Hidden Figures - varjoon jääneet (Hidden Figures)

Oscarit tuli ja meni ja siitä lähtien onkin kärsitty jonkinlaiseisesta laskuhumalasta. Etenkin, kun joutuu odottamaan niin pitkään vielä loppujen Oscar-kuvien laskeutumista tänne Suomen perukoille. Yksi niistä on kolmen Oscar-ehdokkuuden Hidden Figures. Theodore Melfin ohjaama draama kertoo NASAn vaiettua historiaa. 60-luvulla kylmän sodan aikaan USA ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kuka saavuttaisi eniten nopeimmin avaruuden suhteen ja NASAn porukoilla oli hoppu saada oma ukkonsa avaruuteen, ettei kommarit päihittäisi heitä. Tähän tarvittiin nerokkaita aivoja. Nämä aivot tunnetaan nyt (vasta vuonna 2016) nimillä Dorothy Vaughn (Octavia Spencer), Mary Jackson (Janelle Monae) ja Katherine Johnson (Taraji P. Henson).

On vaikea uskoa, että Hidden Figures sijoittuu samalle ajanjaksolle, kuin Piiat. Toki Piiat on fiktiivinen tarina, mutta voisi olla täysin tosi. Vielä 60-luvulla, etenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, mustat olivat sorrettuja, rotueroteltuja ja toisen luokan kansalaisia. Siksi onkin niin silmiä avaavaa ymmärtää, että tähän aikaan on myös ollut mustaihoisia naisia töissä ehkä arvostetuimmissa leivissä koko maailmassa. Haasteensa silti heilläkin ja vahvasti tämäkin elokuva valottaa sitä kuvottavaa historiaa, minkä Amerikka häpeäpilkkunaan kantaa. Tämän päivän aikaan tuntuu täysin järjenvastaiselta, miten ihmisiä niin julkeasti kohdeltiin kaltoin vain ihonvärinsä perusteella.... Niin siis, kunnes avaa silmänsä tässä ja nytkin todellisuudelle ja hoksaa, että näinhän tapahtuu vieläkin. Nykyään se vain tehdään hienojen sanojen kuten nationalismi tai turvapaikkapolitiikka, varjossa.

Hidden Figures on hieno elokuva. Jos Oscareiden näkökulmasta nyt aloittaisin puhumaan tästä, niin ihmettelen, miksei Taraji P. Henson saanut parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta? Hänellä on kohtaus elokuvassa joka naulitsee katsojan penkkinsä ja puhaltaa vielä hatunkin pois päästä. Eikä hän silti tunnu ampuvan yli roolisuorituksensa kanssa. Hän melkein käytännössä katsoen pitää itse elokuvan koossa. Myös Pharrell Williamsin musiikista olisin antanut ehdokkuuden. Tähän olisi ollut niin helppo ympätä joku ällöttävä, kliseinen, glorifioiva, patrioottinen äklötys taustalle, mutta Pharrell pitää homman ja tunnelman juuri oikeassa sfäärissä. Tämäkin auttoi huomattavasti kun arvioin elokuvaa kokonaisuutena, sillä ajoittain elokuva ehkä tyytyy liian helpolla ennalta-arvattavaan ja tarpeettoman alleviivaavaan tyyliin.

Sen sanottuani kuitenkin elokuva loppujen lopuksi tuntui oikein inspiroivalta. Vaikkakin olisin ehkä toivonut jotain yllättävämpää elokuvalta ja olisin ehkä halunnut olla vielä häikäistympi, niin elokuva ei silti ole liian yksioikoinen. Käsikirjoituskin on ihan hyvää jälkeä ihan vain jo siksi, että tälläinen tarina on jostain historian kirjojen pienestä präntistä kaivettu.

Ja elokuvahan on siis todella viihdyttävä. Todella draamallinen, ja se voittaa helposti puolelleen. Näyttelijäsuoritukset Hensonin lisäksi ovat aivan täydellisiä ja kaikki ovat erittäin herkullisesti roolitettu aina Janelle Monaesta ja Kirsten Dunstista Kevin Costneriin. Mahershala Ali viimein muistuttaa niistä näyttelijäntaidoistaan, jonka takia hänet alunperin House of Cards -sarjasta äkkäsin. Mutta erityisesti Octavia Spencer muistuttaa miks on täysi boss!

