Arvostelu: Ammonite

Elokuvateatterit taas aukesivat. Olipa ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun viimeksi on istunut elokuvateatterin pimeydessä. 

Mutta mikä parasta, sieltä saattaa nyt viimein bongata tällaisia tunnelmallisia pieniä elokuvahelmiä kuten Ammonite.

Kate Winslet esittää 1800-lukulaista paleontologia Mary Anningia, jonka historia tuntuu jossain määrin vähän unohtaneen, vaikka hän aikanaan edisti tieteenalaa huomattavissa määrin ja vielä taisteli aikansa sukupuolittuneita rakenteita vastaan. 

Tässä elämäkerrassa hänen tarina avautuu hänen rakkaussuhteensa kautta. Saoirse Ronan esittää geologi Charlotte Murchisonia, joka sairastuttuaan matkalla Englannin merenrantakylässä aviomiehensä Sir Roderick Impey Murchisonin (James McArdle) kanssa, joutuu jäämään kylään Anningin hoivaan ja he aloittavat kiihkeän salasuhteen.

Vähäeleinen, niukka, koruton. Raaka. 

Francis Leen ohjaus keskittyy kuvaamaan 1800-luvun elämän verkkaisuutta. Elokuvasta suuri osa käytetään kuvaamaan porkkanoiden kuorimista, fossiilien raaputtamista, tuolien siirtelemistä, tyhjiä katseita merelle päin. 

Tahti on hidas.

Käsikirjoitukseen ei ole tohdittu tuoda yhtään ylimääräistä sanaa. Jossain kohtaa elokuvaa katsojan tekee mieli itse kävellä sisään elokuvaan ja läimiä hahmoja selkään, koska siinä vaiheessa on jo varma, että jotain on juuttunut heidän kurkkuunsa, kun eivät saa kahta sanaa suustaan.

Mutta hiljalleen elokuvan rytmiin tottuu, sen tunnelmaan uppoaa. Se keinuttaa omaan rauhalliseen tahtiinsa. Ja elokuvan jälkeen jää kuin heilumaan hahmojen mukana. Heihin kiinnittyy alkukantaisella tavalla.

Eittämättä tätä edesauttaa myös hieno pääroolisuoritus Kate Winsletilta, jonka vankkumaton hiljaisuus avautuu vasta ihan viimeisillä hetkillä elokuvaa katsojalle. Osaavan ja kokeneen näyttelijän merkki, että uskaltaa jättää katsojan odottamaan miltei elokuvan loppuun, että avaa hahmoaan enemmän. 

Pidin myös elokuvan rakenteesta. Kuinka syvään katsoja juurrutetaan tähän maailmaan ja vasta kun on sisällä elokuvassa, annetaan sukeltaa syvemmälle, päästä perille hahmoista ja heidän tunteistaan, kokemuksistaan, toiveistaan ja haluistaan. Sitä ennen katsoja on kuin ulkopuolinen, yrittämässä järkeillä jotain, mitä ei voi psykologisoida tai analysoida. Kahden ihmisen yksittäisiä, mutta limittyviä sisäisiä maailmoja etenkin aikana, jolloin tällaista kohtaamista ei voinut sanallistaa. Ja tämä on hyvin realistista kuvausta. Kun katsojalle ei heti alleviivata ja selitetä kaikkea puhki. Vaan annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Siten niiden voima onkin suurempi.

Arvostelu: Little Women

Minulla oli muutamia kysymyksiä, ehkä jopa voisi kutsua epäilyiksi, ennen elokuvaa. Esimerkiksi, että tarvitsimmeko oikeasti taas uuden elokuvasovituksen Louisa May Alcottin kirjasta? Koskettaako sama vanha tarina enää uudelleen? Onko Greta Gerwig onnistunut luomaan tähän jotain uutta? Eli vastataan näihin kysymyksiin nyt heti alkuun: kyllä, kyllä ja kyllä.

Little Womenin tarinahan on riipaiseva. Neljä Marchin sisarusta elämässä sisällissodan aikaisessa 1800-luvun Yhdysvalloissa, jossa naisen asemakin oli mitä oli. Lisäksi kun tähän yhdistää vielä kohtalokkaat ensiyritykset rakkaudessa kunkin sisaruksen taholta, on lopputuloksena mahdottoman elokuvallinen, dramaattinen ja koskettava kertomus.

