Arvostelu: Mamma Mia: Here We Go Again!

 Abba julkaisi eilen uutta musiikkia 39 vuoden tauon jälkeen ja minä katsoin Mamma Mia! -elokuvamusikaalin jatko-osan. Kysymysmerkiksi ehkä jäänee, oliko kummallekaan oikein tarvetta. Ensimmäinen Mamma Mia! -musikaali tuntui vielä jokseenkin relevantilta, mutta sen jatko-osa on kyllä sitäkin pölyttyneempi. Abban vanhat hitit tietysti ovat hyviä, mutta jos elokuvan ainoa tarkoitus on köyttää itsensä löyhästi niiden ympärille, ei siitä kovin kummoista elokuvaa saa. Ja oikeastaan tämän toisen elokuvan tarina kertoo vain vähän pidemmin sen, mikä jo ensimmäisessä tehtiin katsojalle selväksi. Vielä kun ensimmäistä elokuvaa harteillaan kannatellut Striippi on jatko-osassa lahdattu ja tilalle kärrätty umpisurkean lauluäänen omaava ja jokseenkin karismaton Lily James, ei tätä hirveästi pääse kehumaan. Abba-huuma sentään elää vielä ja ihmiset tykkäävät. Hyvä niin.

Arvostelu: Mary Poppins Returns

Ylistetyn ja nerokkaan [1] Rob Marshallin ohjaama jatko-osa Mary Poppins Returns tarjoaa Emily Bluntin version Julie Andrewsin alkuperäisestä roolista lastenhoitajana, joka auttaa Banksin perheen lapsia Lontoon lamavuosina. Kaikkien mittareiden mukaan jatko-osa onnistui tavoittaamaan alkuperäisen elokuvan taian. Elokuva on tuottanut jo rutkasi rahaa, reilusti yli kolmesataa miljoonaa dollaria ja keräsi kasan Oscar-ehdokkuuksia [2].

Pakko sanoa, että elokuvan katsominen muistutti hyvin paljon alkuperäistä. Tässä on selvästi pitäydytty toimivaan kaavaan ja hyvä niin. Erityisesti leffa toimii mielestäni lastenleffana. Ja aina on tietysti mukavaa, kun elokuva ottaa teemakseen mielikuvituksellisuuden. Loistava teema ja siitä saa niin hyvin elokuvallista materiaalia. Fantastiset elementit toimivat hienona vastapainona Lontoon harmauden ja lama-ajan kuvauksen kanssa. Lisäksi elokuvan viesti siitä, että omat vaikeudet voi kohdata päättäväisyydellä ja siitä, ettei niitä edes tarvitse ottaa niin tosissaan, on voimauttava myös aikuiskatsojalle. Mielikuvituksellisuuden kuoleminen kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on resonoivaa tematiikkaa.

Ja nimenomaan tässä koskettaa se mielikuvituksellinen maailma, joka tässä loihditaan. Siinä Rob Marshall on mielestäni vahvimmillaan; näiden taianomaisten maailmojen luomisessa. Tässäkin kaikki lavastuksesta puvustukseen on laatua A+. Kunpa nykyään tehtäisiin enemmänkin tällaisia elokuvia, jotka muistuttaisivat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Isot ja immersiiviset lavasteet ja kunnon puvustukset. Mutta niin se vain on, että nykyään taitaa olla helpompaa vaan heittää CGI-efektit kehiin ja oikeasti olla laittamatta rahaa aitoihin elokuvallisiin elementteihin.

Kaikesta huolimatta kaiken koossa pitävä liima oli kuitenkin Emily Blunt. Olisin ehkä itse antanut hänelle Oscar-ehdokkuuden jo hänen pääroolistaan elokuvassa Sicario tai viimeistään tänä vuonna A Quiet Place -vedostaan, mutta vahvimmin hän kärkkyi palkintopallia tällä roolillaan, jossa oli ehdolla kaikkiin muihinkin palkintoihin. Oscareissa jäi sitten nielemään pölyä. Ei tämä nyt ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus ollut, mutta hän silti kosketti minua. Hän osaa loihtia mielenkiintoisen yhdistelmän iloa ja kaihoa. Jotain mikä on ominaista Mary Poppinsin mysteeriselle henkilöhahmolle, joka tulee ja menee tuulenpuuskien mukana, jättäen kuitenkin ikimuistoisen jälkensä kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin. Katsoja uskoo, että kaikki muistavat hänen nimensä. Mutta ehkä siinä on Bluntin ongelma, että hän tekee niin varmaa ja virheetöntä jälkeä, että hän ei ole mikään Julia Roberts tai niin ikään Meryl Streep, jotka puskevat vaikka väkisin valkokankaalta katsojan syliin ja pakottavat palvomaan polvilleen. Blunt on enemmän kuin hyvä ystävä, jonka näkemisestä aina ilahtuu, kuin suuri diiva, jota ylistäisi. Siksi hänet on helppo aliarvioida.