Tärkeä viesti, joka on kerrottu hyvin. Ehkä tilaa olisi ollut vielä jollekin luovemmalle, mutta toisaalta harvoinpa näin laadukkaita draamoja ihan tälläisenään saakaan katsoa. Ja ymmärtää kyllä, miksi Katherine Johnsonin hetki Oscareissa, kun hän saapui maailman huomion keskipisteeksi, lavalle hurraa huutojen ja aplodien avustuksella, oli niin tärkeä ja koskettava hetki. Toivottovasti viidenkymmenen vuoden jälkeen emme joudu toistamaan samaa kaavaa, että niin kauan varjoon jääneet hahmot joutuvat odottamaan omaa valokeilaansa.

 ...=)

Think Like a Man (Think Like a Man)

Tosi kiva elokuva. Hömppäähän tämä on, mutta tälläisten genre-elokuvien kanssa yleensä saa, mitä tilaa. Ei tämä nyt erityisen hyvä ole, mutta yllättäen ei ärsyttänytkään. Toki sukupuolistereotypioita käytetään röyhkeästi hyväksi, eikä tämä nyt erityisen naurattava komedia ole, mutta näyttelijäkaarti on kiiltokuviakin viehättävämpi ja kukapas ei tälläiseen maailmaan välillä haluaisi paeta?

...=)

Empire, 2. tuotantokausi

Olen niin rakastunut tähän sarjaan. Niin paljon tapahtuu aina yhdessä tuotantokaudessa. Tämäkin tuotantokausi alkoi kun Lyonin perheen patriarkka, Empire-levy-yhtiön toimitusjohtaja Lucious Lyon (Terrence Howard) lusi aikaa vankilassa (joka oli ehkä tylsintä seurattavaa tällä kaudella) ja puolessa välissä juonenkäänteitä alkoi sinkoilla suunnasta jos toisesta, muun muassa Naomi Campbellin näyttelemä puuma palasi Lyonien elämään mitä yllättävämmällä tavalla. Avataampa tätä vähän:

Cookie Lyon (Taraji P. Henson) ja Lucious Lyon (Terrence Howard) entinen aviopari ja vanhemmat kolmelle pojalleen: Jamal (Jussie Smollett) ja Hakeem (Bryshere Y. Gray), jotka ovat menestyneitä artisteja, sekä vanhimmalle Andrelle (Trai Byers), joka on Empire-levy-yhtiön talousjohtaja. Cookie ja Lucious joutuvat ammattilliseen sotaan keskenään, kun he haluavat viedä levy-yhtiötä eri suuntiin. Tämä päättyy siihen (spoiler alert), että Cookie poistuu Empiresta ja perustaa oman levy-yhtiönsä poikansa Hakeemin kanssa: Lyon Dynasty. Tästä syntyy toisen kauden päävastakkainasetelma, kun yht'äkkiä meillä onkin kaksi kilpailevaa levy-yhtiötä. Pidin tästä ratkaisusta paljon. Se elävoittää kauden juonikuvioita huomattavasti, kun on jotain kunnon skismaa, mutta sitä ei haeta kuitenkaan mistään ylidramaattisista juonikuvioista, vaan ihan vain kaksi kilpailevaa levy-yhtiötä.

Tämän sanottuani, tällä kaudella kuitenkin sarjan saippuaoopperamaisuus vain korostui, sillä niin ihmeellisiä juonikuvioita näiden hahmojen yksityiselämään vedettiin, että siinä vaiheessa kun aiemmin täysin järkevä bisnesnainen onkin psykoottinen raskaita äitejä portaita alas työntävä narttu, ei se ole enää mikään yllätys. Tämä on toisaalta jopa todella suuri pettymys, sillä minun mielestäni sarjan vahvuus on koko ollut sen musiikissa, esityksissä ja musiikkibisnesdraamassa. On oikeastaan todella turhauttavaa katsoa kun koko ajan hahmojen yksityiselämä revitään palasiksi ja siinä vaan tulee sellainen olo, että "jaha, ei he koskaan mitään onnea tulekaan saamaan".

