Precious (Precious: Based on the Novel Push by Sapphire)

Precious: Based on the Novel Push by Sapphire on kyllä aikamoinen nimihirviö elokuvalle. Huvittaa, että sitä sellaiseksi kutsutaan, kun varmasti elokuvantekijät ovat tarkoittaneet sitä kutsuttavan ihan vain Preciousiksi. Vähän niin kuin Birdman (*Or The Unexpected Virtue of Ignorance), jota voisi kutsua ihan vain Birdmaniksi. Joka tapauksessa tai ainakaan tässä tapauksessa ei nimi miestä pahenna, sillä elokuvana Precious on täydellinen.

Precious (Gaborey Sidibe) on 16-vuotias Harlemilaisteini, joka asuu häntä pahoinpitelevän äitinsä luona ja joka on jo toista kertaa raskaana isälleen. Hänet erotetaan koulusta tämän takia, mutta hänelle tarjotaan uutta mahdollisuutta toisenlaisessa koulussa. Elokuvan viesti on kuitenkin selkeä. Sinulle voidaan antaa vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta vain sinä itse voit vaikuttaa tulevaisuuteesi.

Toisin kuin saattaisi odottaa, elokuva ei suinkaan mässäile näiden henkilöiden elämien kurjuudella (asia, jota itse elokuvaa aloittaessani pelkäsin). Nimittäin elokuva kuitenkin tähtää kohti toivoa ja parempaa huomista. Lisäksi tämä pääosahenkilö on niin mielenkiintoinen ja psykologisesti monitahoinen, että häntä katsoessa hänestä jopa haluaa tietää lisää, oli se sitten kuinka sydäntäriipaisevaa tahansa.

Precious on joutunut kestämään kipua, jota ei voisi kuvitellakaan, koko elämänsä ajan. Tämä muuttaa ihmistä. Se tekee sinusta tietynlaisen. Kun ihmisellä ei ole ketään, kehen turvautua, keneltä hakea suojaa tai rakkautta. Tämän elokuva kuvaa hyvin - melkein fantasianomaisilla keinoilla, jotka kuvaavat Preciousin tapaa paeta arkeaan mielikuvitukseensa. Hyvin voimakas psyykkinen suojelukeino.

Luonnollisesti, kun on tälläiset hahmot, jotka elävät näin äärimmäisissä olosuhteissa, on näyttelijöillä kaikki mahdollisuudet pistää parastaan ja onhan tämä heidän pelikenttänsä. Elokuvan suurin onnistuja on Mo'nique, joka osastaan voittikin parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Hänen työnsä on niin vaikuttavaa, koska me ymmärrämme tämän hahmon. Hahmo, joka ei kuitenkaan ansaitse sympatiaa herää ihan uudella lailla eloon tämän jumalaisen näyttelijän käsissä. Hänen ei tarvitse edes sanoa mitään, sillä hän on niin syvällinen, mutta niin läsnä hetkessä, että katsoja ymmärtää tämän naisen motiivit ja historian ja syyn siihen, miksi hän on sellainen. Lopun kohtaus, jossa hahmo saakin tilaisuuden selitellä itseään pitkässä puheessa on noussut legendaariseksi Mo'niquen roolisuorituksen takia, mutta mielestäni tätä kohtausta ei edes tarvittaisi. Se on pelkkää alleviivaamista vain. Siinä vaiheessa tiedämme jo nämä asiat, tiedämme ne jo, koska olemme lukeneet ne Mo'niquen kasvoilta ja kehonkieleltä. Silti on kiva nähdä hänen leikittelevän hahmollaan ja vetävän kaikki irti hänen monologistaan - oli se turha tai ei - ainakin vaikuttava.

Gabourey Sidibe, vaikka ihana näyttelijä onkin ja roolissaan vahva ja moniulotteinen, ei mielestäni saa koottua osia hahmostaan yhteen - ei tavallaan saa luotua roolin vaatimaa kaartta uskottavaksi tai ainakaan niin vaikuttavaksi, mitä olisin toivonut. Ei siis mitenkään huono roolisuoritus missää nimessä, mutta aina on parannettavaa ja elokuvadebyytikseen todella vahvaa työtä.

Olin myös todella vaikuttunut Mariah Careyn roolisuorituksesta - lause, jota en ikinä olisi uskonut kirjoittavani. Sen sijaan, että olisi hahmonaan jotenkin yliempaattinen, suojelusenkelimäinen eli toisinsanoen epäuskottava (virhe, johon kanssanäyttelijä Paula Patton osaltaan sortuu), hän tekee hahmostaan jopa arkisen, väsyneen, tuskastuneen, mutta joka silti osaa yllättää.

