Arvostelu: Green Book

Don Shirley (Oscar®-voittaja Mahershala Ali) oli maailmankuulu pianisti 1900-luvun puolivälissä. Hän asui New Yorkissa, Manhattanilla, arvostetun Carnegie Hall-musiikkisalin yläpuolella, hulppeassa asunnossa. Hän oli koulutettu, sivistynyt ja lahjakas. 60-luvulla hän lähti Amerikan kiertueelle ja mukaansa hän palkkasi autokuskiksi Tony Vallelongan (Oscar®-ehdokas Viggo Mortensen). 60-luvulla etenkin eteläiset osavaltiot Yhdysvalloissa olivat segregaation ja Jim Crow-lakien kourissa vieläkin, joten tummaihoisen Shirleyn matka oli vaarallinen. Italianamerikkalainen Vallelongan tehtävä oli auton ajamisen lisäksi pitää Shirley turvassa.

En usko viihtyneeni elokuvan parissa yhtä hyvin sitten The Greatest Showmanin jälkeen. Näissä molemmissa elokuvissa on sellaista popcorn-viihteen tuntua. Ne on maalattu lavein vedoin, tunnetta ja elämystä jahdaten. Molemmat elokuvat tuntuvat jopa liian lyhyiltä, sillä niin elokuvallisia taidonnäytteitä ne ovat.

Green Book on siis vuoden yllättävin hyvän mielen elokuva. Se yhdistää vaivattomasti humorisia hetkiä, koskettavimpiin dramaattisiin hetkiin ja kokonaisuudesta tulee hyvin kepeä ja tahdikkaasti rullaava elokuvakokemus. Elokuvassa on hyvä tempo ja hyvä rytmi. Kohtaukset puksuttavat eteenpäin juuri oikeassa suhteessa. Tätä eittämättä edesauttaa elokuvan rakenne, joka perustuu automatkaan. Koska välimatkat ovat Amerikassa pitkiä, tarjoaa se katsojalla mitä mahtavimman tilaisuuden kunnolla paneutua näihin kahteen hahmoon. He saavat paljon kohtauksia, jossa he vain puhuvat keskenään, toisensa ja tie seuranaan. Näin yksinkertaisista palasista rakentuvat usein parhaimmat elokuvat.

Tietenkin myös 1960-luvun rotujaottelun kahtiajaettua maailmaa katsoi taas silmät ihmetyksestä ammollaan. Etenkin se oli vavahduttavaa katsoa Don Shirleyn silmien läpi, sillä tässä oli kuitenkin mies, joka oli huomattavasti menestyneempi kuin yksikään valkoihoinen ihminen elokuvassa. Erityisesti kohtaus, jossa Shirleyn ja Vallelongan auto hajoaa keskelle tietä ja tien vieressä jonkinlaisessa orja-asemassa on ryhmä mustaihoisia tekemässä peltotöitä. Kahden maailman kohtaaminen on hyytävä ja erityisesti Mahershala Alin tulkinta on hienovaraisen syvällistä sillä hetkellä. Olisinkin toivonut elokuvaan nimenomaan tarkempaa fokusta Alin hahmoon. Elokuvan päähenkilö on selvästi Vallelonga, joka on yksinkertaisuudessaan sympaattinen, mutta samasta syystä ei tarvitse päähahmon palkintopallia alleen, erottuakseen edukseen. Nyt Don Shirley jää hahmona hieman etäiseksi, mikä on sääli, sillä tämän pitäisi olla elokuva joka nostaisi nimenomaan afroamerikkalaista miestä jalustalle, kerrankin. Pakostakin sitä ajattelee, että keskushahmoksi on valittu nimenomaan Vallelonga, vähän kuin pehmittämään Don Shirleyn rankkaa elämää meitä katsojia varten. Ja tässä onnistutaan. Elokuva on hyvin sirkushuvimainen. Mutta oikea kysymys lieneekin, että tulisiko sen olla?

