The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

Miss Sloane (Miss Sloane)

Jessica Chastain tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä poliittisessa draamassa. Hän näyttelee Elizabeth Sloanea, Washington D.C.ssa toimivaa lobbaajaa, jolla on pakkomielle voittamisesta. Hän ottaa vastaan suurimman haasteensa kun yrittää saada lain läpäistyä, joka rajoittaisi USA:n perustuslain pykälää, joka takaa oikeuden jokaiselle kansalaiselle aseeseen.

Miss Sloane liittyy kertaheitolla suosikkielokuvieni joukkoon. Rakastan tälläisiä poliittisia trillereita (kuten esim. Our Brand Is Crisis, Truth) - eikä Miss Sloane ole siis poikkeus. Ennen kaikkea pidän siitä, että minua katsojana onnistutaan hämäämään ja loppuratkaisu vetää jalat pois alta. Tosin, kun ottaa huomioon kuinka paljon pidin tästä Chastainin hahmosta, osasin odottaa, että hänellä on kyllä ässä hihassa. Nimittäin tässä on yksi kaikkien aikojen siisteimmistä elokuvahahmoista. Ja Chastain oikein revittelee hahmonsa voimalla ja pistää menemään marssiessaan kohti päämääräänsä.

Max Richter ei ole vielä kovin vakiintunut elokuvasäveltäjä, mutta jos hän jatkaa samalla vauhdilla, hänellä on mahdollisuudet tulla yhdeksi parhaista. Ainakin hän on jo minut vakuuttanut leiriinsä. Hän teki musiikkeja Arrivaliin (On the Nature of Daylight on jatkuvasti repeatilla omilla soittolistoillani) ja nyt tämä Miss Sloane, johon hän onnistuu maalaamaan juuri täydellisen tunnelman.

John Madden on ennenkin todistanut kykynsä tehdä nautittavia elokuvia, joissa on voimakkaita naisrooleja (loistava The Debt, jossa myös pääosassa Chastain) ja Miss Sloane jopa parantaa hänen aikaisempaa kykyään, mikä on huomattava saavutus kuusikymppiseltä ohjaajalta - että hän saa tehtyä elokuvistaan niin raikkaita ja iskeviä.

Nautin suuresti Jonathan Pereran käsikirjoituksesta. Se oikein herkuttelee mehukkailla juonikuvioilla ja nauttii katsojan mukana riepottamisesta. En muista koska viimeksi olisin eläytynyt näin palolla elokuvan juoneen, jossa tyyliin huusin antagonistille, kun se oli niin ärsyttävä ja hurrasin protagonistille, kun hän pieksi menemään.

Pidin myös sivuosien rooleista (vaikkakin jokainen jää valovuosia Chastainista jälkeen), etenkin Jake Lacysta, jonka hahmosta en aluksi odottanut paljoakaan, mutta hän nappasikin täysin huomioni ja vaikutuin suuresti, kuinka monitahoisen työn Lacy sai tehtyä, näinkin minimaalisella ruutuajalla. Ensinnäkin hänen hahmonsa eroaa suuresti hänen aikaisemmista rooleistaan ja sen lisäksi hän koko ajan leikittelee sillä, minkä katsoja kuvittelee hahmostaa tietävän ja sitten kääntääkin tilanteen ylösalaisin. Todella kunnioitettavaa näyttelemistä.

Elokuva on koukuttava kuin heroiini, haluaisin vain lisää tälläistä tarinankerrontaa. Harmi, että ilmeisesti tälläiset genret kuuluvat vähemmistön suosioon, mutta uskon silti, että Miss Sloane on vaarallisen aliarvostettu - ei vähempää tai lähempää kuin itse tuotantoyhtiönsä taholta. Miksi tämä ei ole saanut kunnon kansainvälistä levitystä tai markkinointikampanjaa? Tarvittaisiin melkein joku Elizabeth Sloane johtamaan näitä elokuvastudioita, että saataisiin kunnon matskua, kun tämä, ihmisten nähtäville.