Mutta tälläkin kaudella sarjan musiikki pelastaa koko ohjelman ja tietenkin hienot näyttelijäsuoritukset johtajanaan häikäisevä Taraji P. Henson, joka on tällä kaudella, jos mahdollista, vielä parempi. Kappaleista parhain oli ehdottomasti Powerful, jonka Jussie Smollet duetoi vierailevan näyttelijän Alicia Keysin kanssa. Keys ei ole mikään parhain näyttelijä, mutta hänellä on niin jumalattoman hunajainen ääni. Muutenkin tämäkin kausi on oikein yhtä näyttelijöiden bongaus kisaa, kun sellaiset nimet kuten Ne-Yo, Marisa Tomei, Adam Rodriguez, Kelly Rowland, Mary J. Blige, Jason Derulo, Vivica A. Fox, Chris Rock, Ludacris ja vaikka Pitbull pyörivät mukana. Myös Gabourey Sidibe sai tällä kaudella ansaitsemaansa huomiota, mikä oli ihanaa katsottavaa. Sekä sarjan luoja Lee Daniels myös tekee pienen cameon, mikä oli hauskaa.

...=)

Empire, 1. tuotantokausi

En ole tässä blogissa vielä tv-sarjoja arvostellut. Syitä siihen on monia ja siitä syystä saatan vielä päätyä poistamaan tämä ja ehkä tulevatkin tv-arvostelut, kun välillä tulen niin neuroottiseksi blogin tunnistejärjestelyistä ja arvosteluiden siististä järjestyksestä ja tv-arvostelut kyllä sotkevat sitä. No, hällä väliä, syteen tai saveen. Ensimmäisenä arvosteltavana tv-sarjana saa toimia tämän kevään uutuussuosikki Empire.

Empire kertoo Lucious Lyonista (Terrence Howard), musiikkimogulista, joka on perustanut Empire-nimisen levymerkin. Lucious on kohonnut "kaduilta" myymästä huumeita, oman artistiuran kautta levymaailman huipulle. Ennen kuin Lucious sai läpimurtonsa, hänen vaimonsa Cookie Lyon (Taraji P. Henson) joutui vankilaan huumeiden myymisestä. Cookie toimi Luciousin tuottajana ja hänen 400 000 dollaria aloittivat Luciousin levymerkin. Heillä on kolme poikaa: Andre Lyon (Trai Byers), Jamal Lyon (Jussie Smollett) ja Hakeem Lyon (Bryshere Y. Gray). Sarja alkaa siitä, kun Cookie pääsee vankilasta 17 vuoden jälkeen ja lähtee hakemaan hänelle kuuluvaa osaa perheen yrityksestä. Samaan aikaan Luciousille diagnoisoidaan tappava ALS-tauti ja hän alkaa suunnitella, kenelle pojistaan hän luovuttaisi Empiren. Muissa osissa nähdään Luciousin assistenttina Gabourey Sidibe, Hakeemin vanhempana naisystävänä Naomi Campbell ja esimerkiksi Mary J. Blige, Snoop Dogg, Rita Ora, Juicy J, Jennifer Hudson, Cuba Gooding Jr. kaikki tekevät esiintymisiä sarjassa.

Empiren sielu ja sydän on Taraji P. Henson. Hän on jumalainen, todella lahjakas näyttelijä. Tuntuu jopa, että emme ole nähneet läheskään kaikkea häneltä näiden vuosien mittaan, mitä Empire osoittaa, että hän olisi pystynyt tuomaan pöytään. Sen sijaan hän on virunut jossain rikossarjojen polisiina sivuosissa. Cookie on badass. Hän ei ota yhtäkään vasta-argumenttia ja saa, mitä haluaa, kun on niin päättänyt. Hän uskaltaa puhua suunsa. Hän on mahtava ja Taraji tekee upeaa työtä näinkin vulgaarissa hahmossa, silti osaten tuoda sympatiaa ja syvällisyyttä vastapainoksi, jotta hahmo ei ole täysin karikatyyri.

Andre (Trai Byers)

Toinen sarjan tähti on mielestäni nuori Bryshere Y. Gray (Hakeem). Y tarkoittaa hänen nimessää hänen räppärinimeään Yazz tai Yazz The Greatest. Hän on hyvin roolitettu ja varmasti muistuttaakin paljon roolihahmoaan ja siksi toimii roolissaan niin hyvin. Trai Byers (Andre) saa myös, etenkin loppupuolella kautta hahmonsa kanssa uidan varsin syvissäkin vesissä.