Ajoittain siis tuntui, että rotuaiheessa oiottiin mutkia vähän liian suoraksi. Vastapainona voi tietysti esittää argumentin, että ehkä niitä mustan miehen kärsimysnäytelmiä on paljon nähtykin jo. En ole tarpeeksi asiantuntija toteamaan, että miten afroamerikkalainen mies tulisi elokuvaviihteessä esittää. Elokuva on saanut osakseen niin kehua, että rankkaakin kritiikkiä valkopesustaan. Kuin että rasismi esitellään aiheena, joka olisi jo ratkottu, kun aihe kääritään niin kauniiseen ja puhtoiseen pakettiin kuin Green Bookissa.

Mahershala Ali ottaa roolistaan kaiken irti. Hän rakentaa erittäin spesifin ja hiotun roolisuorituksen. Hänen tulkintansa on täsmällistä ja tarkkaa. Myös hahmonsa pinnan alla kytevän maailman hän rakentaa hienosti. Ja samalla linjalla jatkaa Viggo Mortensen. Hän tekee hieman luotaantyöntävästä hahmostaan todella sympaattisen, lämpimän ja hyväsydämisen. Hänen kauttaan pääsemme syvemmälle myös Don Shirleyn mielenmaailmaan. Nimenomaan yhdessä nämä kaksi näyttelijää rakentavat hienon kokonaisuuden. Elokuvallisesti tämä oli viihdyttävä, mutta aiheen käsittelyssä hivenen pinnallinen.

Hidden Figures - varjoon jääneet (Hidden Figures)

Oscarit tuli ja meni ja siitä lähtien onkin kärsitty jonkinlaiseisesta laskuhumalasta. Etenkin, kun joutuu odottamaan niin pitkään vielä loppujen Oscar-kuvien laskeutumista tänne Suomen perukoille. Yksi niistä on kolmen Oscar-ehdokkuuden Hidden Figures. Theodore Melfin ohjaama draama kertoo NASAn vaiettua historiaa. 60-luvulla kylmän sodan aikaan USA ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kuka saavuttaisi eniten nopeimmin avaruuden suhteen ja NASAn porukoilla oli hoppu saada oma ukkonsa avaruuteen, ettei kommarit päihittäisi heitä. Tähän tarvittiin nerokkaita aivoja. Nämä aivot tunnetaan nyt (vasta vuonna 2016) nimillä Dorothy Vaughn (Octavia Spencer), Mary Jackson (Janelle Monae) ja Katherine Johnson (Taraji P. Henson).

On vaikea uskoa, että Hidden Figures sijoittuu samalle ajanjaksolle, kuin Piiat. Toki Piiat on fiktiivinen tarina, mutta voisi olla täysin tosi. Vielä 60-luvulla, etenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, mustat olivat sorrettuja, rotueroteltuja ja toisen luokan kansalaisia. Siksi onkin niin silmiä avaavaa ymmärtää, että tähän aikaan on myös ollut mustaihoisia naisia töissä ehkä arvostetuimmissa leivissä koko maailmassa. Haasteensa silti heilläkin ja vahvasti tämäkin elokuva valottaa sitä kuvottavaa historiaa, minkä Amerikka häpeäpilkkunaan kantaa. Tämän päivän aikaan tuntuu täysin järjenvastaiselta, miten ihmisiä niin julkeasti kohdeltiin kaltoin vain ihonvärinsä perusteella.... Niin siis, kunnes avaa silmänsä tässä ja nytkin todellisuudelle ja hoksaa, että näinhän tapahtuu vieläkin. Nykyään se vain tehdään hienojen sanojen kuten nationalismi tai turvapaikkapolitiikka, varjossa.

