Arvostelu: Justice League

No olihan se. Huono.

Steppenwolf (Ciarán Hinds), myyttinen tarupahis nousee tuhkista palauttaakseen maailman alkukantaiseen tilaansa, joka ilmeisesti muistuttaa jonkinlaista helvetin tulta. Vastaan nousee Batman (Ben Affleck), Wonder Woman (Gal Gadot), Aquaman (Jason Momoa), The Flash (Ezra Miller), joku robottihöskä (Ray Fisher) sekä edellisessä leffassa kuollut ja kuopattu Superman (Henry Cavill).

Loistavan Batman V Supermanin jälkeen, jatko-osa vajoaa näin alas. Syykin on selvä; kuvaaja vaihtui. Batman V Supermanin kuvannut Larry Fong on saanut kenkää ja tilalle palkattu Fabian Wagner on umpisurkea. Siinä missä Batman V Superman oli huono hyvällä tavalla, Justice League on vain huono. Kuva ei herää henkiin.

Myös Hans Zimmer ja Junkie XL ovat passitettu pellolle ja tilalle löydetty vielä surkeampi säveltäjä Danny Elfman. Taso siis vain laskee. Pahiten leffa kuitenkin kompastuu, kun joku on viisauksissaan tehnyt päätöksen lätkiä CGI-filttereitä vähän sinne tänne, huolimattomasti, kömpelösti ja auttamattoman rumasti. Koko leffa on niin teennäisen näköinen, ettei sitä usko enää edes elokuvaksi. Se on kuin jonkun graafikoksi opiskelevan lopputyö, jossa hän on vain leikitellyt tietokoneen editori-ohjelmansa kaikilla mahdollisilla nappuloilla ja toiminnoilla. Huhun mukaan jopa Henry Cavillin ylähuuli oli CGI-filtteröity, sillä Cavill kasvatti viiksiä seuraavaa rooliaan varten. Siltä jälki kyllä näyttikin. Vähän aikaa piti oikein siristellä silmiään, että mitäs Cavillin kasvoille on sattunut, kunnes muistin tällaisen kivan pienen anekdootin.

Käsikirjoituksen puutteet antaisi vielä anteeksi, jos elokuvassa olisi sielu. Mutta koska elokuva on kuin Väritä-Numeroiden-Perusteella -kirja, myös juonen puutteet nousevat esille tavalla, joita niitä ei ehkä haluttaisi korostettavan. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on ongelmallista, koska se on niin irrallista. Hahmojen matka on harvinaisen ohuilla tikeillä yhteen kyhätty. Se kuuluisa punainen lanka jää odottamaan noutajaansa.

Tämän takia aina korostan, että elokuvien tulisi lähteä liikkeelle visiosta. Haluan, että tekijällä on syvä palo - tunne, että juuri tämä tarina vain täytyy synnyttää ja saattaa katsojien katsottavaksi. Silloin elokuvalla on jonkinlaiset edellytykset onnistua. Mutta liian usein nykyään elokuvia on alettu tuottamaan päin vastaisella metodilla. Markkinatutkimukset päättävät, että koska Avengers menestyy, tarvitsee DC:nkin tuottaa supersankarien yhteenkokoontuminen. Sitten tämän ympärille kasataan tekijät ja he joutuvat heittämään asioita sinne tänne, että saavat kokoon jonkinlaisen leffan vastaamaan kysyntää. Mutta ei yksikään elokuvankatsoja tilannut tällaista. Me haluamme, että taitelija - oli se sitten ohjaaja, käsikirjoittaja tai jopa näyttelijä - antaa meille jotain, mistä on itse ylpeä. Kun hän uskoo teokseen, mekin uskomme.

Eli summa summarum, tämä nyt oli tällaista kokoon kyhättyä liukuhihnatuotetta.

Ja yllättäen, kun elokuvan taso laskee, niin uppoavat myös näyttelijät sen mukana. Ben Affleck on aivan naurettava tässä, Gal Gadot tuntui näyttelevän vain itseään, Ezra Miller oli jopa koomisen huono, jopa Amy Adams romahtaa leffan painon alle. Ainoa, joka pysyy joten kuten pinnan päällä, on Diane Lane. Myös Jason Momoan karisma antaa jotain toivoa Aquamanista. Tässä hän oli hukkaan heitetty ja ajoittain jopa korni. Mutta toivon, että hänet voidaan vielä pelastaa.

