Arvostelu: Mamma Mia: Here We Go Again!

 Abba julkaisi eilen uutta musiikkia 39 vuoden tauon jälkeen ja minä katsoin Mamma Mia! -elokuvamusikaalin jatko-osan. Kysymysmerkiksi ehkä jäänee, oliko kummallekaan oikein tarvetta. Ensimmäinen Mamma Mia! -musikaali tuntui vielä jokseenkin relevantilta, mutta sen jatko-osa on kyllä sitäkin pölyttyneempi. Abban vanhat hitit tietysti ovat hyviä, mutta jos elokuvan ainoa tarkoitus on köyttää itsensä löyhästi niiden ympärille, ei siitä kovin kummoista elokuvaa saa. Ja oikeastaan tämän toisen elokuvan tarina kertoo vain vähän pidemmin sen, mikä jo ensimmäisessä tehtiin katsojalle selväksi. Vielä kun ensimmäistä elokuvaa harteillaan kannatellut Striippi on jatko-osassa lahdattu ja tilalle kärrätty umpisurkean lauluäänen omaava ja jokseenkin karismaton Lily James, ei tätä hirveästi pääse kehumaan. Abba-huuma sentään elää vielä ja ihmiset tykkäävät. Hyvä niin.

Arvostelu: Mary Poppins Returns

Ylistetyn ja nerokkaan [1] Rob Marshallin ohjaama jatko-osa Mary Poppins Returns tarjoaa Emily Bluntin version Julie Andrewsin alkuperäisestä roolista lastenhoitajana, joka auttaa Banksin perheen lapsia Lontoon lamavuosina. Kaikkien mittareiden mukaan jatko-osa onnistui tavoittaamaan alkuperäisen elokuvan taian. Elokuva on tuottanut jo rutkasi rahaa, reilusti yli kolmesataa miljoonaa dollaria ja keräsi kasan Oscar-ehdokkuuksia [2].

Pakko sanoa, että elokuvan katsominen muistutti hyvin paljon alkuperäistä. Tässä on selvästi pitäydytty toimivaan kaavaan ja hyvä niin. Erityisesti leffa toimii mielestäni lastenleffana. Ja aina on tietysti mukavaa, kun elokuva ottaa teemakseen mielikuvituksellisuuden. Loistava teema ja siitä saa niin hyvin elokuvallista materiaalia. Fantastiset elementit toimivat hienona vastapainona Lontoon harmauden ja lama-ajan kuvauksen kanssa. Lisäksi elokuvan viesti siitä, että omat vaikeudet voi kohdata päättäväisyydellä ja siitä, ettei niitä edes tarvitse ottaa niin tosissaan, on voimauttava myös aikuiskatsojalle. Mielikuvituksellisuuden kuoleminen kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on resonoivaa tematiikkaa.

Ja nimenomaan tässä koskettaa se mielikuvituksellinen maailma, joka tässä loihditaan. Siinä Rob Marshall on mielestäni vahvimmillaan; näiden taianomaisten maailmojen luomisessa. Tässäkin kaikki lavastuksesta puvustukseen on laatua A+. Kunpa nykyään tehtäisiin enemmänkin tällaisia elokuvia, jotka muistuttaisivat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Isot ja immersiiviset lavasteet ja kunnon puvustukset. Mutta niin se vain on, että nykyään taitaa olla helpompaa vaan heittää CGI-efektit kehiin ja oikeasti olla laittamatta rahaa aitoihin elokuvallisiin elementteihin.

Kaikesta huolimatta kaiken koossa pitävä liima oli kuitenkin Emily Blunt. Olisin ehkä itse antanut hänelle Oscar-ehdokkuuden jo hänen pääroolistaan elokuvassa Sicario tai viimeistään tänä vuonna A Quiet Place -vedostaan, mutta vahvimmin hän kärkkyi palkintopallia tällä roolillaan, jossa oli ehdolla kaikkiin muihinkin palkintoihin. Oscareissa jäi sitten nielemään pölyä. Ei tämä nyt ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus ollut, mutta hän silti kosketti minua. Hän osaa loihtia mielenkiintoisen yhdistelmän iloa ja kaihoa. Jotain mikä on ominaista Mary Poppinsin mysteeriselle henkilöhahmolle, joka tulee ja menee tuulenpuuskien mukana, jättäen kuitenkin ikimuistoisen jälkensä kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin. Katsoja uskoo, että kaikki muistavat hänen nimensä. Mutta ehkä siinä on Bluntin ongelma, että hän tekee niin varmaa ja virheetöntä jälkeä, että hän ei ole mikään Julia Roberts tai niin ikään Meryl Streep, jotka puskevat vaikka väkisin valkokankaalta katsojan syliin ja pakottavat palvomaan polvilleen. Blunt on enemmän kuin hyvä ystävä, jonka näkemisestä aina ilahtuu, kuin suuri diiva, jota ylistäisi. Siksi hänet on helppo aliarvioida.

