Arvostelu: Black Panther

Black Panther on mielenkiintoinen elokuva, jonka pystyy asettamaan niin relativistisen keskustelun viitekehyksen keskiöön, kuin metakognitiiviseen vertailuun katsojan possessiivisesta suhteesta elokuvan subliminaaliseen vastalauseeseen elokuvakentän status quosta. Tämä arvostelu pyrkii erottelemaan ne elokuvan osa-alueet, jotka on tietoisesti valittu ja ne osa-alueet, jotka ei ole.

T'Challa (Chadwick Boseman) on kuvitteellisen Afrikan vauraan sisämaavaltion, Wakandan, kuningas ja suojelija. Hänen maansa ajautuu sortoon, kun kauan kadoksissa ollut sukulainen N'Jadaka (Michael B. Jordan) vaatii kruunua itselleen, aikomuksenaan rikkoa maan isolationistinen perinne ja puskea kolonialistista agendaansa maailmaan vaikutusvaltaisten soturien (mm. Danai Gurira, Daniel Kaluuya, Florence Kasumba) avulla.

Ymmärtääkseen jotain elokuvan uniikista asemasta sekä osana Marvelin elokuvallista universumia kuten Yhdysvaltain elokuvatuotantoa 2010-luvulla, on hyvä tarkastella sen ympärillä käytyä keskustelua. Alan Jenkins (2018) kuvailee Ryan Cooglerin ohjausta merkittäväksi sen takia, että sen kuvaus tummaihoisista elokuvahahmoista on erilainen, kuin hallitseva narratiivi.

Jamil Smith (2018) sanoo, että niiden ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on vaikea löytää elokuvista samaistumiskohteita. Hän sanoo, että ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on tärkeä saada edustusta elokuvista ei pelkästään sen takia, että he kokisivat tulleensa nähdyiksi ja ymmärretyiksi, vaan myös siksi, että muut ymmärtäisivät ja näkisivät heidät. Tämän vuoksi Black Panther on merkittävä. Hän jatkaa myös siteeraten Black Pantherin rahallista menestystä, sen toimiessa osoituksena siitä, että myös elokuvat, joissa on mustien ihmisten narratiivi, voivat menestyä. Hänen mukaansa Black Panther haastaa institutionaalista ennakkoluuloa, Black Pantherin hahmot murtavat sortoa ja Black Pantherin narratiivi sisältää prismaattisia näkökantoja mustaan elämään ja perinteisiin.

Tre Johnson (2018) väittää, että Black Panther on muutakin kuin vain supersankarin matka. Se on myös mustan kulttuurin matka. Afrikka on perinteisesti ollut sivistymätön marginaalipelaaja Amerikkalaisen median kentällä, usein takapajuisesti, villisti ja kaoottisesti kuvattu. Tämän takia Black Pantherin kuvaus tuntuu niin raikastavalta. Wakanda edustaa mustan kansan kollektiivista aitoutta sekä kauneutta ja on julistus mustasta voimaantumisesta.

Useampi (mm. Trasher, M 2018) kuvaa Black Pantherin keskeiseksi teokseksi afrofuturismista. Jotain, mikä tuntuu olevan hyvin spesifi termi kuvaamaan vastareaktiota perinteisesti hallinneelle narratiiville mustista bulkkihahmoista ja stereotypioista kärsineelle Hollywoodille. Afrofuturismille on tyypillistä tulevaisuuden utooppinen maailma, jossa teknologia on mahdollistanut erityisesti mustien ihmisten kukoistuksen.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Myös vastakkaisia mielipiteitä on kuultu. Jonas Slaats (2018) kuvaa Black Pantheria nationalistiseksi, xenofobiseksi, kolonialistiseksi ja rasistiseksi elokuvaksi. Hän mukaansa Black Panther ei niinkään haasta vallitsevaa normistoa mustasta kulttuurista vaan vahvistaa ennakkoluuloja ja stereotypioita. Hän kutsuu elokuvan juoniarkkia neokolonialistiseksi sekä neoliberaaliksi.

Christopher Lebronin (2018) argumentti on, että Black Panther on riippuvainen shokeeraavasta afrikkalais-amerikkalaisen miehen devalvoinnnista. Hänen mukaansa koko Black Pantherin juoniskenaario perustuu amerikkalaisen mustan miehen vilifoimiseen, ylistääkseen afrikkalaista mustaa miestä.