Perheen nuorinta mukulaa esittänyt näyttelijä uppoaa samaan kategoriaan Bird Box-tytön [3] kanssa. Tuolla hymyllä tullaan vielä valloittamaan monia sydämiä...

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle

Olen vähän kahden vaiheilla näiden Kingsman-leffojen kanssa. En ole sokea, joten en voi kieltää kuinka hienosti elokuvat on tehty, mutta osa minusta kyllä vähän kavahtaa niin järjetöntä väkivallalla mässäilyä. Ja itsehän siis ajoittain jopa kaipaan tiettyä raakuutta ja uskaliaisuutta elokuviin, mutta sen pitäisi olla perusteltua. Jos sitä käytetään vain viihdearvo tai jokin shokkielementti edellä, niin mielestäni tarpeetonta.

Eniten kuitenkin olen pettynyt siihen, kuinka vähän tässä käytetään hyväksi Taron Egertonia. Käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja tulevaisuuden ehdottomia supertähtiä. Hän huokuu karismaa jokaisessa kohtauksessa, vaikka hänen ei edes anneta tehdä paljoa. Hänestä on yritetty leipoa jotain Tom Cruisea, kun ykkösessä hänen vielä annettiin oikeasti näytellä ja se teki maailmanluokan erotuksen.

Vaikka yksittäiset kohtaukset olivat todella hienoja - Matthew Vaughnin tyyli muistuttaa kuin musikaalia, kuinka tarkkaan hän asettelee jokaisen palan koreografiaansa - mutta elokuvan kokonaisarkki jäi vähän tyhjänpäiväiseksi. Julianne Moore ei toiminut elokuvan pahiksena tippaakaan - oli kuin hän olisi esittänyt itseään. Lisäksi koko pahiksen nerokas pikku suunnitelma oli täysin epärealistinen - mikä on tietysti sinänsä aika tyhjä lausunto ottaen huomioon kuinka uskottava elokuva itsessään on, mutta silti.

Siitä kuitenkin pidin, että tällä kertaa juonittelu maailman kohtaloksi oli itse asiassa jopa vähän filosofinen. Pahan puoli ei välttämättä ollut mustavalkoisesti paha, vaan sille puolelle asettuneet pystyivät jotenkin loogisesti perustelemaan oman kantansa.

Mutta muuten elokuva kyllä hajoaa täysin käsiin. Jotenkin pakka vain levähti, kun ykkösosassa pitkälti Britanniassa liikkunut juoni liikkuukin kakkososassa niin Lontooseen, Glastonburyyn, Teksasiin, New Yorkiin kuin jonnekin Kambodzan sademetsään. Ja hahmot taas vaihtoivat maisemaan niinkuin sormen näpäyttämällä.

Liian paljon painoarvoa annettiin myös Colin Firthille. En usko, että kukaan varsinaisesti kaipasi häntä takaisin kakkososaan eikä varmasti olisi jättänyt leffaan menemistä sen takia. Mutta leffan tekijät ilmeisesti ovat hyvinkin kiintyneitä hänen roolihahmoonsa, sillä valtaosa elokuvan ajasta käytetään hänen hahmonsa ympärillä suremiseen ja vatvomiseen ja tunnelmoimiseen - jolloin katsoja on vähän hämillään, että kukas heppu tämä Firth olikaan ja miksi minun pitäisi hänestä olla kiinnostunut. Tapa, miten hänet herätettiin henkiin on lisäksi täyttä huttua.

Ja puolestaan Halle Berry ja Channing Tatum - kaksi varmasti hintavaa näyttelijää - unohdetaan jonnekin ihan nukkumaan. Jos kerran näin nimekkäät tähdet saadaan leffaan, niin miksi heitä ei voi käyttää hyväksi?

Hienosti tehty, mutta ontoksi jää.

