...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matthias Schoenaerts. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matthias Schoenaerts. Näytä kaikki tekstit

Sydänyöllä (Our Souls at Night)

Addie Moore ( Jane Fonda ) ja Louis Waters ( Robert Redford ) ovat asuneet idyllisessä lähiössä naapureina jokusen 48 vuotta. Molemmat leskeydyttään löytävät toisistaan lohtua ja lopulta rakastuvat. Aikaisempi elämä kuitenkin lyö kiilaa parin väliin. Addien poika ( Matthias Schoenaerts ) kärsii alkoholismista, työttömyydestä ja riitaista avioliitosta, joten pojan poika Jamie ( Iain Armitage ) päätyy Addien ja Louisin hoitoon kesäksi. Myös Louisin aikaisemmat elämänvalinnat mietityttävät erityisesti Addien lähipiiriä.

Pidin elokuvaa jotenkin piristävänä. Oma päivä, kun koostuu esimerkiksi töissä jatkuvasta sähköpostien vastaamisesta, sosiaalisen median päivittämisestä, nettisivujen selailusta - oli jotenkin ihanaa astua tähän Coloradolaisen maalaiskaupungin vanhusten arkeen. Myös nuori Jamie oppii vähitellen irtautumaan älylaitteestaan ja tätä elokuvaa katsoessa oppii samalla lailla hengittämään taas pitkästä aikaa kuin elokuvan hahmotkin telttaillessaan vuoristoluonnossa. Niin paljon kuin nykyajan informaatiotulva ja jatkuva tilannepäivitysten vyörytys onkin mahdollistanut ja kuinka paljon itsekin pidän sen parissa työskentelystä - aina välillä tulee tarve irtautua. Olemme liian keskittyneet siihen, mitä muut tällä hetkellä tekevät. Emmekä keskity tarpeeksi vain tekemään omasta olosta ja elämästä mieluisaa - vähät välittäen siitä, mitä muut ajattelevat. Tai ainakin minä jatkuvasti opettelen sitä.

Elokuva on hiljainen ja rauhallinen. Olisin kaivannut elokuvan alkuun itse asiassa enemmän pohjustusta. Mitä tapahtui Addien ja Louisin elämissä juuri ennen kuin he tapasivat. Se olisi istuttanut katsojaa paremmin heidän tarinaansa. Jokin viimeaikainen trendi on kyllä ollut tälläisissä slovarileffoissakin hypätä suoraan tarinaan. Tämäkin elokuva alkaa suoraan siitä, että hahmot päättävät hynttäytyä yhteen. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista nähdä heidät suremassa ensin poisnukkuneita puolisojaan ja sitten vasta hiljalleen tutustuttaa hahmot toisiinsa. Nyt kun niin sanotusti hyppäämme suoraan tapahtumien keskipisteeseen - aika aikaisessa vaiheessa elokuvaa alkaa tuntumaan jo siltä, että elokuvalla ei ole enää mitään kerrottavaa.

Jane Fonda, sanattomaksi vetää. Tiesin, että hän on ihan maailmanluokan veteraani ammattitaidossaan, mutta silti hän vetää maton pois alta. Hän on elokuvan sydän ja sielu. Samaan aikaan välittömän läsnäoleva, terävä, valpas ja rauhallinen, lämmin, sydämmellinen. Tälläisiä roolisuorituksia ei todellakaan ole liikaa eikä niitä todellakaan liikaa arvosteta. Robert Redford on yhtä hyvä kuin aina. Vankka, varma, luotettava amerikkalainen mies sinisissä farkuissa ja flanellipaidassa. Ja ennen kaikkea he sopivat niin hyvin yhteen!

Olen muutenkin tälläisten rauhallisten rakkauskuvausten armoton fani. Antakaa minulle Diane Keaton ja Morgan Freeman tai Jane Fonda ja Robert Redford yhdessä minä päivänä viikosta tahansa. Mutta. Kun sanon, että elokuva ihastutti vanhanaikaisella kuvauksellaan, sitten se pilaa itsensä lopullaan. Olisi vain rohkeasti uskaltanut kuvata sen imelän kliseisen lopun tai edes antaa se surullisen realistinen loppuratkaisu - mutta ei. Sen sijaan, mitä tapahtuu... tyrkätään älypuhelimet hahmojen käsiin ja annetaan sen tehdä loput! Täysin tyylitajuton valinta.



...=)


A Bigger Splash (A Bigger Splash)


Olin hirveän innoissani, kun leffateatterissa oli Kung Fu Panda-teemalla kuvioituja mukeja! Kassalla maksaessa myyjä tyrkytti vielä tuollaista figuuria kaupan päälle ja minä tartuin laatikosta vain johonkin. Myyjä hermostui ja yritti tarjota tuon valitsemani sijaan Kung Fu Pandaa itseään, sanoilla: "Älä tota ota, se on naikkonen!"