Hidden Figures on hieno elokuva. Jos Oscareiden näkökulmasta nyt aloittaisin puhumaan tästä, niin ihmettelen, miksei Taraji P. Henson saanut parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta? Hänellä on kohtaus elokuvassa joka naulitsee katsojan penkkinsä ja puhaltaa vielä hatunkin pois päästä. Eikä hän silti tunnu ampuvan yli roolisuorituksensa kanssa. Hän melkein käytännössä katsoen pitää itse elokuvan koossa. Myös Pharrell Williamsin musiikista olisin antanut ehdokkuuden. Tähän olisi ollut niin helppo ympätä joku ällöttävä, kliseinen, glorifioiva, patrioottinen äklötys taustalle, mutta Pharrell pitää homman ja tunnelman juuri oikeassa sfäärissä. Tämäkin auttoi huomattavasti kun arvioin elokuvaa kokonaisuutena, sillä ajoittain elokuva ehkä tyytyy liian helpolla ennalta-arvattavaan ja tarpeettoman alleviivaavaan tyyliin.

Sen sanottuani kuitenkin elokuva loppujen lopuksi tuntui oikein inspiroivalta. Vaikkakin olisin ehkä toivonut jotain yllättävämpää elokuvalta ja olisin ehkä halunnut olla vielä häikäistympi, niin elokuva ei silti ole liian yksioikoinen. Käsikirjoituskin on ihan hyvää jälkeä ihan vain jo siksi, että tälläinen tarina on jostain historian kirjojen pienestä präntistä kaivettu.

Ja elokuvahan on siis todella viihdyttävä. Todella draamallinen, ja se voittaa helposti puolelleen. Näyttelijäsuoritukset Hensonin lisäksi ovat aivan täydellisiä ja kaikki ovat erittäin herkullisesti roolitettu aina Janelle Monaesta ja Kirsten Dunstista Kevin Costneriin. Mahershala Ali viimein muistuttaa niistä näyttelijäntaidoistaan, jonka takia hänet alunperin House of Cards -sarjasta äkkäsin. Mutta erityisesti Octavia Spencer muistuttaa miks on täysi boss!

Tärkeä viesti, joka on kerrottu hyvin. Ehkä tilaa olisi ollut vielä jollekin luovemmalle, mutta toisaalta harvoinpa näin laadukkaita draamoja ihan tälläisenään saakaan katsoa. Ja ymmärtää kyllä, miksi Katherine Johnsonin hetki Oscareissa, kun hän saapui maailman huomion keskipisteeksi, lavalle hurraa huutojen ja aplodien avustuksella, oli niin tärkeä ja koskettava hetki. Toivottovasti viidenkymmenen vuoden jälkeen emme joudu toistamaan samaa kaavaa, että niin kauan varjoon jääneet hahmot joutuvat odottamaan omaa valokeilaansa.

 ...=)

Moonlight (Moonlight)

We fear what we don't understand....

Spoiler-varoitus

 Chiron on Floridassa kasvava nuori mustaihoinen poika, jonka yksinhuoltajaäiti (Naomie Harris) on huumeriippuvainen. Chironia kiusataan koulussa seksuaalisen suuntautumisensa takia, mutta löytää ympärilleen ihmisiä, joiden avulla selviää - kuten paikallinen hyväsydäminen huumediileri (Mahershala Ali), tämän tyttöystävä Teresa (Janelle Monae) ja samanikäinen poika Kevin.

Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan, näytökseen. Ensimmäinen osa kuvaa Chironia pienenä lapsena ("Little"), toinen osa kuvaa häntä teini-ikäisenä ("Chiron") ja kolmas osa aikuisena ("Black"). Nuorta Chironia esittää Alex Hibbert, teini-ikäistä Ashton Sanders ja aikuista Trevante Rhodes. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään "In Moonlight Black Boys Look Blue".

Henkeni oli salpautua elokuvan lopputekstien lähdössä rullaamaan, sillä niin hienosti tämä tarina käsitellään tässä kolmen näytöksen arkissa. Moonlight on henkilökuva, joka, kattaa pisteet, mistä lähdettiin, missä ollaan nyt ja miten tähän päästiin. Erityisesti olin vaikuttunut, miten menneisyys peilautui elokuvassa nykyaikaan. Kun aikuinen Chiron (Rhodes) tapaa pitkästä aikaa äitinsä (Harris), on kohtauksessa paljon tulkittavaa juuri repliikkien välissä, hiljaisuuksissa. Se, mitä heidän väliltään jää sanomatta, on katsojalle jo esitetty ensimmäisessä ja toisessa osassa elokuvaa. Tämä mahdollistaa syvällisen hahmotulkinnan.