...=)

A Single Man (A Single Man)

Muotisuunnittelijana leipätyönsä tekevän Tom Fordin esikoisohjaus alkaa fantastisella sisäisellä monologilla, jossa Colin Firthin esittämä George Falconer kuvailee herättyään, millaista on valmistautua alkavaan päivään. Hän tietää, että häneltä odotetaan tietynlaista roolia, millainen hänen täytyy olla, miltä hänen täytyy näyttää ja miten hänen tulee käyttäytyä. Joka aamu hänen täytyy valmistautua tullakseen täydelliseksi. Moni varmasti pystyy samaistumaan tähän, mutta näin puhuu erityisesti mies, joka ei voi olla oma itsensä. A Single Man on intiimi kuvaus tämän miehen elämästä.

Hän on englannin ja kirjallisuuden professori Los Angelesilaisessa yliopistossa. Aiemmin hänen miesystävänsä (Matthew Goode) on kuollut ja se viimeinenkin osa Georgea, joka oli aito, kuoli tämän mukana. Georgen elämässä on yhä ystäviä (Julianne Moore) ja elämään valoon tuovia tekijöitä (Nicholas Hoult, Jon Kortajarena), mutta hän on silti aikeissa toteuttaa itsemurhan.

Meidän päähenkilömme käy elokuvan aikana kaksintaistelua elämän ja kuoleman kanssa. Hän pohtii, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoisen. Hänen rakkautensa on kuollut. Hän ei ole koskaan voinut olla oma itsensä. Hän on aina kahlittu piinaavan ajatusten verhon taakse. Hän ei pysty heittäytymään hetkeen eikä niin ollen elämäänsä. Hän ei pysty yksinkertaisesti tuntemaan asioita, koska jokaista hetkeä hänen päivästään varjostaa hänen esittämänsä rooli - hän pelkää. Läpi elokuvan värimaailma kuitenkin muuttuu hetkittäin. Varsin harmaan ja sieluttoman värin sijaan saamme hetkeksi nauttia lämpimista, raikkaista värikkäistä väreistä. Tämä symboloi elämän ohimenevää kauneutta. Hetken verran, pystymme Georgen tavoin irtautumaan itsestämme ja vaan nauttimaan hetkestä. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten tämä on Tom Fordin esikoisohjaus.

Ne elokuvalliset elementit, joita hän käyttää, henkivät vuosien kokemuksesta. Hän osoittaa äärimmäistä taituruutta heittäessään meidät päähenkilönsä silmien taakse. En muista koska viimeksi olisin näin imaistu elokuvaan ja yhden henkilön maailmaan. Sen lisäksi, Ford leikittelee elokuvan visuaalisuudella elämän syvempien kysymysten kanssa. Ja niin tehdessään, uskon, että saavuttaa jotain ennennäkemätöntä. Samaistuin enemmän kuin koskaan osaisin uskoa, siihen elämän ahdingon ja kauneuden väliseen kädenvääntöön. Kuinka me emme koskaan tule saamaan mitään vastauksia. Mutta aina välillä, hetkeksi, voimme unohtaa kysymykset.

Colin Firth tekee hienon roolisuorituksen. En halua latistaa sitä paseeksi heittämällä kehiin liudan tyhjiä adjektiivejä. Yksi hetki kuitenkin hänen roolityössään vakuutti minut. Hän saa puhelun, jossa hänelle kerrotaan hänen rakkautensa kuolemasta. Kun hän vastaa puheluun, hän odottaa kuulevansa linjan toisessa päässä henkilön, joka tuntee hänet aidosti. Kun hän tajuaa soittajan olevan joku muu, hänen äänensävynsä muuttuu sekunninsadasosassa kylmäksi ja etäiseksi.

Koko sivuosakaarti kaikki antavat parastaan, Nicholas Hoult, Matthew Goode ja Julianne Moore. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin kuvaus yhdestä miehestä, hänen elämästään ja hänen kuolemastaan. "You know that only thing that has made the whole thing worthwhile has been those few times that I was able to truly connect with another person." Ainakin yhden elokuvan verran, elämämme on ollut aikamme arvoista.

