Arvostelu: Mary Poppins Returns

Ylistetyn ja nerokkaan [1] Rob Marshallin ohjaama jatko-osa Mary Poppins Returns tarjoaa Emily Bluntin version Julie Andrewsin alkuperäisestä roolista lastenhoitajana, joka auttaa Banksin perheen lapsia Lontoon lamavuosina. Kaikkien mittareiden mukaan jatko-osa onnistui tavoittaamaan alkuperäisen elokuvan taian. Elokuva on tuottanut jo rutkasi rahaa, reilusti yli kolmesataa miljoonaa dollaria ja keräsi kasan Oscar-ehdokkuuksia [2].

Pakko sanoa, että elokuvan katsominen muistutti hyvin paljon alkuperäistä. Tässä on selvästi pitäydytty toimivaan kaavaan ja hyvä niin. Erityisesti leffa toimii mielestäni lastenleffana. Ja aina on tietysti mukavaa, kun elokuva ottaa teemakseen mielikuvituksellisuuden. Loistava teema ja siitä saa niin hyvin elokuvallista materiaalia. Fantastiset elementit toimivat hienona vastapainona Lontoon harmauden ja lama-ajan kuvauksen kanssa. Lisäksi elokuvan viesti siitä, että omat vaikeudet voi kohdata päättäväisyydellä ja siitä, ettei niitä edes tarvitse ottaa niin tosissaan, on voimauttava myös aikuiskatsojalle. Mielikuvituksellisuuden kuoleminen kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on resonoivaa tematiikkaa.

Ja nimenomaan tässä koskettaa se mielikuvituksellinen maailma, joka tässä loihditaan. Siinä Rob Marshall on mielestäni vahvimmillaan; näiden taianomaisten maailmojen luomisessa. Tässäkin kaikki lavastuksesta puvustukseen on laatua A+. Kunpa nykyään tehtäisiin enemmänkin tällaisia elokuvia, jotka muistuttaisivat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Isot ja immersiiviset lavasteet ja kunnon puvustukset. Mutta niin se vain on, että nykyään taitaa olla helpompaa vaan heittää CGI-efektit kehiin ja oikeasti olla laittamatta rahaa aitoihin elokuvallisiin elementteihin.

Kaikesta huolimatta kaiken koossa pitävä liima oli kuitenkin Emily Blunt. Olisin ehkä itse antanut hänelle Oscar-ehdokkuuden jo hänen pääroolistaan elokuvassa Sicario tai viimeistään tänä vuonna A Quiet Place -vedostaan, mutta vahvimmin hän kärkkyi palkintopallia tällä roolillaan, jossa oli ehdolla kaikkiin muihinkin palkintoihin. Oscareissa jäi sitten nielemään pölyä. Ei tämä nyt ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus ollut, mutta hän silti kosketti minua. Hän osaa loihtia mielenkiintoisen yhdistelmän iloa ja kaihoa. Jotain mikä on ominaista Mary Poppinsin mysteeriselle henkilöhahmolle, joka tulee ja menee tuulenpuuskien mukana, jättäen kuitenkin ikimuistoisen jälkensä kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin. Katsoja uskoo, että kaikki muistavat hänen nimensä. Mutta ehkä siinä on Bluntin ongelma, että hän tekee niin varmaa ja virheetöntä jälkeä, että hän ei ole mikään Julia Roberts tai niin ikään Meryl Streep, jotka puskevat vaikka väkisin valkokankaalta katsojan syliin ja pakottavat palvomaan polvilleen. Blunt on enemmän kuin hyvä ystävä, jonka näkemisestä aina ilahtuu, kuin suuri diiva, jota ylistäisi. Siksi hänet on helppo aliarvioida.

Perheen nuorinta mukulaa esittänyt näyttelijä uppoaa samaan kategoriaan Bird Box-tytön [3] kanssa. Tuolla hymyllä tullaan vielä valloittamaan monia sydämiä...

Into The Woods (Into The Woods)

Into The Woods on Rob Marshallin (Chicago) ohjaama musikaalielokuva vuodelta 2014, perustuen Steven Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliin. Into The Woods sai kolme Oscar-ehdokkuutta; parhaasta naissivuosasta (Meryl Streep), parhaasta puvustuksesta ja lavasteista. Tarina kertoo, että Steven Sondheim kirjoitti laulun elokuvaan varta vasten Streepille. Meryl pyysi Sondheimia nimikirjoittamaan nuottipaperin laulusta ja Sondheim kirjoitti siihen: "Don't Fuck It Up" - no ei hätää Steven Sondheim, Meryl suoriutui paremmin kuin hyvin!



