Foxcatcher (Foxcatcher)

Bennett Miller on yksi tämän hetken arvostetuimpia ohjaajia. Hänen ohjaamat elokuvat Capote ja Moneyball olivat molemmat kriitikoiden jumaloimia, kuten on hänen viimeisin ohjauksensakin, Foxcatcher. Foxcatcher kertoo John Du Pontista (Steve Carell) salaperäisestä miljonääristä, joka alkaa rahoittamaa aluksi Mark Schultzin (Channing Tatum) painiuraa ja lopulta perustaa kartanon mailleen jopa Yhdysvaltain olympia-painijoukkueen, jota johtamaan palkkaa Markin veljen Daven (Mark Ruffalo). Heti elokuvan alusta tehdään ilmiselväksi, että Du Pontilla ei ole kaikki muumit laaksossa ja katsojaa pidetään hieman penkkinsä reunalla läpi elokuvan odottaen, koska pilvilinna murtuu ja miehen todelliset motiivit paljastuvat.

Foxcatcher on hyvin harmaa elokuva. Se on ehkä harmain värillinen elokuva, jota on tehty. Ei siinä vielä mitään, mutta mikä on mielenkiintoista on, että miten ihmeessä elokuvan käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Ketään hahmoista koko elokuvassa ei sano kahtaa sanaa enempää. Siteeraten yhtä Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsentä (jota The Hollywood Reporter haaastatteli jutussaan: "Oscar Voter Reveals Brutally Honest Ballot", 18.02.2015): "Foxcatcherissa henkilöt sanoivat ehkä seitsemän sanaa ja loppu elokuvaa oli vain ihmisiä tuijottamassa toisiaan".

Millerin edellinen elokuva Moneyball on lähes täydellinen elokuva. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja näyttelijäsuoritukset Brad Pittin ja Jonah Hillin tasolta ovat loistavia. Foxcatcherissa hahmot ovat täysin jälkeenjääneitä, irrationaalisia ja tylsiä. Steve Carellin Oscar-ehdokkuus on täysi vitsi. Hän on monotoninen, lakoninen ja puinen. Etenkin, kun hänen koominen uransa on ollut yhtä loistotyötä, niin hänet päätetään palkita hänen heikosta esityksestään draaman puolella...

Elokuvalla ei myöskään ole oikein juonta. Se kertoo tositapahtumista, mutta elokuvalla ei ole mitään viestiä. Se ei halua kertoa mistään. Asiat vain tapahtuvat, brutaalitkin sellaiset ja ne eivät johda mihinkään. Elokuva ei kerro sen enempää painista kuin hulluista ihmisistäkään, koska loppujen lopuksi elokuvan pahis pidetään aika kurissa. Toisin sanoen täysin turha ja mitäänsanomaton esitys ja todella suuri pettymys, ottaen huomioon sen, mihin Miller olisi kykenevä.

...=)

Vuosi nuoruudestani (Girl, Interrupted)

James Mangold (muita töitä mm. Walk The Line, Knight & Day) ohjasi tämän vuoden 1999 elokuvan, perustuen Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen kirjaan. Winona Ryder on elokuvan pääosassa Kaysen, 18-vuotias lukiosta valmistunut, joka on masentunut ja siksi kirjautuu psykiatriseen sairaalaan. Siellä hän tapaa toinen toistaan erilaisempia ihmiskohtaloita, mieleenpainuvimmin Angelina Jolien esittämän Lisa Rowen, sosiopaatin.

Hätkähdyttävintä tässä on, että tarina on tosi. Elokuvan katsottuani minulle tuli hirveä hinku saada tietää erityisesti, mikä oli Lisa Rowen kohtalo. Ja uskonpa, että tämä oli vain Angelina Jolien täydellisen roolisuorituksen ansiota. Hän vangitsee tarkasti tälläisen sosiopaattisen, ihmisiä hyväkseen käyttävän, mutta lopussa kuitenkin sielun omaavan, henkisesti sairaan ihmisen roolin eli hän on siis uskottava ja syvällinen. Oikeasti, jos haluatte nähdä elokuvan pelastavan, jälkiä jättävän, unohtumattoman upean roolisuorituksen, on Angie tässä kyllä elämänsä roolissa. Mielenkiintoista kyllä, hän sai toisen Oscar-ehdokkuuden (voitettuaan siis tästä roolistaan) myös tositarinasta, Changeling vuonna 2008.

Muuten tämä elokuva onkin sitten aika lapsellinen.