 ...=)

Larry Crowne - Uusi mahdollisus (Larry Crowne)

Jos minä olisin jonkun elokuvastudion päällikkö ja minun pitäisi päättää elokuvista, jotka saavat rahoituksen, niin minä olisin laskenut rahani tämän elokuvan päälle. Oikeasti kun sitä ajattelee, tällä elokuvalla pitäisi olla kaikki mahdollisuudet. Pääosassa on Julia Roberts, jolla ei juuri flopannutta elokuvaa sitten 90-luvun ole. Jos elokuvaa tähdittää Julia Roberts, se on jo menestynyt. Sitten toisessa pääosassa ja elokuvan nimirolissa on Tom Hanks, maailman menestynein ja eniten rahaa elokuvayhtiöille tuottanut mies, jonka elokuvia on katsottu yli neljän miljardin dollarin edestä. Lisäksi hänellä on menestyshistoria elokuvien nimirooleista, onhan hän voittanut Oscarinkin sellaisesta (Forrest Gump). Lisäksi kyseessä pitäisi olla tunnelmallinen romanttinen komedia -tyylilaji, jossa molemmat Roberts, että Hanks ovat aikaisemminkin valloittaneet. Lisäksi Roberts näyttelee opettajaa ja mielestäni hän oli ehkä uransa parhaimmillaan opettajana vuoden 2003 elokuvassa Mona Lisa Smile. Siksi onkin niin ihmeellistä, kuinka huono tämä Hanksin vielä ohjaamakin draamaelokuva on.

Mutta ei hätää, sillä ilmeisesti joku elokuvan teatterissa nähnyt oli sieltä poistuttuaan ottanut yhteyttä Hanksiin ja pyytänyt rahojaan takaisin. En ihmettele, mutta ihmettelen sitä, että Hanks oli maksanut tälle miehelle elokuvalipun verran rahoja takaisin! Jos siis kadut elokuvan katsomista, eikun mailia Tompan suuntaan.

...=)

Beyond The Lights (Beyond The Lights)

"I think I've had enough, I might get a little drunk
I say what's on my mind, I might do a little time
Cause all of my kindness, is taken for weakness" -Rihanna

Noni Jean (Gugu Mbatha-Raw) on nouseva poptähti, joka muistuttaa kovasti Rihannaa tai Beyoncea. Hänen uransa perustuu pitkälti hänen vartalonsa myymiseen ja hän ei ole saanut edes ensimmäistä albumiaan ulos, kun hänen painostava äitinsä Macy Jean (Minnie Driver), levy-yhtiön hänelle määräämä artistinen suunta ja se miten, hän ei saa tehdä musiikkia, jota hän itse haluaisi tehdä (Nina Simonen Blackbird on hänen suuri suosikkinsa) ajaa hänet itsemurhan partaalle. Hänet pelastaa henkivartijana toimiva poliisi Kaz Nicol (Nate Parker). Pian he rakastuvat ja Kaz auttaa Nonia löytämään musiikista taas sen, mihin siinä rakastui ja saamaan pesäeroa ahdistavaan äitiinsä. Rakenne on nähty ennekin (ajattele: Titanic - Jack pelastaa Rosen itsemurhalta kaikilla mahdollisilla tavoilla tai The Bodyguard - poptähti, joka syöksyy henkivartijansa syliin), mutta Beyond The Lights on elokuva aivan omissa oikeuksissaan.
 