Poikkeuksellisesti, voisin antaa lyhyen juoniselosteen itse.
Into The Woods on Disney-musikaali, mutta hyvin erilainen niistä musikaaleista, joita Disneylta saattaisi odottaa. Into The Woods on taianomainen yhdistelmä vanhoja tuttuja, Disneynkin versioimia satuja (oikeastihan sadut ovat Grimmin veljesten); Tuhkimo, Jaakko ja pavunvarsi, Punahilkka, Tähkäpää, mutta Into The Woods tarkastelee myös aikaa onnellisen lopun jälkeen. Varsin synkänkin otteen pitävä Into The Woods kyseenalaistaa niin onnelliset loput, hahmojen moraaliset valinnat sinne päästäkseen, onnellisen elämän oikeastaan. Emily Blunt ja James Corden esittävät leipuria ja hänen vaimoaan, jonka naapurissa asuu noita (Meryl Streep). Leipuri ja hänen vaimonsa eivät voi saada lasta, mutta noita lupaa taikoa heille sellaisen, jos he tekevät hänelle vastapalveuksen. Heidän on mentävä metsään ja haettava hänelle valkoinen lehmä (jota Jack, Jaakko ja pavunvarsi-tarinan Jaakko omistaa), punainen viitta (Punahilkka), Keltaiset hiukset (Tähkäpää), kultaisen kengän (Tuhkimo). Täten metsä ja leipuri vaimoineen yhdistävät nämä tunnetut sadut.

No, tämän takia inhoan antaa juoniselosteita, koska joko ne tulee antaa niin epämääräisesti, että ne eivät kerro oikeastaan mitään, tai sitten selostaa koko elokuva, niin, ettei elokuva itsessään anna enää mitään kerrottavaa. Jos nyt jotain haluaa tietää elokuvasta, niin lainaten Meryl Streepiä: "Tämä on Steven Sondheimia, tämä on hyvää musiikkia, ja fantastinen näyttelijäkaarti ja maaginen ympäristö."

Rob Marshall on upea, visuaalinen ohjaaja. Hän jatkaa, mitä hän saavutti Geishan muistelmien maailmallaan, myös tässä. Hän saa metsän ja tämän valtakunnan sykkimään satujen henkeä ja musikaalisuutta. Tosin Geishan muistelmat sijoittuivat varsin todelliseen, 1800-luvun japanilaiseen maailmaan, mutta samanlaista taianomaisuutta löytyy myös tästä maailmasta. Osuvasti niin, sillä Into The Woods koskettaa paljon enemmän fantasiamaailmaa. Kuka voisikaan ennustaa, millainen mestariteos syntyisi, jos Rob Marshall saisi kätensä johonkin oikeaan fantasiateokseen. Ehkä vielä joskus...

Into The Woods on musikaali. En ole suurin musikaalien ystävä, ja tämäkin siitä syystä saavutti ajoittaiset tylsät hetkensä, kun hahmoilla ei ollut muuta tekemistä kuin laulella, mutta siitä huolimatta, arvostan hyvää elokuvaa, oli se minkä tyylilajin teos tahansa. Into The Woods on melkein kuin laulu, kuin yksi laulu kokonaisuutena. Vaikka se sisältää monta laulua, monen henkilön laulamana, on kuin sama laulu jatkuisi. Kuitenkaan musiikkinumeroiden toteutus ei ole tönkköä, kuten se usein on, jos hahmot vain purkautuvat lauluun. Jotenkin Steven Sondheimin ote on niin vahva, hän on niin suoralla kädellä luonut tämän kertomuksen, että siihen ei voi olla rakastumatta.