...=)

The Butler (The Butler)

Lee Danielsin tyyli on omalaatuinen ja se toimii. Tässä loistavassa historian tunnissa, aiheena Pohjois-Amerikan 1960-luvun kansalaisoikeusliike, Danielsin taidot on yhdistetty Forest Whitakerin älykkääsen ja Oprah Winfreyn virheettömään näyttelemiseen.

The Butleriin ensin tutustuessa ei voi olla huomaamatta vaikuttavaa ensemble-kastia. Oscar-voittajat Vanessa Redgrave, Jane Fonda, Cuba Gooding Jr. ja Robin Williams näyttelevät pieniä rooleja elokuvassa Alex Pettyferin, John Cusackin, Mariah Careyn, David Oyelowon, Terrence Howardin, Lenny Kravitzin, Alan Rickmanin, Jesse Williamsin ja James Marsdenin kanssa. Pääosassa luonnollisesti hovimestarina Forest Whitaker ja hänen vaimonaan Oprah Winfrey.
     Forest Whitaker on siis valkoisen talon hovimestari Cecil Gaines. Hän palveli kahdeksaa presidenttiä ensimmäisenä Robin Williamsin Eisenhower ja viimeisenä Alan Rickmanin Reagan. Hän nousi asemaansa puuvillaplantaasilta, jossa näki isänsä murhan ja äitinsä menevän hulluksi, plantaasin omistajan Alex Pettyferin Thomas Westfallin toimien johdosta. Cecilin vaimo Gloria paranee elokuvan aikana alkoholiriippuvuudesta ja itselleni elokuvasta olikin kyse heidän rakkaussuhteestaan. Heillä on kaksi poikaa, toinen kuolee Vietnamin sodassa ja toinen uhmaa vanhempiaan liittymällä radikaaleihin mustien oikeus-liikkeisiin. Tietysti elokuva toimii myös hienona historian kirjan värityksenä, sen tarjoten jämptisti täydelliset tulkinnat kahdeksasta presidentistä ja heidän vaimoistaan ja Martin Luther King Junioirista. Erityisesti Jane Fonda ja Robin Williams onnistuivat rooleissaan - ensimmäinen Nancy Reaganina ja jälkimmäinen presidentti Eisenhowerina.

"Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi."

      Elokuvan oikea voima makaa kuitenkin pääosissa. Oprah Winfrey ja Forest Whitaker kantavat jäätävän taakan harteillaan, johtaen elokuvaa ja tuoden siihen syvyyttä, lämpöä ja tunnetta. Winfrey erityisesti menee niinkin pitkälle, että jokainen ele on tarkkaan laskettu, täydellinen, ehkä myös siinä hän vähän eksyy, tekee roolisuorituksesta liian laskelmoidun, mutta joka tapauksessa täydellisyyttä hipova roolisuoritus.

     Itse elokuva onnistuu siinä, että se esittelee vakavia teemoja ja ei jätä katsojaa kylmäksi. Kyllä, Lee Daniels ja elokuvan käsikirjoitus ottavat vahvastikin kantaa asioihin. Ja se on elokuvan vahvin valtti. Tietenkin myös perhe elokuvan keskiössä tekee historiasta mielenkiintoisemman todistettavan, kun katsojalla on jotain mihin samaistua. Lee Danielsin tyyli puree, mutta sekään ei valitettavasti pysty pelastamaan elokuvaa omalta painoltaan. Elokuva ei ole täydellinen. Se uppoaa raskaaseen aikaväliin, muun muassa. Jos elokuvan juoniarkki ulottuu monta vuosikymmentä, on se tuomittu tuhoon. Se käsittelee aivan liikaa kahden tunnin elokuvaksi. Kahdeksan presidenttiä, kylläkin mielenkiintoisesti ja upeasti tulkittuna, siinä on liikaa ja kokonaisuudesta tulee kuorrutettu, emme oikein pääse koskaan tarpeeksi syvälle asioihin, kun jo seuraavan vuosiluvun teksti hypähtää katsojan silmille. Vielä yksi asia, josta en pidä; että kerrotaan tekstein mikä vuosi on kyseessä ja vielä mikä paikka ja jatkuvasti läpi elokuvan. Se jättää katsojan ulos, pitää tätä tyhmänä. Sen sanottuani kuitenkin The Butler on tärkeä elokuva ja erittäin hieno saavutus. Se on jotain, mihin ihmiset vastaavat ja heräävät.