...=)

Kevytkenkäinen (Easy Virtue)

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi Jessica Bielistä ei ole tullut suurempaa tähteä. Hän on ollut kuuluisa jo melkein kaksi vuosikymmentä, mutta silti hänestä ei ole noussut kovinkaan suurta pääosanesittäjää. Hänellä ei ole oikein hittielokuvaa eikä liiemmin palkintoehdokkuuksia. Tuntuu jääneen enemmän kuuluisamman puolisonsa varjoon. Voi toki olla, että en pysty täysin objektiivisesti ymmärtämään hänen uraansa, sillä minusta hän on yksi kauneimmista ihmisistä, mitä maa on päällään kantanut. En siis osaa sanoa kuinka taitava tai lahjakas tai karismaattinen hän on, kun voisin katsoa hänen lukevan puhelinluetteloa kaksi tuntia ja sanoa sitä hyväksi elokuvaksi ja roolisuoritukseksi.

Ainoa, mistä en pitänyt tässä elokuvassa, oli tyhmä loppuratkaisu. Inhoan sitä, kun käsikirjoittajat kirjoittavat itsensä pussiin ja sitten yrittävät avata itsensä sieltä viime sekunneilla keksimällä jonkun tuulesta temmatun juonenkäänteen, mihin katsoja ei millään voi enää siinä vaiheessa uskoa. Kristin Scott Thomas on tässä elokuvassa ihan törkeän huono. Muutenkin elokuvan ailahtelevainen tunnelma välillä muistuttaen jotain 20-luvun komediaa, välillä jotain 60-luvun saippuaoopperaa, saa ajoittain allekirjoittaneen ainakin raapimaan päätään.

...=)

Bridget Jones's Baby (Bridget Jones's Baby)

Olipa kerran tuiki tavallinen leffabloggari. Eräänä päivänä hänen ollessaan luonnollisessa elinympäristössään, leffateatterissa, hänen käteen työnnettiin lahjapussi. Tämä sai leffabloggarin hyvin hämilleen. Pitääkö minua palkita siitä, että käyn elokuvissa?

Pahamainen lahjapussi

Tapaus liittyy tietysti harvinaiseen ilmiöön, ensimmäiseen tällä vuosikymmenellä, Bridget Jones-trilogian viimeisen osan ensi-iltaan! Olen itse vahva uskoja trilogioihin. Jotenkin OCD-aivoni täyttyvät mielihyvästä, kun kahden elokuvan mistälie-härpäke-kokonaisuudesta tulee täsmällisesti trilogia. Eikä minua juuri kiinnosta onko se oikeasti trilogia tai kolmen elokuvan sarja, koska en näe näissä mitään eroa. Kolme elokuvaa on yhtä kuin trilogia. Piste.

Mitä tulee ikoniseen Bridget Jonesiin, olen luonnollisesti sitkeä fani. Aikaisemmat elokuvat olen katsonut enemmän kertoja kuin voi laskea. Kolmannesta elokuvasta oltiin puhuttu niin pitkään, että se oli tavoittanut Frendit-elokuvan tason, jossa se ei koskaan tulisi tapahtumaan, halusi yleisö sitä kuinka paljon tahansa. Kun uutinen paljastui, että elokuva lähti tuotantoon Renee Zellwegerin ja Colin Firthin palatessa alkuperäisiin, legendaarisiin rooleihinsa, odotukset olivat korkealla.

Ja odotukset palkittiin. Kolmas elokuva on juuri niin hyvä kuin vain voisi odottaa. Bridget Jonesien paljonpuhuva tunnelma on yhä olemassa, hahmo on juuri omanlaisensa vastaanpäinkävelijä ja vahvan elämänasenteen omaava epäonnistuja, joka saa kaikkien katsojien sympatiat puolelleen. Elokuva on hauska, koskettava, herkkä, kaunis ja sen voin luvata, että ehdottomasti jää muiden Bridgetien tasolle, että uudelleen ja taas uudelleen tulen tätäkin katsomaan.

Täytyy varmaan heti paljastaa, että kannatin Patrick Dempseyä Colin Firthin yli. Firth ja hänen hahmonsa eivät koskaan ole olleet oikein suosikkejani ja vielä tässä elokuvassa kuin käydään läpi Bridgetin ja Darcyn eroon johtaneita syitä, vahvistuu kyllä ennakkoajatukseni heistä entisestään. Sitten taas Patrick Dempseyn esittämä amerikkalainen Jack Qwant kuvataan jopa täydellisyyten asti. Dempsey on todella komea (kuka ikääntyy noin arvokkaasti??), menestynyt, mukava ja hänen ja Bridgetin välillä tapahtuu yksi elokuvahistorian romanttisimmista kohtauksista. Jack käy Bridgetin kanssa läpi suhteen ensimmäiset vaiheet yhdessä illassa aina ensimmäisistä treffeistä Ikea-huonekalujen ostoon. Teatterissa hymyni ylettyi varmaan korviin asti kohtausta katsoessani.