Elokuvasta huomaa, että se pohjautuu teatteriesitykseen, valitettavasti. Minä tunnetusti en välitä yhtään teatterista, en tiedä mitään tylsempää. Ja ajoittainen teatterinomainen asetelma elokuvasta löytyy. Ei se kuitenkaan liiaksi haittaa. Lavastesuunnittelusta saatiin ihan oikeutetusti Oscar-ehdokkuus, mutta kuvaus ja erikoistehosteetkin on niin tunnelmaan sopivia ja mukaansatempaavia, että täältä metsästä ei haluaisi edes lähteä pois. Pidän myös paljon käsikirjoituksesta. Pidän siitä, että mennään astetta pidemmälle, haetaan asioiden merkityksiä, pohditaan oikeasti sitä, mitkä arvot ovat tarpeeksi arvokkaita, mikä on oikean ja väärän ero, ja mitä on onnellisuus. Into The Woods on siis se, mitä aina satujen päätteeksi halutaan kuulla, mutta mitä sitten tapahtui?

Tosin on hyvä huomata, että Into The Woods ei kerro näitä tavanomaisia Grimmin satuja niiden kokonaisuudessaan, tai edes miten ne alkuperäisesti on kerrottu. Into The Woods yhdistää ne, ottaa luovia vapauksia ja muuttaa tiettyjä kohtaloita. Mutta kaikki on silti tunnistettavissa ja kaikki yhtä hyviä tässä valloittavassa kokonaisuudessa. Älkää erehtykö, tämä ei ole lastenelokuva. Elokuvassa on paljon myös ironista huumoria, erittäin osuvaa sellaista, varmasti viihdyttävää aikuiseen makuun. On kuitenkin myös hyvä huomata, että Disney ei olisi Disney ellei se vähän pyöristäisi kulmia. Ilmeisesti alkuperäisessä Broadway-näytelmässä hahmojen kohtalot olivat vielä synkemmät. Elokuvaversiossa muun muassa prinssit eivät hylkää (täysin, puoliksi?) prinsessojaan toisiin prinsessoihin, eikä Tähkäpää muutu hulluksi ja kuole, kuten ilmeisesti näytelmässä tapahtuu. Siitä huolimatta pidän tästä uudesta otteesta Disneynkin (*kröhöm Grimmin) klassikoihin...

Meryl Steep on elokuvan sydän. Hän on vauhdissa. Jokainen ajoitus, jokainen repliikki syntyy hänen suustaan täydelliseen rytmiin, kuten aina. Jos hänen näyttelemistään pitäisi yhdellä sanalla kuvata, se olisi virheetöntä. Välillä jopa häiritsevän paljon. Hän tekee kaiken laskelmoidun tarkasti, välillä unohtaen hahmojen sisimmän pois. Siksi hän on minusta musikaaleissa yhdessä valloittavimmissaan muodoissaan. Kuulimme jo hänen vakuuttavat laulunlahjat Mamma Mia!-musikaalissa, mutta tässä hän hyödyntää niitä täydellisesti ronskiin huumoriin, äidillisen rakkauden tuskaan huolesta lapsiaan kohtaan, syvään tunteeseen, epätoivoon, päättäväisyyteen. Tavallaan hän musiikin avulla saa tuotua muuten virheettömään roolisuoritukseen lisäpainoa, lisää sävyä, sielua ja tunteikkuutta. Ehdottomasti, taas, Oscar-ehdokkuuden arvoinen.

Myös Emily Blunt on saanut runsaasti kehua roolisuorituksestaan, ja vaikuttava sekin on. Hän on oikeastaan niin vaikuttava, että tuntuu kuin hän olisi elämänsä roolissa. Hän vain on. Hän istuu rooliin täydellisesti, saa sillä johdatettua elokuvan eri osa-alueet liikkelle, yhdistettyä vaivattoman komiikan synkkään tragediaan ja osoittaa kypsää, kehittynyttä näyttelemistä, jonka avulla hän yhtä aikaa on vaivaton ja luo yhteyden katsojaan. Oikeastaan häntä suorastaan odottaa elokuvassa aina saapuvan valkokankaalle. Tämä on hyvä rooli hänelle.