Alease A. Brown (2018) haastaa koko ajatuksen siitä, että Afrikka kuvataan ylipäänsä villinä, eksoottisena ja mysteerisenä - täynnä tribalismia ja takapajuisuutta. Tämä hänen mukaansa vahvistaa niitä lähtöolettamuksia, mitkä ovat syntyneet kolonialismian ja valkoisen pelastajan kompleksin myötä. Erityisen ongelmallisena hän pitää afrikkalaisen miehen ja gorillan rinnastamista elokuvassa.

Kun puhuin niistä elokuvan osa-alueista, jotka katsoin tarkoituksellisiksi, ajattelin juuri elokuvan afrikkalaista tematiikkaa. Uskon, että se on ollut elokuvantekijöiden hyvin määrätietoinen päätös ottaa uudelleen haltuun afrikkalaisuuden käsite ja nostaa sitä korkeammalle jalustalle, missä sitä on aiemmin pidetty.

Voin myös nähdä, että elokuvan ideologinen kädenvääntö isolationismin, protektionismin ja globalismin ja westernisaation välillä on ollut tarkoituksellinen. Tämä on suora viittaus mustan kulttuurin ja kulttuurin ylipäänsä, ympärillä käytävään keskusteluun hegemoniasta ja homogeenisyydestä. Monta kertaa kulttuurien sekoittumista, urbanisaatiota - myös mustien oikeuksia, on vastustettu niillä samoilla argumenteilla, joita Wakandalaiset - elokuvan hyvikset - käyttävät itsensä puolustamiseen Black Pantherissa. Uskon, että tämä on hyvin tarkoitettu sivallus tai vasta-argumentti juuri näille argumentoijille. Täten elokuva yltää hyvin mielenkiintoisen metakognitiiviseen syvällisyyteen, jossa se ei suoraan puske omaa propagandaansa valkoisen tai mustan katsojan tajunnanvirtaan, mutta tekee sen alitajuntaisesti.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Tätä mielestäni vahvistaa entisestään jokaisen pakonomainen tarve omistaa Black Pantherin ympärillä käytävä keskustelu. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö mediassa ja yhteiskunnassa käytävässä kulttuurisessa diskurssissa ylipäänsä. Jokainen tekee omat johtopäätöksensä ja julistaa niitä toisille kuin totuutena.

Kun puhun niistä elokuvan osa-alueista, joiden en usko olevan tarkoitettuja tai tietoisia, puhun kulttuurirelativismista. Jos elokuvantekijät ovat tietoisesti tehneet Black Pantherista keskustelun jäänmurtajan, siinä suhteessa, että he ovat tahallaan tehneet elokuvan suhteesta mustaan kulttuuriin niin kaksijakoisen ja sitä kautta haastaneet jopa yhteiskunnallisesti merkittävällä tasolla populaation kahtiajakautumisen trendiä, niin en voi kuin olla nostamatta hattuani. Mutta en usko, että kukaan on pystynyt täysin ennakoimaan Black Pantherin vastaansaamaa reaktiota.

Tällä reaktiolla viittaan keskustelun hajatumiseen. Toiset näkevät Black Pantherin hyvinkin rasistisena elokuvana, toiset uraauurtavana inklusiivisuuden sanansaattajana. Keskustelu on siis ottanut hyvin relativisitsen mittasuhteet, mutta ilman, että kukaan tuntuu huomanneen. Jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Mikä on myös sama piirre, mikä heijastuu käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Erimielisyyksiä syntyy nopeampaan tahtiin, kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti tunnumme lipuvan pois relativismin arvoista. Ja tästä Black Panther mielestäni muodostaa syvimmän tasonsa, vaikkakin varsin tahattomasti.

Samaisesta syystä, en aio muodostaa omaa mielipidettäni elokuvasta. Miksi minun pitäisi? Objektiivisesti tarkasteltuna, jokaisella keskustelijalla on varmasti validi argumentti. Mikä niistä on oikea? Ei välttämättä mikään, tai niistä jokainen. Mutta ennakkoluulot, rasismi, muukalaisviha ja huonot arvot syntyvät vain korvien sulkemisesta ja keskustelun kieltämisestä. Siksi tämä teksti on keskustelun ylistys. Ei minkään absoluuttisen totuuden julistaminen, vaan taiteen synnyttämän keskustelun arvostaminen. Sekä kannanotto koulutuksen, älyllisyyden ja sivistyneisyyden puolesta. Mitään en inhoa kuin ala-arvoista keskustelua ala-arvoisuudesta. Jos jotain kritisoi, paras tehdä se sivistyneesti. Kukaan ei voita tilanteessa, jossa keskustelun itsensä taso laskee.