Mutta Justice Leaguea ei pelasta enää kukaan. Yksi pieni vinkki nyt studiopomoille: jättäkää tällaiset tuotantotehostetut liukuhintatuotteet tekemättä ja panostakaa oikeisiin taitelijoihin ja heidän ideoihin. Tällaisella elokuvatuotannolla te syötte vain omaa kättänne. Ainakin pidemmän ajan puitteissa.

 ...=)

Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.

 

...=)

Kiltti tyttö (Gone Girl)

Paperilla kaikki David Fincherin trillerissä Gone Girl (Kiltti tyttö) on oikein. Mutta juuri se on ongelma. Kyseessä on tavallinen, perushyvä elokuva, joka ei saavuta mitään ihmeellistä. Sen parissa viihtyy ja joku siitä saattaa tykätäkin, mutta siihenpä se sitten jää.

Ben Affleck näyttelee Nick Dunnea, tietämättömän onnekasta aviomiestä, jonka vaimo Amy Dunne (Rosamund Pike) katoaa. Kun Amyn jälkeensä jättämät viestit, todisteet, alkavat kasaantua Nickia vastaan, luullaan hänen murhanneen vaimonsa.

Paljastamatta elokuvan juonta, voin kertoa, että kyllä siinä juonenkäänteitä on. Niitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi tai tarpeeksi hyviä. Sekin käännös joka juonessa tapahtuu, paljastetaan katsojalle aivan liian aikaisessa vaiheessa elokuvaa. Perusjännityselementtihän syntyy siitä, että katsojaa pidetään tietämättömänä. Suoraan sanottuna Kiltti tyttö on trilleriksi todella tylsä.

Elokuvan tuotantoarvo on suuri, kuten aina Fincherin ohjauksessa. Hänen elokuvansa ovat aina tyypillisesti usvaisen utuisia ja hänen synkät maailmat pitävät kyllä katsojaa otteessaan. Elokuvan dialogi on yksi sen suurimmista vahvuuksista. Se ei ole kulunutta tai tylsää. Se leikittelee katsojan mielikuvia. Elokuvan alku olisi myös juonenkulultaan upeaa, jos katsoja ei osaisi sitä odottaa. Kuten sanottu, elokuva vaan ei mene tarpeeksi pitkälle. Myös tälläinen asetelma, jossa aviopari onkin toisensa viholliset, on jo monessa elokuvassa esitelty - onneksi loppuratkaisu tarjoaa jotain uutta.

Vaikka Rosamund Pike on saanut paljon kehuja roolistaan, en olisi ensimmäisenä hyppäämässä kehumaan häntä. Toki hän on hyvin roolitettu, mutta itse muistan hänet täysin samanlaisena esimerkiksi siitä James Bond-elokuvasta, jossa hän oli. Eli en siis tiedä voiko häntä sanoa hyväksi näyttelijäksi - pikemminkin yhdeksi sellaista yhden-ilmeen-näyttleijöistä.

Ben Affleckia nyt ei ainakaan voi sanoa hyväksi näyttelijäksi. On oikeastaan vähän harmi, että Affleckin kaltaiset lahjattomat näyttelijät ovat päässeet näinkin pitkälle Hollywoodissa, etenkin ottaen huomioon viimeaikaiset avunhuudot erinäköisiin vähemmistöihin kuuluvilta näyttelijöiltä, joilla oikeasti olisi jotain lahjojakin näytellä tälläistäkin roolia. Syytän siis Beniä Hollywoodin tasa-arvo-ongelmista.

Suurin ongelma, jonka koin elokuvalla olevan, että sillä ei oikein ole mitään sanottavaa. Miksi minä katsoin sen? Elokuva ei kerro mistään, ei välitä mitään viestiä, teemaa tai puhu minkään puolesta. Ellei se sitten halua kannustaa avioparien väliseen väkivaltaan. Kirjana tarina onkin varmasti toimiva. Uskoisin, että siinä katsojaa vedetään täysin aina uuden johtolangan perässä. Elokuvan puolella ne toimivat itsestäänselvinä käynnistäjinä loppuratkaisulle. Tiedämme, että juonenkäänteitä on luvassa ja ne esitetään häthätäisesti ja puolivillaisesti.

...=)

The Town (The Town)

Ben Affleckin näyttelijäntaidot eivät ole parhaimmasta päästä. Täytyy kuitenkin myöntää, että tyyppi osaa ohjata. Argo oli vaikuttava, mutta hänen todellinen mestariteoksensa on vuoden 2010 elokuva The Town.