"Moonlight is both a disarmingly, at times almost unbearably personal film
and an urgent social document, a hard look at American reality
and a poem written in light, music and vivid human faces."
-The New York Times

Ihminen on aina kokemustensa orja. Halusimme niin tai emme, menneisyyden tapahtumat määrittävät paljon omaa identiteettiämme sekä valintojamme elämässä. Jopa kaikkein suurimmat traumat, vaikka kuinka tukahdettuja, voivat vaikuttaa meihin alitajuntaisesti. Elokuvassa jo aikuinen Chiron saa puhelinsoiton lapsuudessaan tuntemalta Keviniltä (Andre Holland) ja puhelun aikana Chironin rakentama maailma särkyy. Kaikki se, mitä hän jätti menneisyyteensä, tulee sekunneissa takaisin jostain alitajunnasta. Tämä on myös täydellisyyttä hipovaa näyttelemistä Trevante Rhodesilta, joka saa tuotua niin hienovaraisesti Chironin tunnemaailman verestävän lähelle katsojaa. Harvoin olen nähnyt yhtä tasapainoista ja samalla aistinvaraista roolisuoritusta, jossa näyttelijä pystyisi yhtäaikaa kuuntelemaan menneisyytensä traumoja kyyneleet silmäkulmissa, kuin esittämään tukahdettuja tunteita ja katumusta siitä, miten on antanut valintojensa olla toisten ohjailtavana.

"Moonlight defies more than the movies.
It defies the way we identify ourselves as well.
If you're looking for shorthand, call it the portrait of a person. "
-Student Edge

Minä ymmärsin Chironin henkilöhahmon. Tunsin hänen kipunsa. Tiesin hänen menneisyytensä. Näin hänen tekemät valinnat elämässä. Ymmärsin häntä. Kun elokuva käsittelee niinkin painavia aiheita kuin ennakkoluulot, oli se sitten seksuaalivähemmistöjä tai muita vähemmistössä olevia kansanryhmiä kohtaan, on helppo saarnata, että näin ja näin pitäisi tehdä. Toisin sanoen: jonkun pitäisi tehdä jotain. Moonlight onnistuu kampittamaan tämänlaisen sosiaalipornouden, ja sen sijaan päättää antaa katsojalle konkreettisen keinon, jolla taistella vääryyttä vastaan. Nimittäin Moonlight auttaa katsojaa ymmärtämään.

"It's one of those rare films that actually hits you the hardest the moment it finishes,
when, all of a sudden, you realise what it is that you've actually been watching."
-ABC Radio

Trevante Rhodesin järkälemäisen, vaikuttavan, maailmaa mullistavan roolisuorituksen lisäksi elokuvassa on erittäin vereslihalla oleva Naomie Harris, joka uhkuu kaikkea sitä, mitä huumeriippuvainen äiti voi pahimmillaan olla. Janelle Monae sykkii lämmintä energiaa ja käyttää sitä uskomattoman koskettavasti hyväkseen, näytellessään Chironin äidin roolin omaksuvaa periaatteessa ventovierasta naista. Mahershala Ali on syvästi koskettava painaessaan päänsä pöytään Chironin tajutessa tämän olevan huumediileri. Andre Holland on roolissaan vahva sekä ajatuksia herättävä. Häntä vasten on hyvä peilata Chironin tuntemuksia. Myös päähenkilö Chironin nuoremmat versiot vetävät kivenkovat roolisuoritukset, vaikkakaan heille ei anneta kovinkaan paljon tehtävää, sillä Chiron on niin kuoreenvetäytynyt nuorena.