Lähteet:

Brown, A.A. 13.03.2018. Black people beware: don’t let Black Panther joy mask Hollywood’s racism. The Conversation. Viitattu 21.07.2018.
https://theconversation.com/black-people-beware-dont-let-black-panther-joy-mask-hollywoods-racism-93095.

Jenkins, A. 23.02.2018. The Global Significance of 'Black Panther' . The Hollywood Reporter. Viitattu 21.07.2018.
https://www.hollywoodreporter.com/heat-vision/black-panther-global-significance-1087878.

Johnson, T. 23.02.2018. Black Panther is a gorgeous, groundbreaking celebration of black culture. Vox. Viitattu 21.07.2018.
https://www.vox.com/culture/2018/2/23/17028826/black-panther-wakanda-culture-marvel.

Lebron, C. 2018. ‘Black Panther’ Is Not the Movie We Deserve. Boston Review. Viitattu 21.07.2018.
http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther.

Slaats, J. 23.05.2018. 15 reasons why Black Panther is a nationalist, xenophobic, colonial and racist movie. Kifkif. Viitattu 21.07.2018.
https://kifkif.be/cnt/artikel/15-reasons-why-black-panther-nationalist-xenophobic-colonial-and-racist-movie-6036.

Smith, J. 2018. The Revolutionary Power Of Black Panther. Time. Viitattu 21.07.2018.
 http://time.com/black-panther/.

Trasher, S. 20.02.2018. There Is Much to Celebrate–and Much to Question–About Marvel's Black Panther. Esquire. Viitattu 21.07.2018.
https://www.esquire.com/entertainment/movies/a18241993/black-panther-review-politics-killmonger/.

Arrival (Arrival)

Hyvin harvoin olen antanut itselleni luvan aloittaa varoittamalla juonipaljastuksista. Tänään, olen siihen luvan itselleni myöntänyt. Haluan tehdä selväksi, että Arrivalin viime sekuntien myötä minulle tuli selväksi, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista. Jotta pystyn totuudenmukaisesti avaamaan syyn siihen, täytyy minun käsitellä elokuva kokonaisvaltaisesti.

Elokuvan premissi on se, että kieli on kaiken alku. Se on ensimmäinen konfliktissa vedettävä ase. Kieli on työkalu, jonka avulla hahmotamme maailman. Siksi haluan aloittaa arvosteluni selittämällä englanninkielisen sanan "sphere". Sanalla on monta suomennosta. Se voi tarkoittaa palloa. Se voi tarkoittaa alaa tai aluetta. Se voi tarkoittaa piiriä ja ympäristöä. Sekä se voi tarkoittaa sfääriä. Ihminen ymmärtää ajan sanan "sphere" kautta. Aika on ulottuvuus, joka kattaa jokaisen kohdan maailmastamme. Aikaa on kaikkialla. Ymmärrämme ajan myös lineaarisena. Jollain on alku ja loppu.

Sitten vähän vaikeammin ymmärrettävää asiaa. On hyvin todennäköistä, että aika ei kuitenkaan ole sfääri, ala, piiri tai ympäristö. Vielä todennäköisempää on, että aika ei ole lineaarinen. Muun muassa Nietzche tai Arthur Schopenhauer ovat esittäneet, että aika on syklinen. Heidän mielestään aika jatkui ikuisuuteen, mutta ei lineaarisena, vaan syklisenä. Toisin sanoen, heidän mielestään tulemme elämään tismalleen saman elämämme, täysin samanlaisena, aina kun synnymme ja aina kun kuolemme tästä ikuisuuteen. Schopenhauer vaipui näistä ajatuksista syvään masennukseen ja epätoivoon - pessimismiin. Mikä on sinänsä looginen lopputulos näille ajatuksille. Ihmisen halu elää kuitenkin perustuu parempaan huomiseen. Nietzche kuitenkin ajatteli päin vastoin. Hän ajatteli, että vaikka elämme saman elämän täysin samanlaisen kerta toisensa jälkeen, ihmistä ajaa eteenpäin amor fati. Amor fati on termi, joka kuvaa asennetta, jossa ihminen pitää kaikkea elämässään (sekä hyvää että pahaa) hyvänä tai ainakin välttämättömänä, sillä nämä ovat ne asiat jotka tekevät elämästäsi elämäsi, halusit niin tai et.