Jos asiallisen objektiivisesti puidaan elokuvaa ensin. Minusta Alexander Desplatin musiikit tässä olivat vähän liikaa. Hänen tyylinsä on niin valtavan sokeroitu ja täyteläinen, että yhdistettynä tällaiseen vanhan ajan ajankuvaan ja isoihin pukuihin ja voimakkaisiin tunteisiin, minusta musiikki alleviivasi elokuvaa liikaa. Olisin valinnut jotain koruttomampaa, ehkä jopa vähän nykyaikaisempaa. Se olisi luonut kivan kontrastin.

Olisin myös käsikirjoittajana karsinut vähäsen alkuperäisen lähdeteoksen kliseisempiä kohtia. Tietenkään se ei ole alkuperäisen teoksen vika, että niistä on sittemmin muodostunut kuluneita latteuksia (kuten esimerkiksi että tarinan päähenkilö on kirjailija ja päätyy kappas vaan kirjoittamaan juuri samaisen tarinan, jota tarinassa on jo eletty), mutta nykyajan yleisöä varten nuo osuudet olisi voinut jättää puhtaasti pois. Lisäksi tarina on ajoittain siirappinen, mutta onneksi Gerwigin ohjauksellinen ote on sen verran onnistunut, että elokuva ei ylly liian imeläksi.

Kuvaus myös jäi hapuilemaan. Välillä jopa näki jossain kuvassa, kuinka kamera horjui. En tiedä miksi sellainen otos oli elokuvaan jätetty. Eikä kamera onnistunut mielestäni tarpeeksi hyvin luomaan kuvastaan maagista. Nyt se oli lähinnä aika peruskuvausta.

Mutta pakko sanoa heti, että minä rakastuin elokuvaan. Tätä oli aivan mahdottoman ihana katsoa. Tarinan teemat tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin ikinä. Sinänsä ironista, että elokuvassa itsessään puhutaan naisten tarinoiden merkityksestä ja arvostuksesta ja tärkeydestä. Kuinka 1800-luvulla ajateltiin, että naisten tarinat eivät voi olla yhtä tärkeitä. Mutta se johtui vain siitä, ettei niitä oltu kirjoitettu, kuvattu, esitetty. Ja sitten leikataan vuoteen 2020, jolloin Oscar-akatemia katsoo aiheelliseksi jälleen kerran jättää näin syvästi sykkivän "naisten" elokuvan pois esimerkiksi parhaan ohjaajan ehdokkuuksista.

Mielestäni nimenomaan ohjaus tässä toimii. Gerwigin ote on todella älykäs. Kun puhuin käsikirjoituksen kohdalla siitä, että tarinaa olisi voinut ommella paremmin sopivaksi nykyajan yleisön suuhun, niin ohjauksen puolella nämä huomiot tehdään. Tässä nimittäin selvästi jätettiin päähenkilön, eli Jo Marchin tarinaa vähän taaemmaksi (niin paljon kuin päähenkilön tarinaa nyt voi jättää) ja tuotiin framille kolmea muuta sisarta ja heidän päätöstensä tärkeyttä.

Emma Watsonin esittämän Meg Machin päätös keskittää oma elämänsä rauhallisen, köyhänkin, perhe-elämän pariin ja lasten kasvattamiseen. "Just Because My Dreams Are Different Than Yours, It Doesn’t Mean They’re Unimportant". Florence Pughin esittämän Amyn voimakas ja päättäväinen asenne rakkauteen, jossa hän pitää sitä mahdollisena päättää itse keneen rakastuu. Kuinka maailman realiteetit ohjaavat häntä tekemään pragmaattisia päätöksiä. Jopa melko poliittinen lausunto.

Ja myös Eliza Scanlenin esittämän Beth Marchin kohtalokas tarina on tuotu niin koskettavasti tässä elokuvan keskiöön, että se löi ainakin itsellä luun kurkkuun. Elokuvan muita näyttelijöitä on kehuttu vuolaasti ja pääosan Saoirse Ronan ja sivuosan Florence Pugh saivat osistaan jopa Oscar-ehdokkuudet, mutta itse ehkä laskisin Eliza Scanlenin työn jopa elokuvan parhaaksi. Hänen vähäeleinen sielukkuus oli äärettömän vavisuttavaa seurattavaa.