Itse elokuva oli nimeltään A Bigger Splash. Nyt viimeistään tunnustan itseni Matthias Schoenaertsin faniksi. Tällä miehellä on uskomattoman laaja repertuaari jonka lisäksi hän on vielä todella varma pääosanesittäjä, joka osaa kantaa elokuvaa. Tämä on ehkä vähän tylsästi sanottu, mutta se on oikeasti harvinaista, että joku näyttelijätähti pystyy kantamaan elokuvan. 
A Bigger Splash on eurooppalainen tekotaiteellinen sekamelska. Sinänsä elokuvan tyyli ja aihealue on todella mielenkiintoinen - joukko ihmisiä räjähdysherkässä tilassa viettämässä aikaa keskenään ja pinnan alla kytee tunteita, paljon. Mutta missään vaiheessa ei oikein päästä pinnan alle. Elokuva on liian passiivinen. Sinänsä harmi, että käsikirjoitus ei loppujen lopuksi kertonutkaan mistään sen empää eikä dialogi missään vaiheessa kunnolla lähtenyt käyntiin. Olisi pitänyt vaan katsoa se Kung Fu Panda sittenkin...




...=)


Tanskalainen tyttö (The Danish Girl)

Minun täytyy paljastaa pieni salaisuus. En ole Eddie Redmaynen suurin ihailija. Olin nähnyt hänen leijailemassa muutamissa isoissa elokuvissa kuten My Week with Marilyn tai Les Miserables, mutta niissä hän oli niin statistin asemassa, että tavallaan tyydyinkin siihen ajatukseen, että tämän miehen karismalla ei pitkälle pötkitä. Siksi olinkin niin kummastunut kun hän räjähti tähtitaivaan huipulle vuonna 2014 voitettuaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaiken teoria, jonka hän mielestäni veti täysin samalla, passiivisella energialla kuin aikaisemmat mitäänsanomattomat roolinsakin. En ollut ollenkaan innoissani, kun hänen tähdenlentonsa jatkoi kasvamistaan Tanskalaisen tytön ja toisen Oscar-ehdokkuuden kanssa.

Aina välillä, etenkin Oscar-ehdokkuuksia keränneiden leffojen ympärille, kasaantuu sellainen utuinen pilvi - liekö tehokkaan markkinoinnin tai kampanjoinnin ansiota, minkä ansiosta jokin elokuva voi saada korkeamman arvostuksen kriittisestä näkökulmasta kuin se yleensä saisi. Puhutaan ns. Oscar-buzzista, jota on sitten vaikea enää tainnuttaa kun huhut elokuvan upeista ansioista ovat päässeet valloilleen, oli totuus sitten täysin toisenlainen tai ei. Oletin, että näin oli käynyt myös Tanskalaisen tytön kanssa. Olin nimittäin kaikkien niiden kehujen takaa lukenut myös lukemattomia negatiivisia arvosteluja Tanskalaisesta tytöstä, jotka kritisoivat muun muassa sitä, että ohjaaja Tom Hooperilla tai Eddie Redmaynella ei ole hajukaan mikä tekee ihmisestä naisen. Joku meni niinkin pitkälle, että kritisoi yksinomaan Redmaynen räpyttäviä ripsiä, tämän teeskennellessä naiseutta.

Tanskalainen tyttöhän on loistava elokuva. Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Kritisoijat ovat väärässä. Vaikka yksinomaan siksi, että minä sanon niin. Elokuva on erittäin koskettava ja herkkä. Se on erittäin syvätunnelmainen ja hienosti rakennettu draama. Pidin soundtrackista ja elokuvan kuvamaailmasta. Se lopun kohtaus siellä kallion kielekkeellä oli hieno. Puvustus on aivan ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset ovat top notch. Alicia Vikander on ehdottomasti Oscar-palkintonsa arvoinen. Minusta tuntuu, että aina kaikki hienoimmat kohtaukset tapahtuvat joko juna-asemalla tai ruokapöydässä. Tässä tapauksessa kohtaus juna-asemalla on todellinen emotionaalinen taidonnäyte tältä näyttelijältä ja kyllähän hän katsojan rikki repiikin, ilmeikkäällä, suoraan sisimpään tähtäävällä näyttelemisellään. Ja ehdokkuuden olisin heittänyt myös Matthias Schoenaertsin suuntaan, joka on tässä kuin täysin eri ihossa, sivistyneen, ymmärtäväisen miehen roolissa, verrattuna Luihin ja ytimiin-elokuvan karskin ja miehekkään mieheen verrattuna.

