Hidden Figures - varjoon jääneet (Hidden Figures)

Oscarit tuli ja meni ja siitä lähtien onkin kärsitty jonkinlaiseisesta laskuhumalasta. Etenkin, kun joutuu odottamaan niin pitkään vielä loppujen Oscar-kuvien laskeutumista tänne Suomen perukoille. Yksi niistä on kolmen Oscar-ehdokkuuden Hidden Figures. Theodore Melfin ohjaama draama kertoo NASAn vaiettua historiaa. 60-luvulla kylmän sodan aikaan USA ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kuka saavuttaisi eniten nopeimmin avaruuden suhteen ja NASAn porukoilla oli hoppu saada oma ukkonsa avaruuteen, ettei kommarit päihittäisi heitä. Tähän tarvittiin nerokkaita aivoja. Nämä aivot tunnetaan nyt (vasta vuonna 2016) nimillä Dorothy Vaughn (Octavia Spencer), Mary Jackson (Janelle Monae) ja Katherine Johnson (Taraji P. Henson).

On vaikea uskoa, että Hidden Figures sijoittuu samalle ajanjaksolle, kuin Piiat. Toki Piiat on fiktiivinen tarina, mutta voisi olla täysin tosi. Vielä 60-luvulla, etenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, mustat olivat sorrettuja, rotueroteltuja ja toisen luokan kansalaisia. Siksi onkin niin silmiä avaavaa ymmärtää, että tähän aikaan on myös ollut mustaihoisia naisia töissä ehkä arvostetuimmissa leivissä koko maailmassa. Haasteensa silti heilläkin ja vahvasti tämäkin elokuva valottaa sitä kuvottavaa historiaa, minkä Amerikka häpeäpilkkunaan kantaa. Tämän päivän aikaan tuntuu täysin järjenvastaiselta, miten ihmisiä niin julkeasti kohdeltiin kaltoin vain ihonvärinsä perusteella.... Niin siis, kunnes avaa silmänsä tässä ja nytkin todellisuudelle ja hoksaa, että näinhän tapahtuu vieläkin. Nykyään se vain tehdään hienojen sanojen kuten nationalismi tai turvapaikkapolitiikka, varjossa.

Hidden Figures on hieno elokuva. Jos Oscareiden näkökulmasta nyt aloittaisin puhumaan tästä, niin ihmettelen, miksei Taraji P. Henson saanut parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta? Hänellä on kohtaus elokuvassa joka naulitsee katsojan penkkinsä ja puhaltaa vielä hatunkin pois päästä. Eikä hän silti tunnu ampuvan yli roolisuorituksensa kanssa. Hän melkein käytännössä katsoen pitää itse elokuvan koossa. Myös Pharrell Williamsin musiikista olisin antanut ehdokkuuden. Tähän olisi ollut niin helppo ympätä joku ällöttävä, kliseinen, glorifioiva, patrioottinen äklötys taustalle, mutta Pharrell pitää homman ja tunnelman juuri oikeassa sfäärissä. Tämäkin auttoi huomattavasti kun arvioin elokuvaa kokonaisuutena, sillä ajoittain elokuva ehkä tyytyy liian helpolla ennalta-arvattavaan ja tarpeettoman alleviivaavaan tyyliin.

Sen sanottuani kuitenkin elokuva loppujen lopuksi tuntui oikein inspiroivalta. Vaikkakin olisin ehkä toivonut jotain yllättävämpää elokuvalta ja olisin ehkä halunnut olla vielä häikäistympi, niin elokuva ei silti ole liian yksioikoinen. Käsikirjoituskin on ihan hyvää jälkeä ihan vain jo siksi, että tälläinen tarina on jostain historian kirjojen pienestä präntistä kaivettu.

Ja elokuvahan on siis todella viihdyttävä. Todella draamallinen, ja se voittaa helposti puolelleen. Näyttelijäsuoritukset Hensonin lisäksi ovat aivan täydellisiä ja kaikki ovat erittäin herkullisesti roolitettu aina Janelle Monaesta ja Kirsten Dunstista Kevin Costneriin. Mahershala Ali viimein muistuttaa niistä näyttelijäntaidoistaan, jonka takia hänet alunperin House of Cards -sarjasta äkkäsin. Mutta erityisesti Octavia Spencer muistuttaa miks on täysi boss!

Tärkeä viesti, joka on kerrottu hyvin. Ehkä tilaa olisi ollut vielä jollekin luovemmalle, mutta toisaalta harvoinpa näin laadukkaita draamoja ihan tälläisenään saakaan katsoa. Ja ymmärtää kyllä, miksi Katherine Johnsonin hetki Oscareissa, kun hän saapui maailman huomion keskipisteeksi, lavalle hurraa huutojen ja aplodien avustuksella, oli niin tärkeä ja koskettava hetki. Toivottovasti viidenkymmenen vuoden jälkeen emme joudu toistamaan samaa kaavaa, että niin kauan varjoon jääneet hahmot joutuvat odottamaan omaa valokeilaansa.

 ...=)

Moonlight (Moonlight)

We fear what we don't understand....

Spoiler-varoitus

 Chiron on Floridassa kasvava nuori mustaihoinen poika, jonka yksinhuoltajaäiti (Naomie Harris) on huumeriippuvainen. Chironia kiusataan koulussa seksuaalisen suuntautumisensa takia, mutta löytää ympärilleen ihmisiä, joiden avulla selviää - kuten paikallinen hyväsydäminen huumediileri (Mahershala Ali), tämän tyttöystävä Teresa (Janelle Monae) ja samanikäinen poika Kevin.

Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan, näytökseen. Ensimmäinen osa kuvaa Chironia pienenä lapsena ("Little"), toinen osa kuvaa häntä teini-ikäisenä ("Chiron") ja kolmas osa aikuisena ("Black"). Nuorta Chironia esittää Alex Hibbert, teini-ikäistä Ashton Sanders ja aikuista Trevante Rhodes. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään "In Moonlight Black Boys Look Blue".

Henkeni oli salpautua elokuvan lopputekstien lähdössä rullaamaan, sillä niin hienosti tämä tarina käsitellään tässä kolmen näytöksen arkissa. Moonlight on henkilökuva, joka, kattaa pisteet, mistä lähdettiin, missä ollaan nyt ja miten tähän päästiin. Erityisesti olin vaikuttunut, miten menneisyys peilautui elokuvassa nykyaikaan. Kun aikuinen Chiron (Rhodes) tapaa pitkästä aikaa äitinsä (Harris), on kohtauksessa paljon tulkittavaa juuri repliikkien välissä, hiljaisuuksissa. Se, mitä heidän väliltään jää sanomatta, on katsojalle jo esitetty ensimmäisessä ja toisessa osassa elokuvaa. Tämä mahdollistaa syvällisen hahmotulkinnan.

"Moonlight is both a disarmingly, at times almost unbearably personal film
and an urgent social document, a hard look at American reality
and a poem written in light, music and vivid human faces."
-The New York Times

Ihminen on aina kokemustensa orja. Halusimme niin tai emme, menneisyyden tapahtumat määrittävät paljon omaa identiteettiämme sekä valintojamme elämässä. Jopa kaikkein suurimmat traumat, vaikka kuinka tukahdettuja, voivat vaikuttaa meihin alitajuntaisesti. Elokuvassa jo aikuinen Chiron saa puhelinsoiton lapsuudessaan tuntemalta Keviniltä (Andre Holland) ja puhelun aikana Chironin rakentama maailma särkyy. Kaikki se, mitä hän jätti menneisyyteensä, tulee sekunneissa takaisin jostain alitajunnasta. Tämä on myös täydellisyyttä hipovaa näyttelemistä Trevante Rhodesilta, joka saa tuotua niin hienovaraisesti Chironin tunnemaailman verestävän lähelle katsojaa. Harvoin olen nähnyt yhtä tasapainoista ja samalla aistinvaraista roolisuoritusta, jossa näyttelijä pystyisi yhtäaikaa kuuntelemaan menneisyytensä traumoja kyyneleet silmäkulmissa, kuin esittämään tukahdettuja tunteita ja katumusta siitä, miten on antanut valintojensa olla toisten ohjailtavana.

"Moonlight defies more than the movies.
It defies the way we identify ourselves as well.
If you're looking for shorthand, call it the portrait of a person. "
-Student Edge

Minä ymmärsin Chironin henkilöhahmon. Tunsin hänen kipunsa. Tiesin hänen menneisyytensä. Näin hänen tekemät valinnat elämässä. Ymmärsin häntä. Kun elokuva käsittelee niinkin painavia aiheita kuin ennakkoluulot, oli se sitten seksuaalivähemmistöjä tai muita vähemmistössä olevia kansanryhmiä kohtaan, on helppo saarnata, että näin ja näin pitäisi tehdä. Toisin sanoen: jonkun pitäisi tehdä jotain. Moonlight onnistuu kampittamaan tämänlaisen sosiaalipornouden, ja sen sijaan päättää antaa katsojalle konkreettisen keinon, jolla taistella vääryyttä vastaan. Nimittäin Moonlight auttaa katsojaa ymmärtämään.

"It's one of those rare films that actually hits you the hardest the moment it finishes,
when, all of a sudden, you realise what it is that you've actually been watching."
-ABC Radio

Trevante Rhodesin järkälemäisen, vaikuttavan, maailmaa mullistavan roolisuorituksen lisäksi elokuvassa on erittäin vereslihalla oleva Naomie Harris, joka uhkuu kaikkea sitä, mitä huumeriippuvainen äiti voi pahimmillaan olla. Janelle Monae sykkii lämmintä energiaa ja käyttää sitä uskomattoman koskettavasti hyväkseen, näytellessään Chironin äidin roolin omaksuvaa periaatteessa ventovierasta naista. Mahershala Ali on syvästi koskettava painaessaan päänsä pöytään Chironin tajutessa tämän olevan huumediileri. Andre Holland on roolissaan vahva sekä ajatuksia herättävä. Häntä vasten on hyvä peilata Chironin tuntemuksia. Myös päähenkilö Chironin nuoremmat versiot vetävät kivenkovat roolisuoritukset, vaikkakaan heille ei anneta kovinkaan paljon tehtävää, sillä Chiron on niin kuoreenvetäytynyt nuorena.

"So much is left unsaid in Moonlight. But nothing is left unfelt."
-Herald Sun

Elokuvassa tasapainoillaan koko ajan kovan ja pehmeän välillä. Tästä haetaan symboliikkaa myös vedestä ja valtamerestä, joka voi olla pehmeää ja kannatella sinua tai olla syvä, tuntematon ja kova. Chiron joutuu kärsimään kovassa maailmassa, koska on liian pehmeä. Liikutuin syvästi Chironin tarinasta ja hänen kovettumisestaan hänen kohtaaman maailman edessä. Elokuva on kaunis. Se on aistillinen, henkevä ja liikuttava. Sekä äärettömän syvällinen. Tässä nimittäin pääsemme harvinaiseen kosketukseen ihmisyyden ytimen kanssa. Haluamme kaikki tulla ymmärretyksi, haluamme kaikki olla välittämisen kohteina ja haluamme kaikki olla rakastettuja. Kun Chiron sanoo elokuvan viimeisessä kohtauksessa Kevinille, että tämä on ainoa, joka on koskaan koskettanut tätä, sydämeni suli. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvakohtauksista. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista.

...=)