Empire, 2. tuotantokausi

Olen niin rakastunut tähän sarjaan. Niin paljon tapahtuu aina yhdessä tuotantokaudessa. Tämäkin tuotantokausi alkoi kun Lyonin perheen patriarkka, Empire-levy-yhtiön toimitusjohtaja Lucious Lyon (Terrence Howard) lusi aikaa vankilassa (joka oli ehkä tylsintä seurattavaa tällä kaudella) ja puolessa välissä juonenkäänteitä alkoi sinkoilla suunnasta jos toisesta, muun muassa Naomi Campbellin näyttelemä puuma palasi Lyonien elämään mitä yllättävämmällä tavalla. Avataampa tätä vähän:

Cookie Lyon (Taraji P. Henson) ja Lucious Lyon (Terrence Howard) entinen aviopari ja vanhemmat kolmelle pojalleen: Jamal (Jussie Smollett) ja Hakeem (Bryshere Y. Gray), jotka ovat menestyneitä artisteja, sekä vanhimmalle Andrelle (Trai Byers), joka on Empire-levy-yhtiön talousjohtaja. Cookie ja Lucious joutuvat ammattilliseen sotaan keskenään, kun he haluavat viedä levy-yhtiötä eri suuntiin. Tämä päättyy siihen (spoiler alert), että Cookie poistuu Empiresta ja perustaa oman levy-yhtiönsä poikansa Hakeemin kanssa: Lyon Dynasty. Tästä syntyy toisen kauden päävastakkainasetelma, kun yht'äkkiä meillä onkin kaksi kilpailevaa levy-yhtiötä. Pidin tästä ratkaisusta paljon. Se elävoittää kauden juonikuvioita huomattavasti, kun on jotain kunnon skismaa, mutta sitä ei haeta kuitenkaan mistään ylidramaattisista juonikuvioista, vaan ihan vain kaksi kilpailevaa levy-yhtiötä.

Tämän sanottuani, tällä kaudella kuitenkin sarjan saippuaoopperamaisuus vain korostui, sillä niin ihmeellisiä juonikuvioita näiden hahmojen yksityiselämään vedettiin, että siinä vaiheessa kun aiemmin täysin järkevä bisnesnainen onkin psykoottinen raskaita äitejä portaita alas työntävä narttu, ei se ole enää mikään yllätys. Tämä on toisaalta jopa todella suuri pettymys, sillä minun mielestäni sarjan vahvuus on koko ollut sen musiikissa, esityksissä ja musiikkibisnesdraamassa. On oikeastaan todella turhauttavaa katsoa kun koko ajan hahmojen yksityiselämä revitään palasiksi ja siinä vaan tulee sellainen olo, että "jaha, ei he koskaan mitään onnea tulekaan saamaan".

Mutta tälläkin kaudella sarjan musiikki pelastaa koko ohjelman ja tietenkin hienot näyttelijäsuoritukset johtajanaan häikäisevä Taraji P. Henson, joka on tällä kaudella, jos mahdollista, vielä parempi. Kappaleista parhain oli ehdottomasti Powerful, jonka Jussie Smollet duetoi vierailevan näyttelijän Alicia Keysin kanssa. Keys ei ole mikään parhain näyttelijä, mutta hänellä on niin jumalattoman hunajainen ääni. Muutenkin tämäkin kausi on oikein yhtä näyttelijöiden bongaus kisaa, kun sellaiset nimet kuten Ne-Yo, Marisa Tomei, Adam Rodriguez, Kelly Rowland, Mary J. Blige, Jason Derulo, Vivica A. Fox, Chris Rock, Ludacris ja vaikka Pitbull pyörivät mukana. Myös Gabourey Sidibe sai tällä kaudella ansaitsemaansa huomiota, mikä oli ihanaa katsottavaa. Sekä sarjan luoja Lee Daniels myös tekee pienen cameon, mikä oli hauskaa.

...=)

Precious (Precious: Based on the Novel Push by Sapphire)

Precious: Based on the Novel Push by Sapphire on kyllä aikamoinen nimihirviö elokuvalle. Huvittaa, että sitä sellaiseksi kutsutaan, kun varmasti elokuvantekijät ovat tarkoittaneet sitä kutsuttavan ihan vain Preciousiksi. Vähän niin kuin Birdman (*Or The Unexpected Virtue of Ignorance), jota voisi kutsua ihan vain Birdmaniksi. Joka tapauksessa tai ainakaan tässä tapauksessa ei nimi miestä pahenna, sillä elokuvana Precious on täydellinen.