Joku, ketä ei ole nähnyt sarjaa, miettii nyt varmaan, että mistä minä oikein puhun. No, Empiren perusidea on, että se on musiikkisarja. Se on aivan kuin Smash tai Glee kohtaisi perhedynamiikkasarjan. Empiressa on musiikkiesityksiä, musiikkivideoita, mutta siinä ei ole mitään kliseistä musikaalimaisuutta, sillä hahmot eivät vain puhkea laulamaan. Lauluesitykset liittyvät aina oikeisiin tilanteisiin. Esimerkiksi kun sarjassa Hakeem on julkaisemassa uuden sinkun, hän esittää sen jossain julkistamistilaisuudessa. Tällöin musiikki inkorporoituu loistavasti, luontaiseksi osaksi sarjan kulkua.

Sitten Empire on myös jatkuvaa juonittelua ja pelejä. Musiikkimaailma tunnetusti on täynnä petoksia ja sydänsurua. Sen lisäksi sarjaan tuodaan mukaan kaikki perheyrityksen pyörittämiseen liittyvät juonittelut eri perheenjäsenten välillä. Lucious on kuolemansairas ja kaikki haluaisivat kyntensä Empireen. Erityisen hieno dynamiikka syntyy jatkuvasti Cookien ja Luciousin vastakkainasettelusta.

Jamal (Jussie Smollett)

Koska kyseessä on vielä hiphop-maailma mukaan tulee poliisit, murhat ja rikoksetkin. Rap-kulttuurille on ominaista tietty gangstamaisuus ja se tulee hienosti esille myös Empiressa. Hahmoilla pitää olla upeat autot ja turkikset ja kultaketjut ja sampanjalasit ja hienot jatkot klubeilla. Mutta pitää myös olla katu-uskottava, cool ja kovis.Tähän maailmaan ei, esimerkiksi, stereotyyppisesti, sovi homoseksuaalit artistit ja sekin luo oman skismansa hahmojen välille.

Pohjimmiltaan Empire on kuitenkin loistavaa viihdettä. Cookie on ehkä upein hahmo televisiossa juuri nyt. Musiikki on aivan huippua ja juonittelua ja juonenkäänteitä riittää. Lisäksi on mukavaa seurta tuota täysin yliampuvaa, rahalla kuorrutettua maailmaa, jossa 30 000 dollarin kellon voi noin vain paiskata lattialle...

Hakeem (Bryshere "Yazz" Gray)

Ainoa huono puoli, minkä Empiresta keksin on, ehkä välillä hieman irrationaalinen juonenkehitys. Hahmojen muodostamat liittoumat hakevat välillä katsojan kärsivällisyyttä, sillä aiemmin vastakkain olleet voimat ovatkin yhtäkkiä liittolaisia omia aiempia liittolaisia vastaan. Lisäksi on vaikea uskoa, että perhe, joka kuitenkin rakastaa toisiaan ja haluaa tulla toimeen, toimisi niinkin julmasti toisiaan vastaan, ajoittain. En myöskään ole Terrence Howardin suurin ystävä. Luciousin rooli vaatisi vahvaa auktoriteettia, pelottavaaa machomiestä ja minusta Terrence Howard on kaikkea muuta. Usein, kun haluaa kuulostaa uskottavalta, madaltaa ääntään. Kun Terrence Howard madaltaa ääntään, se rupeaa värisemään. Ja minusta värinä puolestaan sotii uskottavuutta vastaan. Siksi, ajoittaain kun hän yrittää olla pelottava ja kovis ja pomo, tuntuu se lähinnä, kuin hän purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. Sen sanottuani, on hän tässä roolissa parempanaa kuin olen häntä nähnyt. Hän omaa kyllä varsin luonteviakin näyttelijänlahjoja, mutta minä en vain henkilökohtaisesti välitä hänestä.