The Town sijoittuu, minnes muuallekaan kuin Bostoniin, Affleckin kotikaupunkiin. Hän itse esittää, kuinkas muutenkaan, elokuvan päähenkilöä Doug MacRayta, paikallista rikollisjengin johtajaa. Hän ja hänen jenginsä, johon kuuluu myös Jeremy Rennerin esittämä Jem Coughlin, ryöstävät paikallisen pankin ja joutuvat turvautumaan panttivangin (Claire Keesey // Rebecca Hall) ottamiseen. He päästävät vangin vapaaksi, mutta Doug alkaa varjostamaan häntä pitääkseen huolta, että hän ei saanut mitää tietoja jengistä, jonka voisi luovuttaa FBI:lle. Mitä enemmän Doug Claireen tutustuu, sitä enemmän hän rakastuu tähän. Lopulta hän haluaa päästä irti rikoksista ja asettua aloilleen Clairen kanssa, mutta hänen rikolliset yhteytensä eivät niin vain olekaan hävitettävissä.

Tässä on kaikki ainekset hyvään jännäriin ja rakastan hyviä jännäreitä. Myös loppuratkaisu tulee aika puskista ja juonenkäänteet pitävät katsojan vauhdissa mukana, että tylsää ei tule. Rakastan sitä, kun ei näe jonkun juoniratkasun tulevan. Pidän myös siitä, miten hyvin Affleck on kykenevä luomaan elokuvallisen maailman kotinurkistaan ja käyttämään hyväkseen tätä miehen olemusta, joka on viettänyt samojen korttelien sisällä koko elämänsä. Eli sanottakoon se nyt; Affleck on hyvä ohjaaja. Loppujen lopuksi on elokuvassa niin paljon sellaista, mistä tykkään elokuvissa, joten tämä on noussut ehdottomasti yhdeksi lempielokuvistani.

Elokuvana The Town on parhainta laatua. Tuotantoarvo on korkea. Juoni on seurattava, mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Pidän myös elokuvan päädynamiikasta, asetelmasta, jossa mies haluaa päästä pois rikoksen kierteestä, ollakseen tyttöystävänsä kanssa. Elokuvan rakenne ei myöskään ole itsestäänselvä. Kun pistät tämän elokuvan päälle, et voi täysin tietää, mikä elokuvan viesti on. Se tarkoittaa sitä, että se on näkemisen arvoinen.

Elokuvan paras valttikortti on kuitenkin Jeremy Renner. Renner on ikimuistoisen täydellinen sivuroolissaan. Hän on pelottavan hyvä Jem Coughlinina, miehenä, joka on kykenevä melkein mihin rikokseen tahansa, mutta pitää kuitenkin luottamusta ystävysten kesken tärkeimpänä arvona. Tämä on mielenkiintoinen skisma, johon Renner tarttuu antaumuksella ja saa hahmostaan mielenkiintoisen, ikimuistoisen, vahvan, ainutlaatuisen ja kuolemattoman. Hänen roolisuorituksensa on yksi parhaista, mitä on elokuvissa nähty. Itse asiassa Renner liikkuu niin armottoman täydellisesti roolissaan, että jopa unohtaa, että hän näyttelee, että hän on hahmo. Hänestä tulee aito, uskottava, luontainen, syvällinen sekä äärettömän läsnäoleva.

The Town on kokonaisvaltaisesti (hieno sana), upea elokuva, joka leikittelee katsojan aisteilla. Juonenkäänteitä, tulkintaa ja vaikuttavaa kerrontaa sisällään pitävä elokuva on yksi upeimmista 2000-luvun elokuvista. Elokuvassa on kaikki täydellisen elokuvan piirteet: loistava lähtöasetelma, yllättävät juonenkäänteet, dramatiikkaa, jännitystä, tulkintaa ja koskettavat roolisuoritukset (tai ainakin roolisuoritus). Tälläisiä elokuvia tulisi olla paljon enemmän. Täydellistä.

...=)

State of Play (State of Play)

On ehkä itsestään selvää, miksi näin hyvillä lähtökohdilla varustettu trilleri - kuumat näyttelijä-nimet, taitavat käsikirjoittajat ja iso budjetti ei ole saavuttanut asemaa, jollaisen tämän kaliiberin elokuvan tulisi ehkä saavuttaa; se ei ole niin hyvä.