Sanomattakin lienee selvää, että käsikirjoitus joka vaatii kolmen kappaleen pohjustuksen Nietzchen syvällisimpien ajatusten avulla, on täydellinen. Eric Heissererin mielellä ei ilmeisesti ole rajoja. Jo pelkstään miten hän on mielessään hahmotellut mahdollisen alienin invaasion, on kerrassaan nerokas. Miten hän on luonut heille kielen, hahmotellut heidän ulottuvuutensa ja ymmärryksensä. En tiedä missä loppuvat käsikirjoitajan ja missä alkavat ohjaajan visio - niin sulavasti ne limittyvät toisiinsa, kun saamme hyvin vahvaa jälkeä muun muassa siitä, miltä alienit näyttävät tai miten maailma reagoi tälläiseen uudenlaiseen uhkakuvaan. Tavallaan elokuva kulkee tajuttoman monella tasolla.

Louise Banks (Amy Adams) on maailman arvostetuimpia kielitieteilijöitä, joka rekrytään USAn armeijan toimesta luomaan yhteys maahan tulleiden alieneiden kanssa. Apunaan hänellä on Ian Donnelly, teoreettinen fyysikko sekä Eversti GT Weber (Forest Whitaker). On käsittämättömän hienoa nähdä, miten Louise tiimeineen lähestyy uudenlaisen kontaktin luomista ensin verbaalisin keinoin ja sitten kirjoituskielen avulla.

Erityisen hienoa on, kuten arvata saattaa, käsikirjoittajan visio näiden alieneiden tajunnasta. Miten aika näyttäytyy heille, miten he ymmärtävät maailman, kielen, ihmiset. Loppuratkaisu nivoutuu kauniisti yhteen, kun viimein Louise kielen avulla omaksuu alieneiden ajattelun ja ymmärtää miten he käsittävät ajan. Todennäköisesti he tiesivät, että he joutuvat uhraamaan yhden omistaan ja Louisekin oppii ymmärtämään, että hänenkin uhrauksellaan tulee olemaan merkitys. Kun vielä käy ilmi, että Louisen uhraus liittyy nimenomaan kieleen ja aikaan, tulee käsikirjoituksesta niin tajunnanräjäyttävä paketti, että se muuttuu kuin runoudeksi. Ja tätä täydentää niin henkeäsalpaavasti ohjaaja Denis Villeneuven ja kuvaaja Bradford Youngin visuaalinen riimittely.

Kauniina pidin myös sitä tematiikkaa joka haettiin rauhasta ja rakkaudesta. Koko elokuva on kuin jännitysnäytelmä, jossa tasapainoillaan oikeiden ratkaisuiden kanssa. Onko oikea suhtautumistapa rakastava, tutkiva ja ihmettelevä rauhanomainen lähestysmistapa, vai sokea, vihantäyttämä pelkoreaktio?

Useamman elokuvan nähneen suusta olen kuullut, että Jeremy Renner ei näytä tiedemieheltä, johon vastaukseni on, että no miltäs tiedemiehen sitten kuuluu näyttää? Renner on pitkään ollut yksi suosikkejani Hollywoodin miespääosan esittäjistä ja teen väittämän, että tämä on yksi hänen parhaista rooleistaan. Haluan kuitenkin lopuksi omistaa viimeisen nuotin Amy Adamsille. Hänen sielukkuudellaan ei ole rajoja.

#elokuvahaaste2016 (5. Elokuva, jonka, ainakin yksi päähenkilö ei ole ihminen.)

...=)

The Last King of Scotland (The Last King of Scotland)

Katsoin eilen tv:stä tulleen The Last King of Scotland-elokuvan. Aloitin kyllä kirjoittamaan tätä arvostelua silloin, mutta suhteellisen pitkän pituudensa johdosta elokuva loppui suht myöhään ja en enää jaksanutkaan kirjoittaa tätä. Sitten tänä iltana kun aloitin tätä kirjoittamaan uudelleen, niin en voinut olla nauramatta, sillä hädin tuskin muistan, mitä havaintoja elokuvasta tein. Tämä on huvittavaa siksi, että ennen pystyin vaivatta kirjoittamaan arvosteluja vuosikausia sitten näkemistäni elokuvista ja nykyään minun täytyy melko pitkälti heti olla kirjoittamassa arvostelua näkemästäni elokuvasta, jotta teen laatua, johon olen itse tyytyväinen. Noh, tästä huolimatta, yritetään.

