Arvostelu: Black and Blue

Yhdentekevä elokuva näin eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna. Elokuva-arvostelijana kutsuisin elokuvaa moralisoivaksi. Mutta Yhdysvaltoja viime aikoina oikein suurennuslasin kanssa tutkineena, en voi kuin olla toteamatta, että tässä olisi elokuva, jonka jokaisen yhdysvaltalaisen tulisi katsoa ennen kuin avaa suutaan sanoakseen sanaakaan poliisiväkivallan ja rasismin kytköksestä. 

Moonlight (Moonlight)

We fear what we don't understand....

Spoiler-varoitus

 Chiron on Floridassa kasvava nuori mustaihoinen poika, jonka yksinhuoltajaäiti (Naomie Harris) on huumeriippuvainen. Chironia kiusataan koulussa seksuaalisen suuntautumisensa takia, mutta löytää ympärilleen ihmisiä, joiden avulla selviää - kuten paikallinen hyväsydäminen huumediileri (Mahershala Ali), tämän tyttöystävä Teresa (Janelle Monae) ja samanikäinen poika Kevin.

Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan, näytökseen. Ensimmäinen osa kuvaa Chironia pienenä lapsena ("Little"), toinen osa kuvaa häntä teini-ikäisenä ("Chiron") ja kolmas osa aikuisena ("Black"). Nuorta Chironia esittää Alex Hibbert, teini-ikäistä Ashton Sanders ja aikuista Trevante Rhodes. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään "In Moonlight Black Boys Look Blue".

Henkeni oli salpautua elokuvan lopputekstien lähdössä rullaamaan, sillä niin hienosti tämä tarina käsitellään tässä kolmen näytöksen arkissa. Moonlight on henkilökuva, joka, kattaa pisteet, mistä lähdettiin, missä ollaan nyt ja miten tähän päästiin. Erityisesti olin vaikuttunut, miten menneisyys peilautui elokuvassa nykyaikaan. Kun aikuinen Chiron (Rhodes) tapaa pitkästä aikaa äitinsä (Harris), on kohtauksessa paljon tulkittavaa juuri repliikkien välissä, hiljaisuuksissa. Se, mitä heidän väliltään jää sanomatta, on katsojalle jo esitetty ensimmäisessä ja toisessa osassa elokuvaa. Tämä mahdollistaa syvällisen hahmotulkinnan.

"Moonlight is both a disarmingly, at times almost unbearably personal film
and an urgent social document, a hard look at American reality
and a poem written in light, music and vivid human faces."
-The New York Times

Ihminen on aina kokemustensa orja. Halusimme niin tai emme, menneisyyden tapahtumat määrittävät paljon omaa identiteettiämme sekä valintojamme elämässä. Jopa kaikkein suurimmat traumat, vaikka kuinka tukahdettuja, voivat vaikuttaa meihin alitajuntaisesti. Elokuvassa jo aikuinen Chiron saa puhelinsoiton lapsuudessaan tuntemalta Keviniltä (Andre Holland) ja puhelun aikana Chironin rakentama maailma särkyy. Kaikki se, mitä hän jätti menneisyyteensä, tulee sekunneissa takaisin jostain alitajunnasta. Tämä on myös täydellisyyttä hipovaa näyttelemistä Trevante Rhodesilta, joka saa tuotua niin hienovaraisesti Chironin tunnemaailman verestävän lähelle katsojaa. Harvoin olen nähnyt yhtä tasapainoista ja samalla aistinvaraista roolisuoritusta, jossa näyttelijä pystyisi yhtäaikaa kuuntelemaan menneisyytensä traumoja kyyneleet silmäkulmissa, kuin esittämään tukahdettuja tunteita ja katumusta siitä, miten on antanut valintojensa olla toisten ohjailtavana.

"Moonlight defies more than the movies.
It defies the way we identify ourselves as well.
If you're looking for shorthand, call it the portrait of a person. "
-Student Edge

Minä ymmärsin Chironin henkilöhahmon. Tunsin hänen kipunsa. Tiesin hänen menneisyytensä. Näin hänen tekemät valinnat elämässä. Ymmärsin häntä. Kun elokuva käsittelee niinkin painavia aiheita kuin ennakkoluulot, oli se sitten seksuaalivähemmistöjä tai muita vähemmistössä olevia kansanryhmiä kohtaan, on helppo saarnata, että näin ja näin pitäisi tehdä. Toisin sanoen: jonkun pitäisi tehdä jotain. Moonlight onnistuu kampittamaan tämänlaisen sosiaalipornouden, ja sen sijaan päättää antaa katsojalle konkreettisen keinon, jolla taistella vääryyttä vastaan. Nimittäin Moonlight auttaa katsojaa ymmärtämään.

"It's one of those rare films that actually hits you the hardest the moment it finishes,
when, all of a sudden, you realise what it is that you've actually been watching."
-ABC Radio

Trevante Rhodesin järkälemäisen, vaikuttavan, maailmaa mullistavan roolisuorituksen lisäksi elokuvassa on erittäin vereslihalla oleva Naomie Harris, joka uhkuu kaikkea sitä, mitä huumeriippuvainen äiti voi pahimmillaan olla. Janelle Monae sykkii lämmintä energiaa ja käyttää sitä uskomattoman koskettavasti hyväkseen, näytellessään Chironin äidin roolin omaksuvaa periaatteessa ventovierasta naista. Mahershala Ali on syvästi koskettava painaessaan päänsä pöytään Chironin tajutessa tämän olevan huumediileri. Andre Holland on roolissaan vahva sekä ajatuksia herättävä. Häntä vasten on hyvä peilata Chironin tuntemuksia. Myös päähenkilö Chironin nuoremmat versiot vetävät kivenkovat roolisuoritukset, vaikkakaan heille ei anneta kovinkaan paljon tehtävää, sillä Chiron on niin kuoreenvetäytynyt nuorena.

"So much is left unsaid in Moonlight. But nothing is left unfelt."
-Herald Sun

Elokuvassa tasapainoillaan koko ajan kovan ja pehmeän välillä. Tästä haetaan symboliikkaa myös vedestä ja valtamerestä, joka voi olla pehmeää ja kannatella sinua tai olla syvä, tuntematon ja kova. Chiron joutuu kärsimään kovassa maailmassa, koska on liian pehmeä. Liikutuin syvästi Chironin tarinasta ja hänen kovettumisestaan hänen kohtaaman maailman edessä. Elokuva on kaunis. Se on aistillinen, henkevä ja liikuttava. Sekä äärettömän syvällinen. Tässä nimittäin pääsemme harvinaiseen kosketukseen ihmisyyden ytimen kanssa. Haluamme kaikki tulla ymmärretyksi, haluamme kaikki olla välittämisen kohteina ja haluamme kaikki olla rakastettuja. Kun Chiron sanoo elokuvan viimeisessä kohtauksessa Kevinille, että tämä on ainoa, joka on koskaan koskettanut tätä, sydämeni suli. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvakohtauksista. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista.

...=)

Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)