Precious on mielenkiintoinen, vaikuttava elokuva, joka pysyy liikkeessä eikä sorru liiallisiin dramatisointeihin tai alleviivaamisiin. Kertoo tarinan niin mielenkiintoisestikin kuin pystyy ja luottaa hyviin näyttelijöihin tuomaan parastaan. Loistavaa draamaa kauttaaltaan.

...=)

The Butler (The Butler)

Lee Danielsin tyyli on omalaatuinen ja se toimii. Tässä loistavassa historian tunnissa, aiheena Pohjois-Amerikan 1960-luvun kansalaisoikeusliike, Danielsin taidot on yhdistetty Forest Whitakerin älykkääsen ja Oprah Winfreyn virheettömään näyttelemiseen.

The Butleriin ensin tutustuessa ei voi olla huomaamatta vaikuttavaa ensemble-kastia. Oscar-voittajat Vanessa Redgrave, Jane Fonda, Cuba Gooding Jr. ja Robin Williams näyttelevät pieniä rooleja elokuvassa Alex Pettyferin, John Cusackin, Mariah Careyn, David Oyelowon, Terrence Howardin, Lenny Kravitzin, Alan Rickmanin, Jesse Williamsin ja James Marsdenin kanssa. Pääosassa luonnollisesti hovimestarina Forest Whitaker ja hänen vaimonaan Oprah Winfrey.
     Forest Whitaker on siis valkoisen talon hovimestari Cecil Gaines. Hän palveli kahdeksaa presidenttiä ensimmäisenä Robin Williamsin Eisenhower ja viimeisenä Alan Rickmanin Reagan. Hän nousi asemaansa puuvillaplantaasilta, jossa näki isänsä murhan ja äitinsä menevän hulluksi, plantaasin omistajan Alex Pettyferin Thomas Westfallin toimien johdosta. Cecilin vaimo Gloria paranee elokuvan aikana alkoholiriippuvuudesta ja itselleni elokuvasta olikin kyse heidän rakkaussuhteestaan. Heillä on kaksi poikaa, toinen kuolee Vietnamin sodassa ja toinen uhmaa vanhempiaan liittymällä radikaaleihin mustien oikeus-liikkeisiin. Tietysti elokuva toimii myös hienona historian kirjan värityksenä, sen tarjoten jämptisti täydelliset tulkinnat kahdeksasta presidentistä ja heidän vaimoistaan ja Martin Luther King Junioirista. Erityisesti Jane Fonda ja Robin Williams onnistuivat rooleissaan - ensimmäinen Nancy Reaganina ja jälkimmäinen presidentti Eisenhowerina.

"Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi."

      Elokuvan oikea voima makaa kuitenkin pääosissa. Oprah Winfrey ja Forest Whitaker kantavat jäätävän taakan harteillaan, johtaen elokuvaa ja tuoden siihen syvyyttä, lämpöä ja tunnetta. Winfrey erityisesti menee niinkin pitkälle, että jokainen ele on tarkkaan laskettu, täydellinen, ehkä myös siinä hän vähän eksyy, tekee roolisuorituksesta liian laskelmoidun, mutta joka tapauksessa täydellisyyttä hipova roolisuoritus.

     Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi. Kyllä, Lee Daniels ja elokuvan käsikirjoitus ottavat vahvastikin kantaa asioihin. Ja se on elokuvan vahvin valtti. Tietenkin myös perhe elokuvan keskiössä tekee historiasta mielenkiintoisemman todistettavan, kun katsojalla on jotain mihin samaistua. Lee Danielsin tyyli puree, mutta sekään ei valitettavasti pysty pelastamaan elokuvaa omalta painoltaan. Elokuva ei ole täydellinen. Se uppoaa raskaaseen aikaväliin, muun muassa. Jos elokuvan juoniarkki ulottuu monta vuosikymmentä, on se tuomittu tuhoon. Se käsittelee aivan liikaa kahden tunnin elokuvaksi. Kahdeksan presidenttiä, kylläkin mielenkiintoisesti ja upeasti tulkittuna, siinä on liikaa ja kokonaisuudesta tulee kuorrutettu, emme oikein pääse koskaan tarpeeksi syvälle asioihin, kun jo seuraavan vuosiluvun teksti hypähtää katsojan silmille. Vielä yksi asia, josta en pidä; että kerrotaan tekstein mikä vuosi on kyseessä ja vielä mikä paikka ja jatkuvasti läpi elokuvan. Se jättää katsojan ulos, pitää tätä tyhmänä. Sen sanottuani kuitenkin The Butler on tärkeä elokuva ja erittäin hieno saavutus. Se on jotain, mihin ihmiset vastaavat ja heräävät.