Koko näyttelijäkaarti on hyvä; Lilla Crawford on yllättävän hyvä, varsin nuoresta iästään huolimatta, Punahilkkana, hänessä ei ole tippaakaan teennäisyyttä ja osoittaa ehkä elokuvan parhaimmat laulunlahjat. Daniel Huttlestone on Jack eli Jaakko, hän lauloi unohtumattomasti jo vuoden 2012 musikaalissa Les Miserables ja nyt hänellä on jopa isompi rooli, Anna Kendrick on musikaaleilla loistanut ennenkin, MacKenzie Mauzy ja Billy Magnussen tekevät varmaa työtä Tähkäpäänä ja hänen prinssinään sekä Chris Pine on varsin loistava Prinssi uljaana, Tuhkimon prinssinä. Hänen musiikkinumeronsa Billy Magnussenin prinssin kanssa on hauskaa katsottavaa. Yllättävää, että Harry Potterin jättiläistä Madame Olympe Maximea näytellyt Frances de la Tour on tässä myös jättiläinen. (Yllättävämmin ehkä, hän on ilmeisesti vain 170 senttimetriä pitkä!). Myös Johnny Depp on mielestäni hyvin roolitettu, vaikka kaikki ei ehkä hänestä tässä roolissa pidäkään, minä pidin, valitettavasti hänen roolinsa jää vain hyvin lyhyeen. (pliis, kaikki tietää mitä Punahilkan sudelle tapahtuu!)

Into The Woods leikittelee vanhoilla saduilla ja vie ne astetta pidemmälle. Musiikki on hyvin soljuvaa ja näyttelijät antavat parastaan. Rob Marshall jatkaa upeiden maailmojen luomista ja saa valkokankaan aina sykkimään taianomaisuutta. Tarvitaanko hyvältä musikaalilta enemmän?

Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha)

Geishan muistelmat valmistui vuonna 2005. Sen ohjasi Rob Marshall ja tuotti muun muassa Steven Spielberg. Elokuvan käsikirjoitti Robin Swicord Arhur Goldenin samannimiseen romaaniin perustuen. Elokuva oli ehdolla kuuteen Oscar-palkintoon, voittaen ansaitusti kolme; paras kuvaus, paras lavastus ja paras puvustus. Elokuva tuotti yli 160 miljoonaa dollaria tehden pääosan esittäjästä Zhang Ziyistä kansainvälisen supertähden. Ziyin lisäksi elokuvassa näyttelee Ken Watanabe, Gong Li ja Michelle Yeoh.
      Geishan muistelmat kertoo Chiyosta, nuoresta maalaistytöstä, jonka perhe myy hänet ja hänen siskonsa geisha-taloon. Chiyon sisarta ei kuitenkaan hyväksytä tähän Okiyaan, vaan hänet myydään toiseen taloon "Pleasure-districtille", Hanamachissa. Ensin sisarukset eivät löydä toisiaan, mutta vaivalla Chiyo tavoittaa sisarensa ja he suunnittelevat pakenevansa. Vain Chiyon sisar kuitenkin onnistuu pakenemaan. Chiyo aiheuttaa pakosuunnitelmallaan velkaa itselleen, joka hänen täytyy maksaa pois työnteolla. Hänen Okiyansa omistaja, Mother, on niin pettynyt Chiyoon, että päättää ettei koulututa häntä Geishaksi vaan hän toimisi hänen henkilökohtaisena orjanaan. Surullisena pakosuunnitelman epäonnistumisesta, Chiyo murjottaa sillalla, jonne ei ehtinyt