Dempseyn lisäksi Emma Thompson oli mieluisa uusi lisä. Mutta paljon on sanottavaa myös vanhasta näyttelijäkaartista. Hugh Grant ei palannut Daniel Cleaverin rooliin, mikä oli todella hyvä ratkaisu, kukapa enää olisi siitä hahmosta enää kiinnostunut. Mutta esimerkiksi karismaattinen Jim Broadbent on aina yhtä ilo nähdä valkokankaalla.

Kumarrettava on silti vain ja ainoastaan sille nerokkuudelle mitä on Renee Zellweger. Hänen koominen ajoituksensa on aina yhtä spot on ja hänen valovoimainen hymynsä, joka ulottuu hänen ainutlaatuisiin silmiin asti täyttää valkokankaan aina samalla momentumilla.

Minun on aina ollut vaikea arvostella Bridget Joneseja. En pidä yhdestäkään kirjoittamastani arvostelusta niistä. Olen täysin jäävi ensinnäkin arvostelemaan näitä leffoja, mutta muutenkaan en pysty niistä sanomaan kahta sanaa suuntaan tai toiseen, sillä ne ovat minulle enemmän kuin elokuvia. Nämä ovat niitä leffoja, joita katsot yksin kotona sohvalla, suklaan ja kahvin kera sateisina päivinä, kun tuntuu, että maailma on synkkä ja kaoottinen. Samaisesta syystä en tule koskaan arvostelemaan Harry Pottereita, koska en tietäisi edes mistä alottaisin. Nyt olen kuitenkin itsestäni antanut Bridgetille, parempaan en pysty, mutta rakkauteni häntä kohtaan on selvää. 

...=)

Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason)

Bridget Jones kuuluu Niihin elokuviin, isolla N:llä. Notting Hillit, Titanicit ja Bridget Jonesit ovat minulle elokuvaklassikkoja. Ne ovat niitä elokuvia, jotka tekee mieli nähdä uudelleen ensimmäistä kertaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Olenkin katsonut ne niin monesti läpi, että hohto on vähän mennyt, mutta sen ei pitäisi puhua elokuvia vastaan, vaan niiden puolesta.

Harvoin olen nauranut niin monta kertaa uudelleen elokuvalle, kuin Bridgetin päiväkirjojen kanssa. Uusia samanlaisia suosikkeja on vain Loma (Vacation), jonka olen nähnyt nyt kolmesti ja kaikilla kerroilla nauranut yhtä paljon, ellei enemmän. Mutta mikä on kivaa tässä elokuvassa on, että sen voi pistää päälle kun kaipaa jotain surullista draamaa tai viihdyttävää komediaa. Tämä on elokuvien lohturuokaa.

Renee Zellweger on jumalainen roolissaan, johon on kuin luotu. Muutenkin pidän hänestä näyttelijänä. Hän oli loistava esimerkiksi Cold Mountainissa. Hugh Grant ja Colin Firth ovat ennenkin todistaneet romanttisten pääosien lahjansa lukuisissa vastaavissa projekteissa, mutta syy siihen on varmastikin nämä leffat.

En tosiaan ollut arvostellut tätä Bridgetin jatko-osaa jostain syystä aikaisemmin. Mutta nyt se sopii loistavasti 2016 elokuvahaasteeseen.

   #elokuvahaaste2016 (48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä)

Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service)

Ööööhm... Hyvä, tykkäsin... Kai...

Wikipedialla on hyvä termi elokuvan tyylilajille: spy-fi. Eli siis vähän niinku sci-fin ja vakoojaviihteen yhdistelmä - hieman ylitseampuva, muotoaan hakeva, törkeän räävitön vakoojakohelluspläjäys. Pääosissa Taron Egerton (pääsen häneen kohta, monelle varmaan tuntematon nimi), Michael Caine, Colin Firth, Samuel L. Jackson ja Mark Strong. Elokuvan ohjasi Matthew Vaughn ja käsikirjoitti miehelle ennenkin käsikirjoituksia rustannut Jane Goldman. Elokuvasta tuli aika moinen hitti, tuottaen yli 400 miljoonaa dollaria.