Eli Forest Whitaker on Oscar-palkitussa roolissaan Ugandan diktaattori Idi Amin, joka värvää henkilökohtaiseksi lääkärikseen maahan seikkailun ja uusien kokemuksien perässä tulleen skotin Nicholas Garriganin (James McAvoy). Kuten useimmissa tapauksissa, Aminkin vaikuttaa hallitsijana alunperin uudistusmielisenä ja maahan hyvinvointia tuovana "hyvänä diktaattorina" ja tähän Garrigan haluaakin uskoa, ennen kuin hänelle paljastuu totuus, kuinka barbaarimainen, hirmu-yksinhallitsija Amin oikeasti onkaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Oscar-akatemia on monta kertaa pitänyt sivurooleja päärooleina, eismerkiksi Anthony Hopkins oli Uhrilampaiden kahden tunnin kestosta valkokankaalla 11 minuuttia ja hän voitti Oscarin pääroolista. Myös tässä elokuvassa on täysin selkeää, että James McAvoylla on päärooli ja Whitakerilla selvästi pienempi sivurooli. Ja jos totta puhutaan, Hopkins nyt vielä olikin niin vaikuttava Hannibal Lecterin roolissa, että en yhtään ihmettele miksi tuntuu, että hän olisi ollut valkokankaalla pidempäänkin (itsekin itse asiassa luulin, että hän oli paljon pidempään ruudussa, mutta ilmeisesti siis vain reilu 10 minsaa), mutta sitten en juuri nähnyt mitään ihmeellistä Whitakerin roolisuorituksessa. Pahista on perhanan vaikea esittää. Sinun pitää olla hillitty, muuten ammut yli. Sinun pitää kuitenkin olla pelottava, sillä muuten et ole uskottava (pahis). Whitaker ei kyllä löydä oikeaa tasapainoa roolissaan, vaikka hyvä rooli onkin. Harmi, sillä joku parempi näyttelijä olisi varmasti pystynyt tuomaan vielä enemmän pahan sävyjä tästä diktaattorista irti.

James McAvoy sen sijaan sopii rooliinsa. Hän usein on varsin luonteva tälläisissä protagonisissa rooleissa, sillä häntä on helppo lukea. Hänen elekielensä ja ilmeet ovat samaistuttavia. Myös Gillian Anderson pienessä sivuroolissa henkii oikein vanhan koulukunnan näyttelemistä, ikään kuin joku olisi palkannut 1920-luvun näyttelijän 2000-luvun elokuvaan. En tiedä, mistä tälläinen mielleyhtymä tuli, mutta se oli positiivista. Kerry Washington on varmaan erikoistunut tälläisiin uhrirooleihin, jossa hän toimii motivaattorina oman kaamean kohtalonsa avulla elokuvan sankarille (lue: hän oli täysin samanlaisessa roolissa elokuvassa Django Unchained).

Elokuvan kuvaus on vähän horjuvaa. Kamera zoomaa aina alaspäin hahmon vyötärölle kun sellainen satutaan kohtauksessa mainitsemaan ja tämä ainakin puski minua pois elokuvan otteesta, kun rupesin ihmettelemään, että mitä se kameramies nyt touhuaa. Myös tarpeeton käsivarakameran käyttö muistuttaa aina silloin tällöin katsojaa läpi elokuvan keston, että elokuvaa tässä vain katsotaan, ja tämä ei ole hyvä asia. Tästä huolimatta on The Last King of Scotland varsin vaikuttava ja mukaansatempaava, pitkästä kestostaan huolimatta. Olen monta kertaa ollut aikeissa katsoa elokuvan ennenkin, mutta olen vähän pelännyt sitä tylsäksi ja dokumentin omaiseksi kerronnaksi jostain Uganda pölyisiltä pelloilta. Mutta tätä ei tarvi pelätä, sillä paljoa ei tarvi tämän leffan kanssa haukotella. Käsikirjoitus liikkuu varsin mukavasti eteenpäin esitellen uuden tilanteen ennenkuin katsoja ehtii kyllästymään vanhaan asetelmaan. Myös musiikki ja elokuvan tunnelma ovat saatu hyvin soljuviksi ja jos ei etukäteen tiedä, kuka Idi Amin on, voi elokuva puolivälin jälkeen ollakin vähän epäselvää, että mitä elokuvaa onkaan katsomassa, kun elokuvan alku on niin nopeatempoista ja myönteisen sävyistä. Oudolla lailla elokuva on siis kuin sekoitus Scorsesen The Wolf of Wall Streettia ja Affleckin Argoa. Oudolla lailla. ... Ja muistin kuitenkin aika hyvin kaiken mitä pitikin tämän arvostelun rustaamiseksi.

