Olen ollut suuri Woody Allenin elokuvien ystävä. Aikoinaan katselin niitä yksinomaan. Mutta Blue Jasmine on ollut viimeisin elokuva, jonka olen häneltä nähnyt. Minulle Blue Jasmine on yksi parhaista elokuvista, joita olen nähnyt, ei vähiten Cate Blanchettin korkeuksiin kohoavan roolisuorituksen ansiosta. Ehkä juuri siksi pelkäsin tarttua Allenin uudempiin elokuviin. Ajattelin, että ehkä ne eivät pääsisi samalle tasolle. Tai ehkä kaipasin taukoa Woody Allenin elokuvista. Maailmassa on muitakin elokuvantekijöitä. Tai ehkä en vain pitänyt Joaquin Phoenixista, jonka Allen köytti seuraavaan elokuvaansa. Ehkä en pitänyt edes Emma Stonesta, joka eniten näissä Allenin leffoissa on 2010-luvulla hyörinyt.Wonder Wheel kertoo Ginnysta (Oscar-palkittu näyttelytaiteen ikoni Kate Winslet), joka asuu Coney Islandilla, huvipuiston kupeessa. Hän on naimissa Humptyn (Jim Belushi) kanssa, joka juopottelee ja pahoinpitelee vaimoaan. Ginny on kuitenkin salasuhteessa nuoren ja hyvännäköisen rantavahdin Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Pakka sekoittuu, kun Humptyn kauan kadoksissa ollut, viattoman näköinen tytär Carolina (Juno Temple) tepastelee paikalle.
Elokuvan on kuvannut italialainen Vittorio Storaro, joka on oikein päässyt makustelemaan ja mutustelemaan Coney Islandin huvipuistolaitteiden hehkuvien neonvalojen värittämällä maailmalla. Suuri kumarrus hänen suuntaansa. Elokuvan maailmassa pyörivät valot, varjot ja värit kuin hurjimmassa vuoristoradassa, mutta silti kokonaisuus on jollain lailla harmoninen ja hypnoottinen. Elokuvan kuvaus melkein kuin tunkeutuu hahmojen sisällekin. Käsittämättömän maagista kameratyöskentelyä. Psykologista. Taiteellista. Impressionistista. Elokuvauksellista.
Allen on jo minun kirjoissani todistanut itsensä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvantekijöistä ja tietysti hän taas lyö kunnarin. Todella lihaisaa, ihmisvetoista draamaa. Itse tulkitsen elokuvan käsittelevän tarinoiden ja unelmien ristiriitaista suhdetta. Ihmisen omaa suhdetta oman elämänsä kertojaääneen. Taipumukseemme värittää omaa elämäämme, vaikka sitten huvipuistomaisilla neonvaloilla. Kuinka paljon meidän kaikkien elämät ovat keinotekoisia. Kukaan ei ole aito. Kaikki näyttelevät itseään ja pitävät omaa elämäänsä näytelmänä. Esityksenä. Ja vaikka suurimmat unelmamme romuttuisivat, joudumme silti tarinallistamaan jopa arkisinta elämämäämme. Ilman sitä edessämme olisi vain palava tuho. Samanlainen, jota Ginnyn pyromaanipoika sytyttelee pitkin elokuvaa sinne tänne.
Elokuva on myös tutkielma totuudesta. Ginny on entinen näyttelijä ja hänen rakastajansa on näytelmäkirjailijan urasta haaveileva. Heidän suhteessaa on jotain mätää alusta asti. Kumpikaan ei tunnu olevan aidosti suhteeseen sitoutunut. Vaan molemmat esittävät toisilleen jonkinlaista hahmoa. Heidän suhteensahan ei perustu todelisuuteen. Arkeen. Elämään. Se on fantasiaa. Pakoa. Leikkiä. Allen käyttää sitä hienosti kertomuksensa pohjana, jota vastaan peilaa hahmojen unelmat ja pelot ja persoonallisuudet. Voimme yrittää teeskennellä, että rakentamamme melodraamat olisivat totta, mutta missä määrin kuvitteellisesta voi koskaan tulla totuudellista?
Vai onko se niin, että vain kuvitteellinen on totta? Vain teeskentelemällä elävänsä elämää, voi todella elää sitä - saada jotain aikaan, eikä vain jäädä stagnaattisena oman elämänsä katsojaksi. Tähän elokuva ei tunnu ottavan kantaa. Vaan tarjoaa meille katsojille vaihtoehdot. Joko katsoja on Timberlaken hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikille on laitettava loppu. Tai Winsletin hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikistä onkin tultava liian totta.
Avainasemaan nousee Winsletin päärooli. Hän kantaa melkolailla koko elokuvaa harteillaan, etenkin kun muut näyttelijät tuntuvat hieman päättömiltä ja kädettömiltä häärätessä hänen ympärillään. Eikä siinä mitään. Winslet on niin käsittämättömän hyvä, että parempikin näyttelijä varmasti eksyy oman roolinsa kanssa, kun tajuaa kuinka kaukana on Winsletin lahjakkuudesta. Eniten hämmästelen Winsletin kykyä kuin tikarin lailla lävistää käsikirjoituksen tekstin kerroksellisuuden lävitse ja täsmentää suoraan niiden syvällisyyden katsojalle. Hän nappaa juuri oikeista tunnelmoista ja tunnetiloista kiinni ollakseen mahdollisimman tiiviissä yhteydessä katsojan kanssa. Hänen silmistään on luettavissa koko elokuva ja sen tematiikka.
Minusta näyttää ihan toimivalta strategialta löytää oma tieni Allenin luokse aina silloin kun hän vaan hokaa palkata leffansa keskiöön osaavan, kokeneen ja jo keski-ikään asti päässeen naisnäyttelijättären. Heidän kanssaan Allen tuntuu olevan parhaimmillaan.






-13.png)
-59.jpg)
-219.jpg)