Kuten aina, minulle sarjan avaimena toimii hahmot. Jos hahmot eivät toimi, jää sarja etäiseksi. Siksi en niin kauheasti välitä (yksi syistä) rikossarjoista, koska siinä hahmot ovat taka-alalla ja rikokset etualalla. Hahmojen täytyy olla sympaattisia ja pidettäviä. Heidän täytyy olla uskottavia ja heidän täytyy pitää yhtä. Jos hahmot jäävät kylmiksi, en minä ainakaan halua palata sarjan pariin. Empiressa hahmot tulevat tutuiksi ja turvalliksi. He ovat yhtä perhettä, joten he ovat luonnollisesti hyvissä väleissä (tai no, hyvissä ja hyvissä, riippuu tilanteesta) ja jokainen hahmo on oma itsensä. Se on hyvä, sillä silloin opimme tuntemaan hahmon. Kaikki ovat myös hurmaavaan sympaattisia aina Cookiesta Hakeemiin. Kun kannustamme hahmoja, pysymme kanavalla, haluamme, että kaikki päätyy hyvin heille ja siksi hyvät sarjat pitävät otteessaan. Empire on yksi niistä.

Empire on cool. Minulla oli epäilykseni alussa. Sarjan tahti on hieman omalaatuinen. Ikään kuin se kulkisi musiikkivideon tahtiin. Tuntuu kuin välillä joku kohtaus jäisi kesken, kun leikataan jo muualle seuraavaan kohtaukseen, mutta tahtiin tottuu hyvin nopeasti. Empire on myös loistava väline ymmärtää enemmän tuota Yhdysvaltain rap- kulttuuria kaikkine blingblingeineen ja rap-ilmauksineen ja gangsta-asenteineen. Nauroin yksi päivä, kun olin luontopolulla lenkillä, että ei voisi Suomen metsä olla kauempana Chicagon musiikkimaailmasta.

"No Apologies"

"Good Enough"

"Keep It Movin' "

"Drip Drop"

...=)

Date Night (Date Night)

Date Night on vuonna 2010 valmistunut toimintakomedia, jonka pääosassa on Steve Carell ja Tina Fey. Sivuosissa on Oscar-ehdokkaat Mark Wahlberg ja Taraji P. Henson. Ja pienissä cameo-osissa Oscar-ehdokas James Franco ja Mila Kunis. Elokuvan ohjasi Shawn Levy. Elokuva tuotti yli 152 miljoonaa dollaria.
    Date Night kertoo aviparista, Phil ja Claire Fosterista (Steve Carell ja Tina Fey), jotka ystäviensä avioeron jälkeen pelkäävät omankin avioliittonsa loppuvan päättävät piristää arki-iltaa lähtemällä kaupunkii syömään. Heillä ei ole varausta ja he ottavat toisen pariskunnan varauksen, jotka eivät tulleet paikalle. Sitten pari roistoa tulee ja luulee heitä siksi pariskunnaksi, jonka varauksen he ottivat ja Philin ja Clairen tulee löytää muistitikku, jotta saisivat roistot perääntymään.

     Date Night on yksi hauskimmista elokuvista, joita olen koskaan nähnyt. Elokuva lähtoidea on upea, ketä sen onkaan keksinyt... Elokuvan alati jatkuva tapahtumaketju saa katsojan ihastumaan Steve Carelliin ja Tina Feyhin. Heidän tulkitsema "normaali" pariskunta on naurettava. Shawn Levyn ohjaus on upeaa. Hänen luomat täysin naurettava koomiset tilanteet pitäisi nostaa jalustalle. Pelkään, että elokuva on jäänyt hieman vajaaksi ansaitsemastaaan huomiosta. Tälläiset komediat ovat pahasti aliarvostettuja ja ehkä ihan hyvästäkin syystä, itse olen joutunut istumaan liian monen huonon toimintakomedian läpi. Date Night ei kuitenkaan ole yksi niistä. Date Night on genrensä laatuteos.
    Steve Carell on täysin vireessä tässä elokuvassa. Hän tuntuu saavan lisävirtaa Feystä ja on täysin tulessa. Hän on hauska, naurettava ja hupaisa eli kaikkea mitä hyvän koomikon tulisi olla. Carell on tämän ajanjakson koominen nero. Tina Fey on myös hauska roolissaan ja luo siihen lämpöä ja hyvänmielisyyttä. Yhdessä he saavat aikaan jotain unohtumatonta; täydellistä komediaa.
    Date Night on Steve Carellin ja Tina Feyn pitämä oppitunti komediasta. Se on ehdottomasti yksi hauskimmista elokuvista ikinä.