Olin varma, että tästä aiheesta tehtäsiin mahdollisimman noloa, halveksuttavaa ja stereotyyppistä. Ainoastaan ensimmäinen kohtaus, jossa Redmaynen maalari Einar Wegener pukeutuu naiseksi on hieman surkuhupaisa, mutta loppu elokuvaa on hienossa tasapainossa sen kanssa, minkä nämä hahmot itse kokevat omaksi totuudekseen ja sen kanssa, miten asiat on uskottavinta katsojalle esittää. Einarin muutos naiseksi ei ole yhtäkkinen. Käytämme paljon aikaa sen kuvaamiseen ja valtaosa elokuvaa onkin sitä, että katsojalle sisäistetään tätä muutosta ja sen luontaisuutta, mitä se tietenkin onkin. Mutta sen lisäksi rakastin sitä, että loppua kohden hahmot itsekin käyvät keskustelua sukupuoliroolien merkityksestä ja niiden arvosta rakkaudelle. On mielenkiintoista pohtia ihmistä, joka on elänyt koko elämänsä kuin kahtena ihmisenä, jakaen aikansa esittäen välillä aivan toisenlaista ihmistä kuin oikeasti on ja vain harvoina, valittuina hetkinä uskaltanut kurkistaa sen verhon taakse syvälle omaan itseen tutkimaan kuka oikeasti hän on. Kuvittelisin myös, että mitä kauemmin valehtelee itselleen, sitä vaikeampi on löytää itsensä. Jos tai kun niin tapahtuu, onkin hyvä kysymys, että kummalla on suurempi arvo, sillä kuka oikeasti on, vai sillä kehen on itsensä samaistanut kaikki ne vuodet. Tästä hyvä vertauskuva on se, että muututtuaan naiseksi, Einar / Lily ei pysty enää maalaamaan. Se oli osa hänen valettaan, hänen virheellistä identiteettiään ja nyt kun hän on oma itsensä hän ei halua uhrata yhtäkään osaa itsestään enää pois. Hän haluaa olla nainen.

Alicia Vikanderin hahmo toteaa tähän nasevasti, että naiset voivat olla kahta asiaa. Tämä oli yksi niistä asioista, joihin negatiiviset arvostelut takertuivat. Itseä ei haitannut yhtään elokuvan kaksinaismoraalinen asenne naiseuteen. Toki Tanskalaista tyttöä voidaan kritisoida siitä, että se esittää trans-ihmisen varsin yksipuolisena hahmona, joka haluaa vain olla kaunis tyttönen vailla omaa järjenjuoksua, mutta siinä kohdassa kritisoijat olisivat väärässä. Miksi se, että haluaaa olla naisellinen nainen olisi yhtään väheksyttävämpää kuin se, että mies haluaa olla miehinen mies tai synnynnäinen nainen miehekäs tai mieheksi syntynyt todella naisellinen. Tämä multitasokkuus onkin tämän elokuvan nerokkuus. Se lyö luun kurkkuun myös niille, jotka suvaitsevat vain suvaitsevaisuuden vuoksi.

Ja Eddie Redmayne kyllä vakuutti minut tässä. Lainaten hienoa elokuva-arvostelijaa: "hän on laittoman lahjakas". Pelkästään se tapa, jolla hän nielaisee kun hän tuntee ahdistuneisuutta, on yksityiskohtaisen koskettava.






...=)

Luihin ja ytimiin (Rust and Bone)

En tajunnutkaan, että elokuvan nimi tuli käsittää niin kirjaimellisesti. Tarinan loppu sitoutuu hienosti yhteen nimen ja alun juonenkulun kanssa. Kokonaisuutena elokuva on tietysti lopun ja nimen tavoin, täydellinen.

Ali on Matthias Schoenartsin esittämä työtön isä viisivuotiaalle Sam-pojalle. He ovat muuttaneet Etelä-Ranskaan asumaan Alin siskon luona. Ali yrittää etsiä töitä ja saakin niitä yökerhon vahtimestarina ja eräänä iltana joutuu saattamaan Stephanie (Marion Cotillard) -nimisen naisen kotiin, koska tämä on joutunut tappeluun baarissa. Stephanie on töissä vesipuistossa valaiden kouluttajana. Jouduttuaan onnettomuuteen valaiden kanssa, jossa menettää molemmat jalkansa, vain Ali pystyy valottamaan masennuksen verhoa Stephanien elämästä. Roolit myös vaihtuvat, sillä Ali on vaikeuksissa välillä poikansa, rahan, tappeluiden, nyrkkeilyn ja milloin minkäkin kanssa.