State of Play on vuoden 2009 poliittinen trilleri, jonka Kevin Macdonald ohjasi perustuen Matthew Michael Carnahanin, Tony Gilroyn, Peter Morganin ja Billy Rayn käsikirjoitukseen, joka perustui Brittiläiseen kuusi-osaiseen draamsarjaan. Tämän huomaa elokuvan sisällöstä. Ensinnäkin ei ole koskaan hyvä, että elokuvalla on liian monta käsikirjoittajaa, useimmiten sanonta "Too Many Cooks..." pätee niin myös käsikirjoituksiin. Toiseksi, se, että alkuperäinen materiaali on kuuden tunnin mittainen ja tämän elokuvan kohdalla juoni on supistettu kahteen tuntiin, tekee siitä mahdottoman vaikeasti-seurattavan, liian tiiviin ja täten se ei hengitä. Emme elä elokuvaa, vaan yritämme pysyä sen perässä. Pähkinänkuoressa: Russell Crowen esittämä journalisti syventyy poliittiseen mysteeriin, jonka keskiössä on sattumoisin hänen poliitikko-kaveri, Ben Affleckin näyttelemä Stephen Collins. Kaikesta tästä tekee vielä täyteläisempää se, että elämme uuden median aikaa, jossa ihmiset haluavat sensaation sensaation perään ja kukaan ei lue enää paperisia sanomalehtiä, joissa Russell Crowe työskentelee vanhan koulukunnan reportterina, yrittäen pitää työnsä, uusia tulokkaita kuten Rachel McAdamsin esittämää Della Fryeta vastaan. Näissä tapauksissa ei lehden päätoimittajan Helen Mirrenin esittämän Cameron Lynnen auta muu kuin alistua internet-aikakauden valtaan. Tietenkin siis elokuvan pääosassa on tämä poliittinen murhamysteeri, mutta itse olin enemmän kiinnostunut elokuvan otteesta internet-old school-väitteeseen.

"Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää."

    On niitä elokuvia, joita en malta odottaa, että pääsen arvostelemaan ja usein hyppäänkin näppäimistön ääreen heti elokuvan nähtyäni. Sitten on niitä elokuvia, joita en millään haluaisi arvostella ja päädyn niiden pariin monta kuukautta myöhemmin ne nähtyäni, jos ollenkaan. No, voin arkailematta paljastaa, että State of Play kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Suoraan sanottuna tämä elokuvakokemus oli minulle hyvin mitään sanomaton. Ja tämä silti, että elokuvassa on monia lempinäyttelijöitäni - Russell Crowe, Rachel McAdams, Helen Mirren, Jason Bateman, Robin Wright ja jopa Viola Davis! Elokuvan huippuhetket olivatkin juuri Helen Mirrenin päästessä vauhtiin. Vaikka Crowe on hyvä näyttelijä, hänen energiansa on hyvin alhaista ja siksi hänen pääroolinsa ovat usein vähän unettavia, sillä usein hänen elokuvansa sisältävät häntä ja paljon ja silloin minä ainakin katsojana kaipaan jo jotain muuta... Miksi siis pidän hänestä? Mielenkiintoinen kysymys, hän on hyvä näyttelijä, mutta sopii ehkä paremmin sivurooleihin. Helen Mirren on yksi harvoja näyttelijöitä, joilla ei ole yhtäkään huonoa roolisuoritusta, vaikka elokuva luhistuisi hänen ympärilleen, niinkuin tämän kohdalla, hän onnistuu aina astumaan syvälle hahmoonsa ja herättämään katsojan mielenkiinnon. Mutta sitten minä ihmettelen, miksi Ben Affleck on ollut Hollywoodin huipulla niin monta vuotta kuin on ollutkin. Pakostakin, kun joku pysyttelee näin kauan ihmisten huulilla, joku päättää heittää hänelle luun ja antaa hänen ohjata Argon tai esiintyä Batmanina, mutta hän ei silti ansaitse sitä. Ehkä tämän puolesta puhuu se, että hän ei ole ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon, päin vastoin. Hän voittikin monta Razzie-palkintoa vuosituhannen alussa ja ihmisten olisi silloin jo pitänyt ymmärtää olla koskematta häneen ja antaa hänen painua unohduksiin, hän olisi voinut kävellä kotiin mukanaan hieman ylpeyttä hänen upeasta suorituksestaan käsikirjoittajan Good Will Huntingin kohdalla, mutta jotain tapahtui. Ei, hänen roolisuorituksensa elokuvassa State of Play ei ole hyvä.
     Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää. Juoni on ihan samantekevä ja liian yksityiskohtainen ja mutkikas. Helen Mirren tekee parhaansa, mutta elokuva uppoaa ehkä liiasta yrityksestä tai liiasta painosta harteillaan.