Colin Firth kuuluu Kingsman-nimiseen vakoojajärjestöön, joka on itsenäinen kaikista maailman poliittisista kytköksistä. Sen perusti rikkaat räätälit aikoinaan. Järjestöä jokseenkin luotsaa Michael Cainen rikas herrasmiesaristokraatti ja järjestön Q-tyyppinen (James Bond-refeeraus) oikea käsi-mies on Mark Strongin esittämä Merlin. Kun yksi järjestön agenteista kuolee, saa jokainen järjestön agentti ehdottaa hänen tilalleen uutta ehdokasta. Sitten ehdokkaat pistetään tälläiseen bootcamp-treenijakso-testiin, jossa kilpailvat paikasta. Firthin ehdokas on Egertonin esittämä Eggsy.

Minulla on aina epäilykseni, kun elokuvan pääroolin pestataan joku tuntematon nuori mies. Usein he ovat aika noloja ja kokemattomia, mutta tässä Egertonissa on karismaa. Toivon, että hänestä tulee tulvaisuudessa suurikin tähti, sillä hän on ehkä tärkein syy, miksi elokuva pysyy niinkin hyvin kasassa.

Matthew Vaughn on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Tähtisumua, Kick-Ass ja X-Men: First Class. X-Menista pidin hirveästi, Tähtisumua oli positiivinen yllätys ja Kick-Ass muistuttaa ehkä eniten tätä Kingsmania. Molemmissa väkivalta muuttuu niin Tarantinomaiseksi räävittelevän törkeäksi, että ei voi muuta kuin nauraa. Pidän kuitenkin Vaughnin elokuvissa siitä, että hän osaa kuvata toimintakohtauksen ja kohtauksen kuin kohtauksenkin, turvautumatta pimeisiin otoksiin tai niin sekavaan kameratekniikkaan, että siitä ei saa mitään selvää ja ikään kuin katsoja saisi vain illuusion jostain mätkintäkohtauksesta (efekti, jota monet, monet, monet toimintaleffat valitettavasti käyttävät). Eli siitä ei tarvi murehtia, etteikö näkisi kunnolla kaikkea sitä toimintaa, jonka elokuva tarjoaa.

Muutenkin pidän toimintakomedioista ja tälläisestä Bond-tyyppisestä vakoojaviihteestä, mm. Spy - Vakooja oli erittäin, erittäin viihdyttävä. Kingsman tosin ampuu ajoittain niin kovin ja niin täysillä, että ei oikein jaksa enää katsoja luottaa elokuvaan tietyssä vaiheessa. Onnistuu leffa naurattamaankin kyllä, ne koirat oli hulvattomia, Egertonin koominen ajoitus on täydellistä, mutta sitten sitä on myös vähän sellaista "omg-tapahtuiko tuo juuri"-tyylistä turvautumisnaurua, kun ei tiedä, miten muutenkaan reagoida.

Eli niin, hmmm.... Ihan hyvä. Voisin katsoa uudelleenkin, pidin elokuvan juonenkulusta ja kaikista elementeistä, jättää ainakin sanattomaksi jos ei muuta.

...=)

Hope Springs (Hope Springs)

No tässä on turhanpäiväinen pläjäys. En voi sietää Heather Grahamia, ja häntä on oikein isolla mitalla. Sen lisäksi elokuva on mahdottoman irrationaalinen. Kuin siltä puuttuisi suunta. Edes Minnie Driver ei saa elävöitettyä tätä, onneksi, flopannutta, vuoden 2003 elokuvaa. On kuin, sitä paitsi Graham olisi erikoistunut tekemään tietyn nimisiä leffoja ensin ja sitten odottamaan, että niistä tehdään uudet elokuvat, mitkä eivät liity toisiinsa millään lailla. Hän tähditti Cake-nimistä elokuvaa, jonka nimen Jennifer Aniston lainasi omalle tähtiroolilleen vuonna 2014. Graham tähditti tätä Hope Springs elokuvaa, jonka Meryl Streep lainasi omalle romanttiselle komiikalleen vuonna 2012.

Huom. kyseessä ei siis ole Meryl Streepin tähdittämä elokuva, vaan, valitettavasti, Heather Grahamin.