Mutta onnistuvat myös muut näyttelijät. Pugh on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. Alussa hän ehkä hieman ylinäyttelee lapsellisen hahmonsa kiukkukohtaukset, mutta myöhemmissä kohtauksissaa hänen aikuiseksi kasvanut hahmonsa on hyytävä. Ja kuinka päättäväisellä tarmolla Pugh hänet tulkitseekaan. Rakastin taas nähdä Emma Watsonia pitkästä aikaa kunnon elokuvassa näyttelemässä. Laura Dern sopi pieneen osaansa loistavasti. Hänen kiltteytensä ja sydämellisyytensä oli melkein ylitsevuotavaa. Ja tietysti Timmy oli tapansa mukaan aivan uskomaton. Myös Meryl Streep aivan pienen pienessä sivuroolissaan uhkaa varastaa huomion.

Pääosan Saoirse Ronaniin en ole vielä koskaan ollut vakuuttunut. Saamansa Oscar-ehdokkuus tästä oli jo hänen neljäs. Mutta mielestäni hän oli vähän väärä tähän rooliin. Jo Marchin roolihahmo olisi tarvinnut jonkun tuimemman ja tulisemman näyttelijän. Saoirse Ronan näyttää liian kiltiltä, enkä oikein uskonut häntä tässä oman tien kulkijan roolissa.

Pakko oikein erityisesti nostaa elokuvan puvustus kunniaan. Ne asusteet olivat aivan jumalattoman kauniita. Ja niitä oli paljon. Joka kohtauksessa lähes tulkoon jokaisella elokuvan hahmoista eri vaatteet ja puvut. Enkä kuvittele, että näitä 1800-luvun pukuja oli helppo tehdä tai suunnitella. Mutta sen lisäksi, vielä kaiken kukkuraksi puvusteet sopivat niin täydellisesti elokuvan kuvaan. En tiedä oliko se tarkoituksella suunniteltu, vai vahingossa, mutta useassa kohtaukset puvut näyttivät sommitelluilta lavasteisiin ja miljöön tunnelmaan ja väreihin. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan puvuista muodustuu jopa tärkeä osa tarinan rakennetta useassa kohtaa elokuvaa. Tässä ne kirjaimellisesti kertoivat omaa tarinaansa ja tukivat elokuvan tematiikkaa. Aivan uskomaton työ, joka voisi minun puolestani voittaa Oscar-palkinnon.

Mutta palatakseni Greta Gerwigin ohjaukseen, minusta se oli juuri elokuvan hienoin osuus. Kuinka ytimekkäästi hän oli saanut alleviivattua Louisa May Alcottin tarinan merkityksellisemmät osuudet tähän päivään sopiviksi. Kuinka hän pystyi vuodattamaan tarinasta niin paljon tunnetta, että sai minut kyyneleiden partaalle, tekemättä tarinasta kuitenkaan niin melodramaattista, mitä se olisi voinut olla eli välttäen aivan upeasti alkuperäisteoksen sudenkuopat, ja hän pystyi ohjauksellaan laittamaan minut seuraamaan tarinaa, jonka olen jo nähnyt monia kertoja, pidättäen henkeäni alusta loppuun asti.

Lisäksi kuinka Gerwig sai näyttelijöistää niin upeita roolisuorituksia ja sai kaikki näyttelijät toimimaan niin hyvin yhteen. Hän on myös kirjoittanut käsikirjoitukseensa vuorosanoja, jotka lausutaan toisten näyttelijöiden päälle. En kuvittele, että tällaisen elokuvan koostaminen on mitenkään helppoa, niin ettei katsoja kuuntele vain toinen toistensa päälle pälpättäviä roolihahmoja.

Little Women tuntuu ajattomalta vielä näin monen vuoden jälkeen. Tässä Gerwig on luonut upean elokuvan, joka pienistä puitteistaan huolimatta onnistuu valloittamaan katsojan uudelleen puolelleen. Oma työsarkansa ollut jo varmasti siinä. Rakastin myös elokuvallista tunnelmaa, vaikka se olikin hollywoodilainen, mutta ehkä se on Hollywood-elokuvassa sallittua. Elokuvan teho oli jopa niin voimakas, että se jäi vähäksi aikaa pyörimään päähäni. En pystynyt illalla edes lukemaan kirjaa, mitä yleensä teen, sillä halusin jäädä elämään Gerwigin visioon Little Womenista vielä vähäksi aikaa.