Perheen nuorinta mukulaa esittänyt näyttelijä uppoaa samaan kategoriaan Bird Box-tytön [3] kanssa. Tuolla hymyllä tullaan vielä valloittamaan monia sydämiä...

Brooklyn (Brooklyn)

Eilis Lacey (Saoirse Ronan) on irlantilainen tyttö, joka muuttaa Amerikan Brooklyniin työn perässä. Taakseen kotiin hän jättää siskonsa, Rosen ja vanhan äitinsä. Koti-ikävä alkaa helpottaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tutustuu amerikan-italialaiseen nuoreen mieheen, Tonyyn (Emory Cohen). Suru-uutinen kotirintamalta pakottaa kuitenkin Eilisin puntaroimaan arvojaan ja tulevaisuuttaan.

Odotin erittäin mielenkiinnolla täyttäisikö Brooklyn odotukseni. Olin kuullut taivaallisia kehuja lukemattomista lähteistä. Saihan elokuva kolme Oscar-ehdokkuuttakin. Koin kiehtovaksi, että elokuvaa kutsuttiin omaperäiseksi. Minun korviini tarina nimittäin kuulosti todella vanhalta, koetulta, nähdyltä ja kuullulta. En ymmärtänyt miten elokuva, joka kertoo nuoren naisen uudesta elämästä Amerikassa, hänen jättäen taakseen kotinsa ja hänen pallotellessa mielessään kumman rakkauden valitsee: taaksejättämänsä paikallisen miehen vai tapaamansa uuden, mielenkiintoisen ja sympaattisen miehen, olisi millään lailla uutta tai ennalta-arvaamatonta. Enkä ymmärrä vieläkään.

Elokuvahan on ihan kamala. Joka vuosi Oscarit tekevät sen, he laittavat ehdolle mitä surkeimman käsikirjoituksen, mitä maa päällään kantaa. Viime vuonna se oli Boyhoodin olematon käsikirjoitus, tänä vuonna se on kliseisin, imelin, tylsin käsikirjoitus, jonka olen nähnyt elokuvaksi toteutettavan vähään aikaan. Nuorta rakkautta on vaikeaa olla kuvaamatta kornisti ja tässä siitä laatuesimerkki. Loppua kohden omat korvani olivat niin täynnä sitä raastavan siirappista viulumusiikkia, että mieleni teki oksentaa. Tämän lisäksi hahmojen vuorosanat olivat suoraan jostain ystävänpäivä-korteista ja lukuisat, turhat sivuhahmot jätettiinkin juuri sellaisiksi. Kaikkein pahimmat olivat ärsyttävät, kikattavat tytöt päähenkilömme Eilisin rakennuksesta, joiden kanssa hän ystävystyy.

50-luvun kulttuuriin saamme tujun katsauksen, mistä täytyy antaa hieman kunniaa, mutta en edes tiedä tulisiko se olla elokuvan suurin ansio. Sitä varten voimme lukea aiheesta artikkeleja tai katsoa dokumentteja tai kuunnella sitä aikaa eläneitä ihmisiä. Elokuvan pitäisi pystyä seisomaan omillaan. Tämän lisäksi elokuvan juonenkulku on järjetön. Se toimii epäuskottavasti vain esitelläkseen meille jonkin ristiriidan. Kun päähenkilö Eilis sitten palaa jossain vaiheessa Irlantiin asiat kuin maagisesti järjestyvät itsestään, kuin pedattuna, jotta hänen päätöksestään kahden mantereen ja kahden rakkauden välillä tulisi mahdollisimman vaikeaa. Asiat eivät oikeasti ikinä toimisi niin ja siitä vaan paistaa läpi se, että katsomme käsikirjoitettua draamaa. Sen lisäksi joudumme monesti uppoamaan syvään tylsyyteen monen monen suvantovaiheen aikana, kun tarpeettomasti päähenkilö pistetään jahkailemaan asioiden perään, joita ei koskaan selitetä katsojalle, että miksi ne olisivat sen kaiken pohdinnan arvoisia.

Luojan kiitos, onneksi kahta pääosaa esittää älyttömän lahjakkaat nuoret lupaukset nimiltään Saoirse Ronan ja Emory Cohen. Jos ei muuta, niin tämä elokuva on heidän estradinsa. He saavat tehtyä taidetta vuorosanoistaan, mikä kertoo paljon, sillä ilman heidän sulavaa eläytymistä rooleihinsa, olisi silmiemme edes taas vain yksi tuhansista tälläisistä rakkaustarinoista, joka ei tarjoa mitään uutta, teeman tai tulkinnan saralta. Heidän takiaan elokuvan romantiikalle voi jopa hymyillä, taisin jopa nauraa kuinka suloista heidän nuori rakkautensa oli. Cohenista ja Ronanista näkee, että tässä he vieläpä vain lämmitelevät. Heidän kemiansa on saumatonta ja he saavat taiottua dialogiinsa syvää tunnetta. Mutta mitäpä heistä saisikaan irti kunnon materiaalin kanssa? Sitä odotan innolla.

p.s. puvustuksesta sentään pidin

#elokuvahaaste2016

...=)