Precious (Gaborey Sidibe) on 16-vuotias Harlemilaisteini, joka asuu häntä pahoinpitelevän äitinsä luona ja joka on jo toista kertaa raskaana isälleen. Hänet erotetaan koulusta tämän takia, mutta hänelle tarjotaan uutta mahdollisuutta toisenlaisessa koulussa. Elokuvan viesti on kuitenkin selkeä. Sinulle voidaan antaa vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta vain sinä itse voit vaikuttaa tulevaisuuteesi.

Toisin kuin saattaisi odottaa, elokuva ei suinkaan mässäile näiden henkilöiden elämien kurjuudella (asia, jota itse elokuvaa aloittaessani pelkäsin). Nimittäin elokuva kuitenkin tähtää kohti toivoa ja parempaa huomista. Lisäksi tämä pääosahenkilö on niin mielenkiintoinen ja psykologisesti monitahoinen, että häntä katsoessa hänestä jopa haluaa tietää lisää, oli se sitten kuinka sydäntäriipaisevaa tahansa.

Precious on joutunut kestämään kipua, jota ei voisi kuvitellakaan, koko elämänsä ajan. Tämä muuttaa ihmistä. Se tekee sinusta tietynlaisen. Kun ihmisellä ei ole ketään, kehen turvautua, keneltä hakea suojaa tai rakkautta. Tämän elokuva kuvaa hyvin - melkein fantasianomaisilla keinoilla, jotka kuvaavat Preciousin tapaa paeta arkeaan mielikuvitukseensa. Hyvin voimakas psyykkinen suojelukeino.

Luonnollisesti, kun on tälläiset hahmot, jotka elävät näin äärimmäisissä olosuhteissa, on näyttelijöillä kaikki mahdollisuudet pistää parastaan ja onhan tämä heidän pelikenttänsä. Elokuvan suurin onnistuja on Mo'nique, joka osastaan voittikin parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Hänen työnsä on niin vaikuttavaa, koska me ymmärrämme tämän hahmon. Hahmo, joka ei kuitenkaan ansaitse sympatiaa herää ihan uudella lailla eloon tämän jumalaisen näyttelijän käsissä. Hänen ei tarvitse edes sanoa mitään, sillä hän on niin syvällinen, mutta niin läsnä hetkessä, että katsoja ymmärtää tämän naisen motiivit ja historian ja syyn siihen, miksi hän on sellainen. Lopun kohtaus, jossa hahmo saakin tilaisuuden selitellä itseään pitkässä puheessa on noussut legendaariseksi Mo'niquen roolisuorituksen takia, mutta mielestäni tätä kohtausta ei edes tarvittaisi. Se on pelkkää alleviivaamista vain. Siinä vaiheessa tiedämme jo nämä asiat, tiedämme ne jo, koska olemme lukeneet ne Mo'niquen kasvoilta ja kehonkieleltä. Silti on kiva nähdä hänen leikittelevän hahmollaan ja vetävän kaikki irti hänen monologistaan - oli se turha tai ei - ainakin vaikuttava.

Gabourey Sidibe, vaikka ihana näyttelijä onkin ja roolissaan vahva ja moniulotteinen, ei mielestäni saa koottua osia hahmostaan yhteen - ei tavallaan saa luotua roolin vaatimaa kaartta uskottavaksi tai ainakaan niin vaikuttavaksi, mitä olisin toivonut. Ei siis mitenkään huono roolisuoritus missää nimessä, mutta aina on parannettavaa ja elokuvadebyytikseen todella vahvaa työtä.

Olin myös todella vaikuttunut Mariah Careyn roolisuorituksesta - lause, jota en ikinä olisi uskonut kirjoittavani. Sen sijaan, että olisi hahmonaan jotenkin yliempaattinen, suojelusenkelimäinen eli toisinsanoen epäuskottava (virhe, johon kanssanäyttelijä Paula Patton osaltaan sortuu), hän tekee hahmostaan jopa arkisen, väsyneen, tuskastuneen, mutta joka silti osaa yllättää.

Precious on mielenkiintoinen, vaikuttava elokuva, joka pysyy liikkeessä eikä sorru liiallisiin dramatisointeihin tai alleviivaamisiin. Kertoo tarinan niin mielenkiintoisestikin kuin pystyy ja luottaa hyviin näyttelijöihin tuomaan parastaan. Loistavaa draamaa kauttaaltaan.

...=)

The Butler (The Butler)

Lee Danielsin tyyli on omalaatuinen ja se toimii. Tässä loistavassa historian tunnissa, aiheena Pohjois-Amerikan 1960-luvun kansalaisoikeusliike, Danielsin taidot on yhdistetty Forest Whitakerin älykkääsen ja Oprah Winfreyn virheettömään näyttelemiseen.