...=)

The Butler (The Butler)

Lee Danielsin tyyli on omalaatuinen ja se toimii. Tässä loistavassa historian tunnissa, aiheena Pohjois-Amerikan 1960-luvun kansalaisoikeusliike, Danielsin taidot on yhdistetty Forest Whitakerin älykkääsen ja Oprah Winfreyn virheettömään näyttelemiseen.

The Butleriin ensin tutustuessa ei voi olla huomaamatta vaikuttavaa ensemble-kastia. Oscar-voittajat Vanessa Redgrave, Jane Fonda, Cuba Gooding Jr. ja Robin Williams näyttelevät pieniä rooleja elokuvassa Alex Pettyferin, John Cusackin, Mariah Careyn, David Oyelowon, Terrence Howardin, Lenny Kravitzin, Alan Rickmanin, Jesse Williamsin ja James Marsdenin kanssa. Pääosassa luonnollisesti hovimestarina Forest Whitaker ja hänen vaimonaan Oprah Winfrey.
     Forest Whitaker on siis valkoisen talon hovimestari Cecil Gaines. Hän palveli kahdeksaa presidenttiä ensimmäisenä Robin Williamsin Eisenhower ja viimeisenä Alan Rickmanin Reagan. Hän nousi asemaansa puuvillaplantaasilta, jossa näki isänsä murhan ja äitinsä menevän hulluksi, plantaasin omistajan Alex Pettyferin Thomas Westfallin toimien johdosta. Cecilin vaimo Gloria paranee elokuvan aikana alkoholiriippuvuudesta ja itselleni elokuvasta olikin kyse heidän rakkaussuhteestaan. Heillä on kaksi poikaa, toinen kuolee Vietnamin sodassa ja toinen uhmaa vanhempiaan liittymällä radikaaleihin mustien oikeus-liikkeisiin. Tietysti elokuva toimii myös hienona historian kirjan värityksenä, sen tarjoten jämptisti täydelliset tulkinnat kahdeksasta presidentistä ja heidän vaimoistaan ja Martin Luther King Junioirista. Erityisesti Jane Fonda ja Robin Williams onnistuivat rooleissaan - ensimmäinen Nancy Reaganina ja jälkimmäinen presidentti Eisenhowerina.

"Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi."

      Elokuvan oikea voima makaa kuitenkin pääosissa. Oprah Winfrey ja Forest Whitaker kantavat jäätävän taakan harteillaan, johtaen elokuvaa ja tuoden siihen syvyyttä, lämpöä ja tunnetta. Winfrey erityisesti menee niinkin pitkälle, että jokainen ele on tarkkaan laskettu, täydellinen, ehkä myös siinä hän vähän eksyy, tekee roolisuorituksesta liian laskelmoidun, mutta joka tapauksessa täydellisyyttä hipova roolisuoritus.

     Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi. Kyllä, Lee Daniels ja elokuvan käsikirjoitus ottavat vahvastikin kantaa asioihin. Ja se on elokuvan vahvin valtti. Tietenkin myös perhe elokuvan keskiössä tekee historiasta mielenkiintoisemman todistettavan, kun katsojalla on jotain mihin samaistua. Lee Danielsin tyyli puree, mutta sekään ei valitettavasti pysty pelastamaan elokuvaa omalta painoltaan. Elokuva ei ole täydellinen. Se uppoaa raskaaseen aikaväliin, muun muassa. Jos elokuvan juoniarkki ulottuu monta vuosikymmentä, on se tuomittu tuhoon. Se käsittelee aivan liikaa kahden tunnin elokuvaksi. Kahdeksan presidenttiä, kylläkin mielenkiintoisesti ja upeasti tulkittuna, siinä on liikaa ja kokonaisuudesta tulee kuorrutettu, emme oikein pääse koskaan tarpeeksi syvälle asioihin, kun jo seuraavan vuosiluvun teksti hypähtää katsojan silmille. Vielä yksi asia, josta en pidä; että kerrotaan tekstein mikä vuosi on kyseessä ja vielä mikä paikka ja jatkuvasti läpi elokuvan. Se jättää katsojan ulos, pitää tätä tyhmänä. Sen sanottuani kuitenkin The Butler on tärkeä elokuva ja erittäin hieno saavutus. Se on jotain, mihin ihmiset vastaavat ja heräävät.