ajoissa tavatakseen sisarensa ja päästäkseen pakoon. Sillalla hän tutustuu ystävälliseen liikemieheen, The Chairmaniin. Tämän ystävällisyyden inspiroimana Chiyo päättää elvyyttää unelmansa päästä Geishaksi, vaikka joutuukin palvelemaan vielä kauan aikaa Motherin orjana. Minkä Chiyo vasta myöhemmin oppii on tultuaan geishaksi, muutettuaan nimensä Sayuriksi, että geishana oleminen ei välttämättä olekaan niin helppoa, mitä hän alunperin Hanamachiin tultuaan luuli. Myös The Chairmanille rakkauden tunnustaminen tuntuu olevan mahdotonta.
        Elokuva luo aivan oman maailmansa. Siksi juoni saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi se on varsin selkeä. Suoraan sanottuna elokuva antaa kokonaisvaltaisen kuvan koko geisha-kulttuurista, vaikka jollekulle, joka ei ole siitä kuullutkaan. Elokuva käsittelee todella syvällisesti aiheena, sitä, mitä on olla geisha. Samalla se on myös nuoren naisen kasvutarina ja kuvaus rakkaudesta ja ihmisyydestä itsessään. Se myös tuo esiin loistavasti feministisyyden. Se on rankka tarina, mutta ei juonen käänteiden takia, vaan sen mitä se kuvastaa; geishan syvimmän olemuksen. Samalla kaunista, mutta kuitenkin traagista ja jopa alentuvaa. Tunteellisesti raskas ja brutaali, on elokuva kuitenkin saavutus tunnelman ja ilmapiirin suhteen. Geishan muistelmat antaa myös uskottavan kuvan naisen asemasta. Kuinka nuoria tyttöjä myytiin Hanamacheihin ja kasvatettiin vuosia, vain voidakseen miellyttää miestä kaatessaan teetä. Vain palvellakseen miestä. Eikä virheitä tullut, jos tuli niin -kärsi.
     Rob Marshall kuvaa kauniisti. Hän rinnastaa täten geishan koko olemuksen. Antaa vain vilahduksia kauneudesta. Antaa kulissin kauneudesta. Virheetön tai tyylipuhdas ohjaus ei aivan ole, mutta on silti ihailtavaa, että sama mies, joka ohjasi Chicagon, ohjasi Geishan muistelmat. Niissä on paljon yhteneväisyyttä, monta samanlaista piirrettä, mutta maailmat ovat täysin erit. Käsikirjoitus on ehkä paras, mitä feministisyys on lahjaksi elokuvateollisuudelta saanut. Ainakin minun silmissäni. On inhottavaa ajatella sitä nöyryyksen ja alentuvuuden määrää, jota geishan on täytynyt tuntea. Raaten miehen eteen. Joka tapauksessa elokuva on emotionaalisesti hyvin koskettava ja upeasti rakennettu. Se antaa tunnelman katsojalle. Tunnelman, joka elokuvan loppuvaiheilla muuttuu, vapautuneemmaksi ja oudolla tapaa jäin sitä ihmettelemään. En ollut edes huomannut kuin ahdistavalta ja piinaavalta Hanamachin maailma oli tuntunut. Tämä on todellinen saavutus. Vielä täytyy tietenkin kehua kaunista puvustusta, henkeäsalpaavaa kuvausta ja taidokkaasti luotuja lavasteita. Lisäpisteet myös elokuvan pysäyttävästä musiikista.