The Butleriin ensin tutustuessa ei voi olla huomaamatta vaikuttavaa ensemble-kastia. Oscar-voittajat Vanessa Redgrave, Jane Fonda, Cuba Gooding Jr. ja Robin Williams näyttelevät pieniä rooleja elokuvassa Alex Pettyferin, John Cusackin, Mariah Careyn, David Oyelowon, Terrence Howardin, Lenny Kravitzin, Alan Rickmanin, Jesse Williamsin ja James Marsdenin kanssa. Pääosassa luonnollisesti hovimestarina Forest Whitaker ja hänen vaimonaan Oprah Winfrey.
     Forest Whitaker on siis valkoisen talon hovimestari Cecil Gaines. Hän palveli kahdeksaa presidenttiä ensimmäisenä Robin Williamsin Eisenhower ja viimeisenä Alan Rickmanin Reagan. Hän nousi asemaansa puuvillaplantaasilta, jossa näki isänsä murhan ja äitinsä menevän hulluksi, plantaasin omistajan Alex Pettyferin Thomas Westfallin toimien johdosta. Cecilin vaimo Gloria paranee elokuvan aikana alkoholiriippuvuudesta ja itselleni elokuvasta olikin kyse heidän rakkaussuhteestaan. Heillä on kaksi poikaa, toinen kuolee Vietnamin sodassa ja toinen uhmaa vanhempiaan liittymällä radikaaleihin mustien oikeus-liikkeisiin. Tietysti elokuva toimii myös hienona historian kirjan värityksenä, sen tarjoten jämptisti täydelliset tulkinnat kahdeksasta presidentistä ja heidän vaimoistaan ja Martin Luther King Junioirista. Erityisesti Jane Fonda ja Robin Williams onnistuivat rooleissaan - ensimmäinen Nancy Reaganina ja jälkimmäinen presidentti Eisenhowerina.

"Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi."

      Elokuvan oikea voima makaa kuitenkin pääosissa. Oprah Winfrey ja Forest Whitaker kantavat jäätävän taakan harteillaan, johtaen elokuvaa ja tuoden siihen syvyyttä, lämpöä ja tunnetta. Winfrey erityisesti menee niinkin pitkälle, että jokainen ele on tarkkaan laskettu, täydellinen, ehkä myös siinä hän vähän eksyy, tekee roolisuorituksesta liian laskelmoidun, mutta joka tapauksessa täydellisyyttä hipova roolisuoritus.

     Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi. Kyllä, Lee Daniels ja elokuvan käsikirjoitus ottavat vahvastikin kantaa asioihin. Ja se on elokuvan vahvin valtti. Tietenkin myös perhe elokuvan keskiössä tekee historiasta mielenkiintoisemman todistettavan, kun katsojalla on jotain mihin samaistua. Lee Danielsin tyyli puree, mutta sekään ei valitettavasti pysty pelastamaan elokuvaa omalta painoltaan. Elokuva ei ole täydellinen. Se uppoaa raskaaseen aikaväliin, muun muassa. Jos elokuvan juoniarkki ulottuu monta vuosikymmentä, on se tuomittu tuhoon. Se käsittelee aivan liikaa kahden tunnin elokuvaksi. Kahdeksan presidenttiä, kylläkin mielenkiintoisesti ja upeasti tulkittuna, siinä on liikaa ja kokonaisuudesta tulee kuorrutettu, emme oikein pääse koskaan tarpeeksi syvälle asioihin, kun jo seuraavan vuosiluvun teksti hypähtää katsojan silmille. Vielä yksi asia, josta en pidä; että kerrotaan tekstein mikä vuosi on kyseessä ja vielä mikä paikka ja jatkuvasti läpi elokuvan. Se jättää katsojan ulos, pitää tätä tyhmänä. Sen sanottuani kuitenkin The Butler on tärkeä elokuva ja erittäin hieno saavutus. Se on jotain, mihin ihmiset vastaavat ja heräävät.

The Paperboy (The Paperboy)