Tämän elokuvan olen jättänyt joskus kesken. Ranskalaiselta elokuvalta ei aina tiedä mitä odottaa. Minä, massajenkkielokuvien suurkuluttajana olen niin tottunut siihen, että tiedän mitä saan. Kun pistän jonkun Hollywood hömpän päälle, tiedän, että saan amerikkalaista sentimentaalisuutta ja kertojan lopussa selittämään elokuvan sanoman. Ranskalaisia elokuvia katsoneena, en aina niiden loputtuakaan tiedä, että mistä ne nyt niin kertoivat. Toisin sanoen, joudun keskittymään enemmän.

Tämä ei kuitenkaan koskaan ole huono asia. Onneksi keskityin. Rust and Bone on raikas, syvään hengittävä draama, jonka tekee mieli katsoa heti uudelleen. Lukuisat kohtaukset ovat vain niin henkeviä - näyttelijät niin aitoja, vuorosanat niin kauniita ja kuvaus... Kuvaus on elokuvassa todella ennakkoluulotonta. Ohjaaja Jacques Audiard käyttää todella visuaalisia kuvakulmia, joita ei tulisi mieleenkään. Kenelle esimerkiksi tulee ajatus pistää kamera rekan kylkeen moottoritiellä ja antaa kuvata? Kuvaustyyli on uudenlaista - se ei ole geneeristä tai tylsää vaan elokuva elää tavallaan toista elämää sen kautta. Osittain se toimii myös todella väkevänä tehokeinona dramaattisimmissa kohtauksissa.

Kun ajattelen omaa tekstiäni, en voi olla huvittumatta, kuinka se on kuin tämän elokuvan vastakohta. Geneeristä. Ja se on okei, en kritisoi itseäni, mutta olen huvittunut. Yleensä kun olen hyvän elokuvan lumoissa, aloitan arvostelut aina samalla tavall;. Ensimmäisessä kappaleessa julistan elokuvan jo täydelliseksi. Toisessa kappaleessa seuraa juoniselostus ja loput kappaleet käytän sen perustelemiseen, että miksi elokuva on täydellinen. Minä olen ennalta-arvattava, mutta tämä elokuva ei.

Rakastan tälläistä draamaa. Draamaa, jonka spektri kattaa kaikki elämän tunteet ja hetket kattavasti päästä päähän. On surua, syvää masennusta, iloa, naurua, sympatiaa, kipua, arkea, rakkautta - mitä vaan. Ja kuinka liikuttavasti elokuva ne kuvaa. Yksinkertaisesti kaksi ihmiskohtaloa, jotka kohtaa. Kaksi elämää, erilaiset sellaiset, mutta jotka toimivat yhteen. ...Olen tainnut itselleni vaikutuksen tehneiden elokuvien kohdalla kehua niiden yksinkertaisuutta ennenkin, enkö olekin?

Olen aina pitänyt Marion Cotillardista. Hän on aina tehnyt upeita roolisuorituksia. Kun katson elokuvaa, katson sitä hänen takiaan. Hän on häikäisevä. Tiedän, että hän ei petä. Mutta silti olin täysin yllätyksestä mykistynyt kun tajusin, kuinka upean roolisuorituksen hän on tähän elokuvaan jättänyt. Pystyisin laskemaan yhden käden sormilla ne näyttelijät, jotka ovat saaneet kyyneleeni virtaamaan vain puhtaasti roolisuorituksensa avulla. Tarkoittaen, että elokuvan juoni ei välttämättä ole ollut surullinen, vaan nämä roolisuoritukset ovat vain raakuudellaan ja puhtaudellaan koskettaneet minut kyyneleiden partaalle. Marion Cotillard elokuvassa Rust and Bone on yksi näistä roolisuorituksista. Jos luulet, että hänen upein hetkensä elokuvassa, jossa hän siis pääsee demontroimaan vahvaa tunnereaktiota, on jolloin hän tajuaa menettäneensä jalkansa, olet väärässä. Hän ei suinkaan lopeta tähän. Upein kohtaus on pakostakin, kun hän on pyörätuolissa asuntonsa parvekkeella ja hän alkaa harjoitella liikkeitään, joilla koulutti valaita. Eli nostaa käsiä ilmaan ja ojentaa ne sivulle ja niin edespäin. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta kylmäpäinen Cotillard todistaa päinvastoin, upealla roolisuorituksellaan. Kohtaus oli niin hyvä, että kelasin elokuvaa taaksepäin ja katsoin sen uudelleen.


Harvoin pääsee sanomaan näin yhdestä elokuvasta, jossa jo on likimain täydellinen roolisuoritus, mutta Matthias Schoenaerts on aivan yhtä lailla... niin, no, täydellinen. En tapa arvosteluani kehumalla elokuvaa liikaa. Mutta katsomisen arvoinen se vähintäänkin on. Ellei jopa yksi parhaiten tehdyistä ja näkemistäni elokuvista, joita on kyllä monta, mutta liittykööt tämä joukkoon.











...=)