"So much is left unsaid in Moonlight. But nothing is left unfelt."
-Herald Sun

Elokuvassa tasapainoillaan koko ajan kovan ja pehmeän välillä. Tästä haetaan symboliikkaa myös vedestä ja valtamerestä, joka voi olla pehmeää ja kannatella sinua tai olla syvä, tuntematon ja kova. Chiron joutuu kärsimään kovassa maailmassa, koska on liian pehmeä. Liikutuin syvästi Chironin tarinasta ja hänen kovettumisestaan hänen kohtaaman maailman edessä. Elokuva on kaunis. Se on aistillinen, henkevä ja liikuttava. Sekä äärettömän syvällinen. Tässä nimittäin pääsemme harvinaiseen kosketukseen ihmisyyden ytimen kanssa. Haluamme kaikki tulla ymmärretyksi, haluamme kaikki olla välittämisen kohteina ja haluamme kaikki olla rakastettuja. Kun Chiron sanoo elokuvan viimeisessä kohtauksessa Kevinille, että tämä on ainoa, joka on koskaan koskettanut tätä, sydämeni suli. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvakohtauksista. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista.

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - part 2)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
Katniss (Jennifer Lawrence) ja Peeta (Josh Hutcherson) elävät lähitulevaiuuden kuvitteellisessa yhteiskunnassa, Panemissa, jota johtaa tyranni Presidentti Snow (Donald Sutherland). Panemin yhteiskunta on sorrettu, epätasa-arvoinen maailma, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisia viihteen muodossa vuotuisessa Nälkäpelissä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittui näihin peleihin ja viimeiset elokuvat: Matkijanärhet (osa 1 ja osa 2) kertovat kapinallisten sodasta Snown johtamaan Capitolia vastaan. Kapinnallisia johtaa puolestaan Presidentti Coin (Julianne Moore).

Ensinnäkin: olipa turha päätös venyttää viimeinen osa kahdeksi elokuvaksi. Osa 1 oli lähinnä tapahtumatonta asioiden paikalleen asettelua viimeistä osaa varten ja tämä elokuvaa oli pelkkää taka-ajoa. Olipas tylsää ja mitäänsanomatonta katsoa kaksi tuntia, kun Katniss joukkoineen juoksee jossain hemmetin tunnelissa ja katsotaan yksi toisensa jälkeen uhrataan periaatteessa turhaan. Etenkin siinä vaiheessa meni hermo, kun Katniss ja muut kuulevat, että heidän puolensa on sotaa jo voittamassa, mutta silti he lähtevät omin voiminensa Presidentti Snowia tappamaan kaiken sotatantereen keskelle. Lisäksi, kun katsoja pistetään kaksi tuntia odottamaan, että Katniss saisi kohdattua häntä niin sortaneen Presidentti Snowin ja sitten tämä vain ohitetaan kättä heilauttamalla, kun siinä vaiheessa sitten viimein Katniss saakin kuin saakin iskun ja taju pimenee. Siinä vaiheessa!

Huonot asiat tuli käsiteltyä pois alta, koska voin tästä kaikesta huolimatta sanoa, että olin tyytyväinen tämän uuvuttavan sarjan päätökseen. Eritoten nostan hattua elokuvan lopulle. Hellanlettas, kun oli niin söpö vauveli Katnissin sylissä ja hymyilevä Peeta leikkimässä toisen muksun kanssa siellä aurinkoisella niityllä! Ihanaa, että kerrankin on uskallettu antaa korni, imelä ja siksi niin upea loppu. Olen eräs, joka ei varmaan koskaan tule toipumaan kahden elokuvan antamista arvista. En vain vieläkään pysty kuvittelemaankaan kuinka kamalaa on pelata jotain peliä, jota kutsutaan viihteeksi ja sinun täytyy selvitä areenalla, jossa jokainen kanssaolija on valmis tappamaan sinut oman henkensä säästämiseksi. Siksi oli mukavaa nähdä, että Katniss ja Peeta saivat ansaitsemansa lopun kaiken kokemansa jälkeen.