8 1/2

...=)

Benjamin Buttonin uskomaton elämä (The Curious Case of Benjamin Button)

Benjamin Buttonin uskomaton elämä on David Fincherin ohjaama vuoden 2008 fantasia-draama elokuva. Se perustuu F.Scott Fitzgeraldin vuoden 1922 novelliin. Elokuvan pääosassa on Brad Pitt. Naispääosassa on Oscar-voittaja Cate Blanchett ja sivurooleissa Taraji P. Henson. ja Oscar-voittaja Tilda Swinton. Elokuva oli ehdolla 13 Oscariin, voittaen vain viisi. Elokuva tuotti yli 300 miljoonaa dollaria.
   Elokuva kertoo Benjamin Buttonista (Brad Pitt), joka on syntynyt vanhana ja joka ikääntyy väärinpäin. Hän on 7-vuotias, kun näyttää 80-vuotiaalta. Hänen äitinsä kuoli synnytkseen ja hänen isänsä jätti hänet vanhainkodin portille, jossa hän kasvoi. Siellä hän tapasi elämänsä rakkauden, Daisy Fullerin (Cate Blanchett), tulevan balettitanssijan, jonka isoäiti oli vanhainkodissa. Nuoruudessaan Benjamin lähtee tutkimaan maailmaa, kirjoittaen postikortteja Daisylle.                          

Otos elokuvasta kuvaa hienosti kuinka tässä vaiheessa Daisy ja Benjamin peilasivat omaa suhdettaa ja samalla itseään.


Benjamin Button on kaunis elokuva. Se on koskettava ja syleilevä. Siitä huokuu elämän lämpö. Mielestäni elokuva on parempi kuin saman vuoden Oscar-suosikki Slummien miljonääri, ja olisi ansainnut parhaan elokuvan Oscarin. (Ja pari muutakin). Elokuva on rikas. Koska käsikirjoitus on niin täynnä, on siitä helppo työstää viihdyttävä suuren budjetin elokuva. Elokuvan kesto onkin yli kolme tuntia, mutta se ei missään vaiheessa tunnu liian pitkältä. Elokuva nappaa katsojan syleilyynsä ja pitää kiinni hellästi. Fincherin ohjaus on täynnä tulkintaa ja kokemusta. Se on hyvin hyvin laadukkaan elokuvan teon juuri. Virheitä ei yksinkertaisesti ole.
   Brad Pitt on kuin elementissään valkokankaalla Benjaminina. Hän ymmärää roolihahmon poikkeuksellisen hyvin ja tarkasti ja luo yhtenäisen kannattelevan tukipilarin itselleen ja koko elokuvalle, mikä vaatii taitoa. Hän sai ansaitusti Oscar-ehdokkuuden, vaikkei ihan voiton arvoinen olekaan. Cate Blanchett on, kuten aina, itse täydellisyys. Hän katoaa roolihahmonsa repliikkeihin ja loitsii ne ulos suustaan virheettömästi. Taraji P. Henson sai myös Oscar-ehdokkuuden (parhaasta naissivuosasta) hieman ehkä aiheetta. Hän on kohtalaisen hyvä, mutta ehdokkuus on selvästi vain täydennys koko ehdokkuuksien kirjoon.
    Taianomainen ja viihdyttävä, koskettava elokuva. Raja viiden ja neljän tähden välille on kuitenkin vedettävä. Itse en ihastunut satumaiseen kerrontaan. Ja vaikkakin kyseessä on fantasia draama, voisi lopputulosta hioa autenttisemmaksi. Joudun pudottamaan arvosanan neljään tähteen. Elokuva sisältää kuitenkin paljon ikimuistoisia kohtauksia ja sitaatteja.

"Some people, were born to sit by a river. Some get struck by lightning. Some have an ear for music. Some are artists. Some swim. Some know buttons. Some know Shakespeare. Some are mothers. And some people, dance."

"Our lives are defined by opportunities; even the ones we miss."

"For what it's worth: it's never too late or, in my case, too early to be whoever you want to be. There's no time limit, stop whenever you want. You can change or stay the same, there are no rules to this thing. We can make the best or the worst of it. I hope you make the best of it. And I hope you see things that startle you. I hope you feel things you never felt before. I hope you meet people with a different point of view. I hope you live a life you're proud of. If you find that you're not, I hope you have the strength to start all over again."


Elokuva edustaa kaikkea mitä elokuvista ihailen ja siksi kannan teosta sydämessäni.


9 1/2

...=)