Romantiikan nälkäiset ainakin saavat osansa. Kaiken tämän keskiössä on kuitenkin perinteinen rakkaustarina. Ja onpa se hienosti toteutettu. Asetelma, jossa yksi tai kaksi ihmistä on muuta maailmaa vastaan, kuten Roomeossa ja Juliassa, saa sivustaseuraajan sormen napsautuksella näiden altavastaajien puolelle. Monella tapaa taide imitoi oikeaa elämää. Kukapa ei kokisi olevansa yksilö, subjekti, muita, objekteja vastaan. Tavallaan olemme kaikki vastaan kaikki. Jokainen on yksin. Jokainen kamppailee aina ristitulessa muiden odotuksia ja muiden sääntöjä vastaan, yrittäen löytää sen, mikä on itselle totuus. Näin universaalista lähtöasetelmasta kehkeytyy koskettava, hienovarainen sekä aito matka Nonin ja Kazin sisimpään.

Ohjaaja Gina Prince-Bythewood on väsännyt tämän unohtumattoman kuvauksen 2010-luvun popmaailmasta vaivaisella 7 miljoonan dollarin budjetilla. Silti jokainen yksityiskohta, jokainen hulppea lukaali, jokainen palkintogaala, konsertti, yksityislentokone henkivät luksusta. Kerronta painoilee osuvasti henkilökohtaisen, intiimin rakkaustarinan ja julkisen, halveksivan ja likaisen musiikkimaailman välissä. Tämä musiikkimaailma on täynnä ihmisiä, jotka tekisivät mitä tahansa kuuluisuuden ja rahan eteen, Nonin äiti mukaan luettuna. Samalla kun koemme jotain ainutlaatuista, ajatonta karismaa kahden voimakkaan näyttelijän, Gugu Mbatha-Raw:n ja Nate Parkerin välillä, saamme realistisen, hyytävän kuvauksen oikean elämän raakuudesta ja siitä kuka oikeasti on oikean elämän "pahis".

Minnie Driver on upea näyttelijä. Olen pitänyt hänen työstään useista vuosia. Tässä Macy Jeanin roolissa, Nonin äitinä, hän on henkevä. Hahmo, jota voitaisiin pitää pelkkänä pahana äitinä, vastavoimana Nonin pyrkimyksille, jonakin, jota vastaan Nonin pitää taistelle, saa Driver häneenkin inhimillisyyttä ja sympatiaa, tehden hahmosta paljon kolmiulotteisemman, uskottavamman kokonaisuuden kuin mitä sen oli määrä olla.

Nate Parker on kypsä, viisas ja luotettava näyttelijä. Hän on vahva roolissaan ja ei epäröi kahdesti. Hän liikkuu juuri sillä sfäärillä, jossa nuoren, rakastuneen miehen kuuluukin liikkua ja saa varsin perinteisestä miesten-mies-sankari roolista moniulotteisen ja sävykkään.

Gugu Mbatha-Raw on roolisuorituksessaan täydellisyys. Erityisesti, koska hän lauloi itse elokuvan musiikkinumerot. Hän osoittaa huomattavaa moninaisuutta. liikkuen suurilta lavoila hienoinen tanssikoreografioineen ja rap-artisteineen, pieneen meksikolaiseen karaoke-baariin, jossa hänen ainoa rekvisiittansa on hänen äänensä. Ja mikä ääni se onkaan. Ja mikä tulkinta. Hän osaa liikuttaa katsojaa tunteesta toiseen pelkkien kasvojensa avulla, ennen kuin ehtii sanoa tai laulaa sanaakaan. Hän on loistava, taitava näyttelijä, joka ei ole mikään yhden hitin ihme.

Harvoin elokuva onnistuu vetämään maailmaansa täydellisesti, mutta kun näin tapahtuu, on kyseessä mestariteos. Beyond The Lights on tarinaltaan sykähdyttävä ja rakenteeltaan ajaton. Elokuvan ääniraita täsmentää loistavasti jokaista otosta. Käsikirjoitus on älykäs ja hiottu, uskottava ja soljuva. Kaiken kaikkiaan tämän luokan tarinoita, saisi elokuvissa nähdä useamminkin. Romantiikkaa, musiikkia ja hyviä näyttelijäsuorituksia sekä ajan hermolla kulkevaa tulkintaa elämästä itsestään, mistäs muustakaan.