     Zhang Ziyi on vakuuttava pääosassa. Hän saa luotua harmonisen ja herkän roolisuorituksen. Hän tavoittaa geishan olemuksen ja on realisitinen ja luonteva. Michelle Yeoh on sympaattinen. Hän on kosketuksessa käsikirjoitukseen ja hahmoonsa ja nauttii luodessaan hahmosta omanlaistaan. Hän on omistautunut ja vireä, koko ajan hereillä ja roolisuoritus on todella mieleenpainuva.
      Suosittelen todellakin elokuvaa kaikille, jotka haluavat hemmotella itseään, sillä se on aistien juhlaa. Koko näyttelijäkaartin omistautuminen ja syvä uskollisuus elokuvaa kohtaan, herättää geishakulttuurin eloon.

9 1/2

...=)

Nine (Nine)

Nine on Chicagon ohjaajan, Rob Marshallin ohjaama musikaalidraama. Se valmistui vuonna 2009 ja sen pääosissa on Oscar-voittaja Daniel Day-Lewis, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-voittaja Nicole Kidman, Oscar-voittaja Sophia Loren, Oscar-voittaja Judi Dench, Oscar-voittaja Penelope Cruz, Oscar-ehdokas Kate Hudson ja Fergie. Elokuva oli ehdolla neljään Oscariin muun muassa Penelope Cruz paras naissivuosa.
     Nine kertoo Guido Continista, italialaisesta elokuvaohjaajasta, joka sai katolisen kasvatuksen, kohosi arvostukselliseksi ohjaajaksi ja eli elämää naisten ympäröimänä. Hänen äitinsä, rakastajatar, muusa, vaimo, assistentti, lapsuuden paikallinen prostitoitu ja hänen elokuviaan rakastava toimittaja.
     Nine on paperilla täysin virheetön elokuva. Daniel Day-Lewisin ja Judi Denchin roolisuoritukset ovat järkyttäviä, mutta muuten elokuva voisi toimia aivan hyvinkin, jos se tulkitisis edes jonkinnäköistä tunnetta. Se on elefantti huoneessa. Rob Marshall on täysin hyvä musikaalien ohjaaja, mutta epäonnistuu täysin luomaan tarkoituksen, intohimon ja mieleenpainuvuuden. Elokuva on ajoittain kuolettavan tylsä ja musikaalina ehkä hienman mitäänsanomaton. Lähtöidea ei ehkä ole hyvä, sillä yleisesti elokuvien kopiominen ja uudelleen tekeminen ei ole hyvä. Nine on siis uudelleenfilmatisointi Fellinin klassikko elokuvasa 8 1/2.
     Daniel Day-Lewis on ehkä uransa surkeimmassa roolissa. Minusta hän on muutenkin hieman yliarvostettu ja hän on varmasti sellainen näyttelijä, joka lukee omat arvostelunsa. Hän on liian varma itsestään ja hän epäonnistuu naurettavalla yrityksellään. Hän ei ole suoranaisesti huono, mutta hän onnistuu vain välttämään kaiken näyttelemisessään, mikä olisi hahmolle olennaista.
      Marion Cotillard on ihastuttava näyttelijä ja hän osaa tulkita hahmon kuin hahmon syvällisesti ja upeasti tulkiten. Kuitenkin Cotillardilta puuttuu tässä elokuvassa intohimo, palo ja mielenkiinto. Hän osittain tylsä. Cotillard laulaa upeasti ja täyttää roolin vaatimukset, mutta näyttelee vain väärällä tyylillä musikaalielokuvaan. Hän tuo hahmoon liikaa draamaa ja ei keskity tarpeeksi musikaalin viihdepanokseen tai näyttävyyteen tai mihinkään muuhunkaan elokuvan vaatimukseen. Hän on näyttelijänä upea, muttei musikaalitähtenä. Kysymys on vain väärästä roolituksesta.
      Nicole Kidman on elokuvassa erittäin pienessä osassa ja ehkä omasta tahdostakin jää varjoon. Hänen pitäisi astua enemmän valoon ja ottaa näkyvyyttä itselleen. Valloittaa valkokankaan ja lumota katsojat. Hän onnituu roolissaan niin hyvin kuin tarvitsee eikä keskity siihen enempää.
       Kate Hudsonissa on sitten energiaa muidenkin edestä, mutta siinä missä Cotillard ja Kidman keskittyvät tuomaan syvyyttä ja draamaa hahmoihinsa, Hudson tekee päinvastoin. Hän on liian musikaalin lumoissa ja tekee upean soolonumeron tanssinumerostaan ja on viihdyttävä, mutta häneltä puuttuu syvyys, aitous sekä uskottavuus.
    Penelope Cruz puolestaan yhdistää molemmat puolet. Hän vetää ehdottomasti pisimmän tikun ja tekee upean musikaalisuorituksen, luoden valkokankaalle monipuolisuutta, karismaa, vetovoimaa ja syvyyttä. Hän on uskottava ja eläytyy rooliinsa antaumuskella, unohtamatta roolihahmon ihmisyyttä ja luonteenomaisuutta, persoonaa.
      Judi Dench on hyvä näyttelijä, ja pystyy laskemaan paljon oman vetovoimansa, karisman ja luontaisuutensa varaan, kuitenkin hän epäonnistuu tässä roolissa nolostuttavasti. Hän tuntuu luottavan liikaa elokuvan muihin osa-alueihin ja jos ne toimisivat niin hänkin toimisi. Harmi kyllä muut osa-alueet eivät toimi ja Dench uppoaa.
     Fergie on näyttelijäkaartin altavastaaja ja ihan syystä. Ihmettelen, miksi hänet on tähän elokuvaan palkattu. Hän ei osaa näyttellä yhtään, hän ei ole viihdyttävä eikä syvällinen. Niinkin pienessä roolissa voi epäonnistua. Kamala näyttelijäsuoritus, joka enemminkin unettaa kuin innostaa.
    Sophia Loren on elokuvassa hieno. Hän ei kompastu mihinkää ansakiveen vaan tekee karismaattisen, täyteläisen roolisuorituksen täynnä eloa ja tunnetta. Hän on viihdyttävä ja luotettava ja tekee kaikin puolin puhtaan roolisuorituksen.

     Nine on epäonnistunut. Tunne ja intohimo puuttuat kokonaan ja korttitorni romahtaa. Rob Marshall keskittyy enemmän musikaalin virheettömyyteen kuin näyttelijäohjaukseen tai elokuvan paloon. Omaperäisyys puuttuu luonnollisesti, pitäisi antaa alkuperäisten teosten olla rauhassa.

6 1/2

...=)