Arvostelu: Lady Bird

Vuoden 2017 elokuvat jatkavat pettymysten tuottamista. Laimeampaa elokuvaa saa nimittäin hakea. Näin jälkikäteen ajateltuna, taisi olla ihan hyvä, että Lady Bird käveli tyhjin käsin kotiin Oscareista. Oscar-ehdokkuuden saanut Saoirse Ronan näyttelee Christine "Lady Bird" Johnsonia tässä 2000-luvun alkuun sijoittuvassa lukiodramediassa ja hänen äitiään näyttelee myöskin Oscar-ehdokkuuden saanut Laurie Metcalf. Lady Birdin poikaystävää näyttelee Lucas Hedges ja parasta ystävää Beanie Feldstein. Isää esittää Tracy Letts, jonka todellakin pitäisi pysytellä näytelmäkirjailijan pestissään. Pitäytymistä ykkösammatissaan suosittelisin myös valitettavasti Greta Gerwigille, jonka kohdalla en osaa päättää onko hän huonompi kirjoittaja kuin ohjaaja. Ainakin hän ryntää joka välissä alleviivaamaan puuduttavalla ohjauksellaan puuduttavan käsikirjoituksensa puuduttavimpia puolia.

Jos aloitetaan positiivisista niin Lucas Hedges. Hän on ainoa näyttelijäkaartin jäsen, joka pääsee yllättämään. Hän osaa viedä hahmonsa mielenkiintoisiin paikkoihin ja tulkita tunteita realistisesti. Myös Laurie Metcalf on takuuvarma, mutta vähän säälitti, kuinka vähän häntä käytetään kuitenkin hyväksi elokuvassa. Olisin ehdottomasti pitänyt elokuvan fokuksen hänessä ja antanut Lady Birdin olla sivuosassa. Paras vertaus, mitä keksin Saoirse Ronanista on märkä savi. Yrität ottaa hänestä otetta, mutta kätesi vain valuu saven sisään. Yhdessä hetkessä hän on ylidramaattisen ärsyttävä ja toisessa mitäänsanomattoman pliisu. En kuollaksenikaan ymmärrä, miksi hän on hahmona tarpeeksi tärkeä, että hänestä piti kertoa elokuva.

Ainoa syy, minkä keksin, miksi kriitikot ovat rakastuneet elokuvaan on, koska tämä on nyt sitä kriitikkosukupolvea, jolle vuosi 2002 on hyvinkin nostalginen. Sillä tätä elokuvassa alleviivataan kuin Iisakin kirkkoa. Ratkaisu, joka tietenkin ärsyttää ketä tahansa muuta rationaalista elokuvankatsojaa. Aivan kuten se, että joka toinen elokuvan otos on maisemakuva Sacramentosta. Niinku... me kyllä tajuamme, että elokuva sijoittuu Sacramentoon, abouttiarallaa 2000-luvun alkuun, Greta! Sitä ei tarvitse puskea katsojan naamaan, kiitos.

Kaikkein eniten kuitenkin ärsytti se, että elokuva ei tuntunut liikkuvan suuntaan taikka toiseen. Lady Bird saattaa tai ei saata mennä promiin. Hän joko saattaa tai ei saata muuttaa toiselle puolelle maata yliopistoon. Lady Bird saattaa tai ei saata rakastaa äitiään. Lady Bird saattaa tai ei saata olla ihastunut luokan komeaan poikaan. Lady Bird saattaa tai ei saata olla parhaita ystäviä Beanie Feldsteinin hahmon kanssa. Ymmärrätte varmaan kaavan jo tässä vaiheessa? Pahimman ylilyönnin elokuva tekee, kun odottaa katsojan sympatiaa Lady Birdia kohtaan esimerkiksi tilanteen jälkeen, jossa hän on itse luntannut koulukaverinsa vastaukset kokeessa ja sitten uikuttaa, kun ei ole tarpeeksi hyvä päästäkseen huippuyliopistoon.

Muutenkin koko hahmo ja elokuva on melodramaattisuudessaan jotain aivan sietämätöntä. Olisinkin siis kaivannut enemmän näkemystä ohjaajalta? Jotain syvää paloa kertomaansa aihetta kohtaan. Sen sijaan, että meille näytetään korkeintaan keskinkertainen elokuva vähintäänkin kyseenalaisesta tarinasta.

...=)

Brooklyn (Brooklyn)

Eilis Lacey (Saoirse Ronan) on irlantilainen tyttö, joka muuttaa Amerikan Brooklyniin työn perässä. Taakseen kotiin hän jättää siskonsa, Rosen ja vanhan äitinsä. Koti-ikävä alkaa helpottaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tutustuu amerikan-italialaiseen nuoreen mieheen, Tonyyn (Emory Cohen). Suru-uutinen kotirintamalta pakottaa kuitenkin Eilisin puntaroimaan arvojaan ja tulevaisuuttaan.