En ollut Josh Hutchersonin suurin fani ensimmäisten elokuvien kohdalla, mutta nyt kuulun jo ylpeänä Team Peetaan. Aivan loistavasti valittu Hutcherson herkän, kiltin ja lempeän Peetan rooliin ja aivan oikein Katniss valitsi hänet, karskin ja hieman kylmänkin Galen sijaan. Natalie Dormer valloitti jälleen sydämmeni täydellisenä koviksena, joka osaa taistelussa ottaa kylmäpäisen ammattimaisen asenteen ja potkia perseitä! Mites olis hänestä uusi Bondi!? Ei... Hän on liian hyvä siihen rooliin! Naurahdin oikein kun tajusin, että nyt jäi Gwendoline Christien rooli aika pieneksi. Pikkuseltaan vilahti jossain kohtauksessa. Tämä on harmi, sillä hänessä olisi kyllä ollut ainakin Game of Thronesin pohjalta potentiaalia suurempaankin ruutuaikaan. Sam Claflin on taas loistava, olenkin koko ajan pelännyt Finnickin puolesta ja siksi oli katkeransuloista kun hän kuoli vielä niin turhan kuoleman. Loistavasti Claflin saa kaiverrettua hahmostaan sympaattisen, hyvän puolesta taistelevan, ehkä jo vähän liikaakin todistaneen, rakastuneen miehen.

Jennifer Lawrencen olen todennut jo turhaksi arvosteltavaksi, sillä hän on aina niin täydellinen, että se on jo itsestään selvää. Lisäksi hän mielestäni on luonut hienon arkin tälle hahmolle. Hän silti on arka, vaisu, ehkä vähän rajukin Katniss, mutta hän on silti kasvanut ja muuttunut Katniss, jota ajaa aivan eri motiivit kuin ensimmäisessä osassa. En käsitä, miten Lawrence tämän tekee. Erityisen hieno hän on kun hän pääsee näyttämään äärimmäisiä tunteita, kuten surua tai raivoa. Nämä kohtaukset ovat raakoja, aitoja sekä erittäin vaikuttavia. Lawrencen poikkeuksellinen lahjakkuus näyttelijänä ilmenee siinä, että hän on erittäin luonnollinen, raaka sekä aito näyttelijä. Katso, arvostelinpas häntä sitten kuitenkin... Liam Hemsworth ei ole näyttelijänä mitenkään omaan makuun, mutta sopii tuollaiseen vaniljaisen sankarin arkkityyppi rooliin ihan hyvin. Julianne Moorea en vieläkään koe kovin pelottavaksi pahikseksi, mutta kiva nähdä, että häneltä sentään luontuu vähän monipuolisempaakin roolia, kuin mihin yleensä on urallaan tottunut. Oli myös kiva nähdä Mahershala Alin saavan aika paljonkin ruutuaikaa.

Koin elokuvan tasapainon vähän häiritseväksi. Välillä juostiin kuin päättömät kanat henkemme edestä ja sitten tuijotellaan ja seisoskellaan ja istuskellaan minuuttikausia kuin jotkut patsaat, enkä ihan ymmärtänyt miksi. Muutenkin käsikirjoitus ei ole mitään älyn juhlaa, juoni ei oikein koostu mistään muusta kuin taistelukohtauksista ja dialogi on erittäin puista. Ei tässä kenelläkään oikein ollut kahta sanaa enempää sanottavaa kenelläkään. Vähän enemmän olisin toivonut jotain kunnon pohdiskelua ja väittelyä jostain yhteiskunnallisesta teemasta, kun nyt annetaan taas kerran vain nuolen ratkaista kaikki ongelmat. Mutta tämä toimii loistavasti vangitsevasta toimintapätkästä sekä elokuvasarjan ansaitsemasta päätösosasta. Muutenkin elokuvasarjan tunnelma, hahmot ja teemat ovat jo kauan aikaa sitten jo ikuistuneet legendaariseksi elokuvaviihteeksi, joka toivottavasti kertoo ihmiselle syvempääkin saarnaa oikeasta ja väärästä.

...=)