Rakkautta vain (Love Actually)

Rakkautta vain on 2003 ilmestynyt brittiläinen jouluteemainen romanttinen komedia. Sen ohjasi Richard Curtis. Elokuva tuotti yhteensä 246 miljoonaa dollaria. Elokuvassa on nimekäs ensemble-kasti, johon kuuluu Oscar-voittajat Emma Thompson, Colin Firth ja Billy Bob Thornton sekä Oscar-ehdokkaat Keira Knightley, Liam Neeson ja Laura Linney ja Alan Rickman, Hugh Grant, Bill Nighy, Chiwetel Ejiofor, Martin Freeman, Rowan Atkinson ja Elisha Cuthbert.
     Elokuvassa on monta rinnakkaista tarinajuonta, sijoittuen ajalle muutamaa viikkoa ennen joulua. Pääosassa on muun muassa Britannian pääministeri, entinen rock-legenda, vastanaineet Juliet ja Peter sekä syrjähypystä toipuva Karenin ja Harryn pitkäaikainen avioliitto. Kaikki rakkautta etsimässä.
     Mitä tulee romanttisten komedioiden luonteeseen, on tämäkin elokuva täysin romanttinen komedia. Tämän tyylilajin piirteet ovat vahvat ja eivät mitenkään luontevat, realistiset vaan teennäiset sekä imelät. Vahvasti läsnä on myös epäuskottavuus. Koska, piirteet ovat niin vahvat, helposti nämä elokuvat juontuvat yhteen, yhdeksi epäonnistumiseksi. On erittäin raskasta katsoa elokuvaa, kun tietää täysin mitä tulee tapahtumaan lopussa, kun on nähnyt ne samat kohtaukset jo ennenkin, monta kertaa, kun hahmot ovat toistensa kopioita ja kun mikään ei vastaa todellisuutta, mutta on kuin näkisin itsensä karikatyyrinä. Miksi sitten katsoa romanttinen komedia? Miksi katsoa Rakkautta vain? Samaa voisi kysyä kaikilta niiltä romanttisten komedioiden ystäviltä, jotka auttoivat tuottamaan tällekin elokuvalle 246 miljoonaa dollaria. Miksi katsoa romanttinen komedia? Koska Rakkautta vain. Jos ihmmettelee, mikä romanttisissa komedioissa oikein on niin hienoa, kannattaa katsoa elokuva Rakkautta vain. Miksi katsoa Rakkautta vain? Koska tunnelma. Jos ihmettelee, mikä on niin hienoa elokuvassa Rakkautta vain; tunnelma. Vaikka kaikki muu elokuvassa olisi huonoa, riittää sen pelastamaan hyvä tunnelma. Elokuvien taika ja henki tekevät elokuvan mediamuodosta parhaimman taiteenlajin koko maailmassa. Elokuvien henki on parasta elokuvissa ja se saa sadat miljoonat ihmiset vuosittain katsomaan elokuvia. Elokuvassa Rakkautta vain on elokuvien henki läsnä parhaimmillaan.
      Koko näyttelijäkaarti ihastuttaa pelkällä valovoimallaan ja lämmöllään. He onnistuvat hyvin kaapaamaan mukavan tunnelman ja aktualisoimaan sen roolisuorituksissaan. Loistava ohjaus saattaa olla myös syynä tähän outoon ilmiöön, kaikki näyttelijät ovat yhtä hyviä ja yhdessä elokuvassa. Keira Knightley on kaunis, Emma Thompson ihastuttava, Alan Rickman syvällinen, Hugh Grant läsnä, Liam Neeson nöyrä, Laura Linney kärsivällinen, Martin Freeman vapaa.
      Rakkautta vain on katsottava romanttinen komedia. Jos minun pitäisi valita yksi elokuva edustamaan koko tyylilajia se olisi Rakkautta vain. Tässä elokuvassa toteutuu elokuvien taika puhtaimmillaan.

8 1/2

Minulla on ollut tapana olla olematta julkaisematta teksteissäni elokuvien julisteiden kuvia, vaan ainoastaan kuvia kohtauksista. En välttämättä haluaisi poiketa nytkään tästä periaatteestani, mutta, koska juoni on niin monihahmoinen, ei ole välttämättä parhaan edun mukaista asettaa tekstiin suurin piirtein yksi kuva per hahmo, niin poikkean vähän tottumuksistani ja pistän tekstiin elokuvan soundtrackin kuvan, ihan vain siksi, koska se on jo saavuttanut lähes yhtä tunnetun aseman kuin elokuva itse. Soundtrack-kuvan alla on näyttelijöiden jälleen näkeminen kymmenen vuoden päästä elokuvan kuvauksista. 
-Cilo.