Odotin erittäin mielenkiinnolla täyttäisikö Brooklyn odotukseni. Olin kuullut taivaallisia kehuja lukemattomista lähteistä. Saihan elokuva kolme Oscar-ehdokkuuttakin. Koin kiehtovaksi, että elokuvaa kutsuttiin omaperäiseksi. Minun korviini tarina nimittäin kuulosti todella vanhalta, koetulta, nähdyltä ja kuullulta. En ymmärtänyt miten elokuva, joka kertoo nuoren naisen uudesta elämästä Amerikassa, hänen jättäen taakseen kotinsa ja hänen pallotellessa mielessään kumman rakkauden valitsee: taaksejättämänsä paikallisen miehen vai tapaamansa uuden, mielenkiintoisen ja sympaattisen miehen, olisi millään lailla uutta tai ennalta-arvaamatonta. Enkä ymmärrä vieläkään.

Elokuvahan on ihan kamala. Joka vuosi Oscarit tekevät sen, he laittavat ehdolle mitä surkeimman käsikirjoituksen, mitä maa päällään kantaa. Viime vuonna se oli Boyhoodin olematon käsikirjoitus, tänä vuonna se on kliseisin, imelin, tylsin käsikirjoitus, jonka olen nähnyt elokuvaksi toteutettavan vähään aikaan. Nuorta rakkautta on vaikeaa olla kuvaamatta kornisti ja tässä siitä laatuesimerkki. Loppua kohden omat korvani olivat niin täynnä sitä raastavan siirappista viulumusiikkia, että mieleni teki oksentaa. Tämän lisäksi hahmojen vuorosanat olivat suoraan jostain ystävänpäivä-korteista ja lukuisat, turhat sivuhahmot jätettiinkin juuri sellaisiksi. Kaikkein pahimmat olivat ärsyttävät, kikattavat tytöt päähenkilömme Eilisin rakennuksesta, joiden kanssa hän ystävystyy.

50-luvun kulttuuriin saamme tujun katsauksen, mistä täytyy antaa hieman kunniaa, mutta en edes tiedä tulisiko se olla elokuvan suurin ansio. Sitä varten voimme lukea aiheesta artikkeleja tai katsoa dokumentteja tai kuunnella sitä aikaa eläneitä ihmisiä. Elokuvan pitäisi pystyä seisomaan omillaan. Tämän lisäksi elokuvan juonenkulku on järjetön. Se toimii epäuskottavasti vain esitelläkseen meille jonkin ristiriidan. Kun päähenkilö Eilis sitten palaa jossain vaiheessa Irlantiin asiat kuin maagisesti järjestyvät itsestään, kuin pedattuna, jotta hänen päätöksestään kahden mantereen ja kahden rakkauden välillä tulisi mahdollisimman vaikeaa. Asiat eivät oikeasti ikinä toimisi niin ja siitä vaan paistaa läpi se, että katsomme käsikirjoitettua draamaa. Sen lisäksi joudumme monesti uppoamaan syvään tylsyyteen monen monen suvantovaiheen aikana, kun tarpeettomasti päähenkilö pistetään jahkailemaan asioiden perään, joita ei koskaan selitetä katsojalle, että miksi ne olisivat sen kaiken pohdinnan arvoisia.

Luojan kiitos, onneksi kahta pääosaa esittää älyttömän lahjakkaat nuoret lupaukset nimiltään Saoirse Ronan ja Emory Cohen. Jos ei muuta, niin tämä elokuva on heidän estradinsa. He saavat tehtyä taidetta vuorosanoistaan, mikä kertoo paljon, sillä ilman heidän sulavaa eläytymistä rooleihinsa, olisi silmiemme edes taas vain yksi tuhansista tälläisistä rakkaustarinoista, joka ei tarjoa mitään uutta, teeman tai tulkinnan saralta. Heidän takiaan elokuvan romantiikalle voi jopa hymyillä, taisin jopa nauraa kuinka suloista heidän nuori rakkautensa oli. Cohenista ja Ronanista näkee, että tässä he vieläpä vain lämmitelevät. Heidän kemiansa on saumatonta ja he saavat taiottua dialogiinsa syvää tunnetta. Mutta mitäpä heistä saisikaan irti kunnon materiaalin kanssa? Sitä odotan innolla.

p.s. puvustuksesta sentään pidin

#elokuvahaaste2016

...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.