The Paperboy on Lee Danielsin ohjaama yhdysvaltalainen trilleri vuodelta 2012. Hän käsikirjoitti sen yhdessä Pete Dexterin kanssa, joka kirjoitti kirjan, johon elokuva perustuu. The Paperboyn pääosissa on Zac Efron, Nicole Kidman, Matthew McConaughey, Macy Gray, David Oyelowo ja John Cusack. Elokuva on tuottanut vain noin 2 miljoonaa dollaria, verraten sen 12 miljoonan dollarin budjettiin. Vaikka elokuva on kriitikoiden puolesta hyvin vastaanotettu, se on myös saanut jonkin verran negatiivista kritiikkiä.
      The Paperboy kertoo Jack Jansenista (Zac Efron), joka asuu pienessä kaupungissa Floridassa. Hän on entinen uimari, mutta työskentelee enää vain isälleen, joka on paikallisen sanomalehden omistaja. Jackin isoveli Ward (Matthew McConaughey) on Miami Timesin toimittaja ja palaa synnyinseudulleen tekemään juttua Hillary Van Wettelistä (John Cusack), vankilassa istuvasta rikollisesta, jonka hän uskoo olevan syytön. Ward antaa pikkuveljensä toimia heidän kuskinaan, sillä mukanaan hänellä on hänen toimittajakollegansa Yardley Acheman (David Oyelowo). Ward lyöttäytyy yhteen Van Wettelin kirjerakastajattaren Charlotte Blessin (Nicole Kidman) päästäkseen häntä lähemmäs. Floridan helteessä toimittajien omat salaisuudet saavat myös ihan oman näkyvyytensä.
      The Paperboy on hyvä elokuva. Lee Daniels on ehdottomasti vahva ohjaaja. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi elokuva ei ole tuottanut enempää ja miksi kriitikot ovat antaneet sille ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva on hieman camp. Eli mauton, kummallinen ja yliampuva. Kidmania kutsuttiin elokuvan parhaaksi osaksi ja elokuvaa jopa suositeltiin katsomaan pelkästään Kidmanin roolisuorituksen takia.
     Kidman tekee upean roolisuorituksen elokuvassa The Paperboy. Hän tekee siitä uskottavan, mikä ei ole välttämättä Charlotte Blessin roolissa niin helppoa, miltä se kuulostaa. Hän saa myös näinkin epämiellyttävän hahmoon juuri tarpeeksi sympatiaa loppuratkaisun toimiakseen. Kidman on siis tavallaan ratkaiseva osa ja hän tekee sen niin hyvin kuin ketään vain pystyisi. Kidman on oikea elokuvanäyttelijä. Kun tarkkailee roolisuoritusta on mielenkiintoista katsoa, miten hyvin näyttelijä on sisäistänyt roolisanat. Usein ne kuulostavat harjoitelluilta ja ääneen lausutuilta; näyttellyiltä. Mikä on kaikkein hienoin osa Kidmanin roolisuoritusta on, että hän omistaa vuorosanat.
     Zac Efron onnistuu roolissaan myös upeasti. Hän saa Jackiin viattomuutta ja samalla tarvittavaa kypsyyttä, ristiriita, mikä ei ole helppoa luoda uskottavasti. Efron kuitenkin kantaa elokuvaa moitteettomasti ja voi jopa sanoa, että häviää rooliinsa. Efron ei ole yhtä vahva näyttelijä kuin Kidman, mutta hänessä on silti lahjoja. Hän pystyy sulautumaan elokuvaan ja tulemaan sitä osaksi. Hän on realistinen, kiinnostava, luja ja persoonallinen, kaikkea mitä hänen tulisikin olla.

     Matthew McConaughey ei pärjää näyttelemisessä Kidmanille tai edes Efronille. Hän on selvästi kehittynyt näyttelijänä, mutta ei pysty silti kanavoimaan hahmoon sen tarvitsemaa energiaa ja tasapainoa. Roolisuoritus on jokseenkin epäuskottava ja horjuva. Macy Gray on sympaattinen ja älykäs, mutta hän ei ole näyttelijä ja sen huomaa. Hän näyttelee kuin kyseessä olisi lasten näytelmä. Hän on kliseinen ja läpinäkyvä. John Cusack toisaalta on mielenkiintoinen. Selvästikään harva ei pystyisi samaan roolisuoritukseen, joten silläkin on painoarvoa. Cusack saa rooliin upeasti yhtenäisyyttä ja siksi hahmosta tulee ehjä ja jopa syvällinen.

     The Paperboy on tunnelmaltaan mielenkiintoinen elokuva. Juoneltaan se on ehkä hieman yliampuva ja teennäinen sekä epäuskottava sekä kokonaisuutena ehkä hieman epälooginen. Lee Daniels yrittää aivan liikaa. Hän ei selvästikään ymmärrä ihan täysin, mitä hän itse haluaa ja pyrkii viemään elokuvaa liian moneen suuntaan. Hän saa kylläkin tuotua hahmoihin syvyyttä ja mielenkiintoisuutta ja menevyyttä sekä sympaattisuutta. Tunnelma on uskollinen ja tarkka. Kuitenkin The Paperboyhin ei usko täysin. Vaikka kyseessä on trilleri, se ei saa katsojaa täysin mukaan, vaan jättää melkein kuin ulkopuolelle ja pyrkii vain pinnallisiin tavoitteisiin.

7 1/2

...=)