...=)

Bridget Jonesin päiväkirja (Bridget Jones' Diary)

Bridget Jonesin päiväkirja on vuonna 2001 valmistunut brittiläinen romanttinenkomedia. Se perustuu Helen Fieldingin samannimiseen romaaniin. Sen ohjasi Sharon Maguire, joka kuulemma on Helen Fieldingin ystävä. Kirjan ja elokuvan hahmo, Shazzer perustuu Sharoniin. Shazzeria elokuvassa esittää Sally Phillips. Elokuvan nimiroolissa on Oscar-voittaja Renee Zellweger. Hugh Grant ja Colin Firth ovat Bridgetin on-off-poikaystäviä. Elokuva oli suurmenestys, tuottaen yli 280 miljoonaa dollaria. Renee Zellweger sai osastaan parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden.
    Bridget Jonesin päiväkirja kertoo Bridget Jonesista, 30-vuotiaasta sinkusta, joka kamppailee laihdutusongelmien, vaihtuvien miesystävien ja toimittajanuran kanssa. Hänen palavan rakkauden kohde on Mark Darcy (Colin Firth).
      Bridget Jonesin päiväkirja on esimerkki siitä, miksi kunnioitan komedioita. Elokuva on aivan fantastinen. Se on hauska, sympaattinen, nerokas. Hahmot on upeita ja näyttelijäsuoritukset, etenkin Renee Zellwegerin, ovat huippuhuvittavia. Elokuva on osuva. Se tietää mistä kertoa ja tekee sen hauskasti. Toisin sanoen se on hauskaa, koska se on totta. Oikeita tilanteita, joissa kaikki ovat varmasti olleet, vähän kyllä paisuteltuina, mutta se komedian idea juuri onkin. Puhtaasti sanottuna elokuva edustaa kaikkea mitä komedian pitäisikin olla ja miksi niitä tulisi tehdä ja kunnioittaa. Komedia on vaikeaa, mutta Bridget Jonesin päiväkirja todistaa mitä komediaelokuva voi parhaimmillaan olla. Ohjaustyyli on juuri käsikirjoitukselle uskollista. Se vannoo sen nimeen ja Fieldingin ja Maguiren ystävyyden kyllä huomaa. Elokuvasta kuitenkin tekee niin upean puhdastaan Renee Zellweger.

     Renee Zellweger on huippuroolissa. Hän on uransa huipulla ja takoo elokuvasta kultaa. Hän ymmärtää komedian ja muokkaa hahmosta omansa. Hän on juuri oikeassa mitassa arvokas ja samalla naurettava. Hän pistää itsensä likoon ja antaa kaikkensa. Hän johtaa elokuvaa upeasti pääroolilla ja on todella rooliin sopiva. Hän osaa luoda sympatiaa ja viattomuutta ja kiltteyttä uskottavasti. Zellweger väistää kaikki kliseet ja mahdolliset virheet ja saa näyttämään kuin niitä ei edes olisi. Ja jos niitä on niin hän kääntää ne edukseen. Hän on loistava vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden kanssa ja vetää roolin läpi, huolimatta sen suunnattomasti vaikeudesta.
      Hugh Grant on itselleen melko tyypillisessä roolissa, minkä hän esittää hyvin. Hän näyttelee valheita todella uskottavasti ja jättää katsojan arvailemaan, mitä roolihahmon todelliset motiivit ovat. Hän on viihdyttävä ja turvallinen kasvo ja niin sanotusti varma. Colin Firthin osa on suhteellisen helppo Zellwegerin massiiviseen suoritukseen verrattuna, mutta hän ei jää varjoon. Hän on täydellinen osa tätä kolmikkoa ja katsoja toivookin että Bridget ja Mark-kohtaukset tulisivat taas pian. Firth näyttelee erinomaisesti yhteen Zellwegerin kanssa, mikä on kyllä ehkä enemmän Zellwegerin ansiota.
     Bridget Jonesin päiväkirja on klassikkokomedia. Siinä on tiettyjä loppuunkuluneita piirteitä, mutta Zellweger pistää katsojan antamaan ne anteeksi. Elokuva on nerokas, hauska, oivaltava ja loppujen lopuksi täyttä viihdettä.

9-

...=)