficent ylitti kaikki odotukseni. Pidin erityisesti Pahattaren ja Prinsessa Ruususen - Elle Fanningin ja Angelina Jolien - suhteesta ja miten se oli kuvattu. Sydämeni suli erityisesti vauva Ruususelle, joka jo tuolloin oli huoleton unelmoija ja pirteä auringonsäde.

Huoh, kuuntele nyt minua. Tätä nämä lastenelokuvat teettävät... Siitä muuten puheen ollen, onko tämä lasten elokuva? Osittain kohtaukset äityvät pelottaviksi ja väkivalta on yllättävän graafista, ei se nyt aikuisille missään tunnu, mutta pistää vain ihmettelemään elokuvan kohdeyleisöä... Siitä huolimatta, en voi kuin ylistää elokuvaa.

"Ketään ei varmaan arvannut, että Disney-leffa saa onnellisen lopun!"

Kuten sanottu, huomasi pitäväni elokuvan tiukasta kronologisuudesta. Elokuva etenee järkevästi, luontevasti, klassisen varmasti. Ehkä jossain vaiheessa siitä tuli liian kliseistä ja sen jälkeen mikään elokuva ei enää edennyt lapsuudesta aikuisuuteen järjestyksessä, vaan tulivat erilaiset takaumien tyylikeinot, joita on, suoraan sanottuna ajoittain raskasta seurata. Siksi Maleficent - Pahatar on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kerrankin käsikirjoittajat eivät ole pelänneet käyttää perinteistä juoniarkkia, jossa ensin esitellään hahmot, sitten tulee alkusysäys, joka saa asiat liikkeelle ja lopussa suuri kliimaksi, jonka jälkeen oi, ihana onnellinen loppu! Voi Apua! Spoilasin nyt täysin elokuvan lopun! Ketään ei varmaan arvannut, että Disney-leffa saa onnellisen lopun! OMG! Mutta huomauttaisin kuitenkin, että Maleficent - Pahatar ei ole mikään suora versio Prinsessa Ruususesta, vaan ehkä, hmmm.. miten sanoisin, muunneltu (omasta mielestäni paranneltu versio) alkuperäisestä kertomuksesta, eli juonenkäänteitäkin siis riittää, toisin kuin itse luulin elokuvaa katsoessani!

Tietenkin loogisesti ajateltuna, elokuva on siksi niin klassinen, koska se on lapsille suunnattu, mutta kuten huomata saattaa toimii myös aikuisille. Kerrankin elokuva, jossa ei tarvitse pelätä kliseitä ja kuorruttuneisuutta, sillä mitä muuta odottaa?

Niin, elokuvan jälkeen, voin luvata, että sinulla ei ole kuin lämpimiä tunteita Pahatarta kohtaan. ...ja Angelina Jolieta. Hän on upea, häikäisevä, lahjakas, aito näyttelijä ja ainutlaatuinen, unohtumaton karisma, persoona ja legenda. Hän on lahjojensa huipulla näytellessään Pahatarta sujuvammin, kuin olen ehkä nähnyt ketään missään roolissa. Hän suorastaa leikittelee hahmossaan ja saa hänet heräämään henkiin, hän täydentää tämän persoonan ja ei sorru niin yhteenkään kliseeseen, ylinäyttelemiseen tai ennalta-arvattavuuteen. Hän tuo raakaa tunnetta, aitoa tulkintaa ja koskettavaa läsnäolevuutta.

Pahatar on siis visuaalisuuden, klassisuuden, taianomaisuuden ja Angelina Jolien juhlaa. Eikö tässä ole jo syitä riittämiin nähdä tämä elokuva? Yllättäen löysin myös paljon Harry Pottermaisuutta elokuvasta. Ei tietenkään mikään elokuva tule koskaan pääsemään lähellekään Harry Potterin maailmaa, mutta tässä on jo yritystä. Ehkä tästä tekee vielä hämäävämpää, että Imelda Staunton, joka esitti läpensä pahaa Harry Potterissa, onkin nyt hyvä haltija Pahattaressa, sanonpahan vain, että eipä ole uskottava roolivalinta! Näin hänessä vain pahan Punurmion. Voi Imelda-parka, hän on varmasti kokon elämänsä vain Punurmio.

Jolie oman tyttärensä vastanäytteljänä,
joka esittää elokuvassa nuorta Prinsessa Ruususta