Will Hunting (Good Will Hunting)

Draama on sekä paras tyylilaji elokuvissa, että vaikein tyylilaji hallita. Gus Van Sant hallitsee draaman. Matt Damonin ja Ben Affleckin eloisa käsikirjoitus pitää katsojan mielenkiinnon kahlittuna tyylilajiin, joka on sekä paras että vaikein tyylilaji hallita.

Good Will Hunting kuulostaa tylsältä. Älykködraama, jossa vitsit ymmärtääkseen täytyy olla yliopistotutkinto. Näin ei missään nimessä kuitenkaan ole. Rakenne on luotu niin, että elokuvan liikkuu syvällisemmän materiaalin ja esimerkkien välillä. Totta, teemat, joita päähenkilöt käyvät läpi elokuvassa ovat syvällisiä ja vaativat paljon pohdintaa ja jotain aivoliikettä korvien välissä. Kuitenkin elokuvantekijöillä on ollut tarpeeksi älyä varustaa tämä paketti täyteen kiinnikekohtia, joihin yleisön on helppo takertua. Oli ne kiinnikekohdat sitten rakkaustarina, veljestarina, tulevaisuudennäkökulma tai aito henkilömaailman kuvaus. Matt Damon esittää elokuvan nimiroolia. Will Hunting on älykäs ilman yliopistotutkintoa. Hänen älykkyytensä kuitenkin huomaa eräs professori, jota esittää Stellan Skarsgaard, matematiikan lahjakas osaaja, joka on niin älykäs, että on yksi harvoista, jotka ymmärtää kuinka älykäs hän itse ei kuitenkaan ole verrattuna Williin. Willillä on ollut rankka lapsuus ja siksi hän epätoivoisesti yrittää takertua siihen maailmaan, jossa ei joudu kokemaan hylkäämistä. Hänellä on hänen kaverit, muun muassa Ben ja Casey Affleckin esittämät Chuckie Sullivan ja Morgan O'Mally, jotka puolustaisivat häntä tilanteessa missä hyvänsä. Will on myös rakastunut Minnie Driverin esittämään yliopisto-opiskelijaan Skylariin. Siinä piilee Willin ongelma - hän ei pysty heittäytymään Skylarin mukaan tai professorin mukaan, koska hän pelkää. Hän on liian älykäs.

     Gus Van Sant on ollut juuri täydellinen valinta ohjaamaan Affleckin ja Damon käsikirjoitus. Hän on niin syvällinen, niin taitava, niin älykäs ohjaaja, että ei sorru heti alkumetreillä, mikä olisi voinut olla vain yksi monien joukossa-tarinaan, vaan hän melkein jopa leikittelee elokuvalla. Hän ei sorru tuomitsemaan yhtään osapuolta, hän ei ota kantaa, vaan ymmärtää nousta ylemmälle tasolle, jolloin hänellä on varaa leikitellä, niin elokuvan teeman kuin sävynkin kanssa ja hän saa kokonaisuudesta kutsuvan, pikemminkin kuin ankaran, vaateliaan tai edes paatoksellisen. Käsikirjoitus toimii, koska se on niin elävä ja monimuotoinen. Elokuva itsessään hengittää, kiitos käsikirjoituksen. Affleck ja Damon ovat saaneet siitä niin moniulotteisen, että se ei takerru vain yhteen aiheeseen vaan käsittlee luontevasti ja kokonaisvaltaisesti aihetta ja aukkojen syntymisen mahdollisuutta ei edes synny. Motiivit ja johdonmukaisuudet ovat kaikki toteutettu harkitusti. Elokuva hengittää.

"Kolme upeaa roolisuoritusta vakuuttavat katsojan"

     Matt Damonin polttava roolisuoritus tekee elokuvasta vielä täydellisemmän. Hän saa tehtyä hahmosta uskottavan. Damonin Will Hunting on aito, se ei ole epäuskottava, vaan inhimillinen. Hän saa tehtyä kokonaisuudesta yhtenäisen ja tuotua jokaiseen kohtaukseen aitoa voimaa ja tekee roolista henkilökohtaisen. Hän käyttää omia vahvuuksiaan hyödyksi. Hahmo on hänen käsittelyssään luonteva. Hän on todella lähellä täydellisyyttä, ellei jopa saavuta sitä. Van Sant ohjaana käyttää Damonin upeaa hallintaa hyväkseen ja antaa tälle intensiivisiä lähikuvia, joita Damon käyttää kuin kokenut ammattilainen. Avainkohtaus roolisuoritukseen mielestäni on kohtaus loppupuolella elokuvaa, jossa Will lähtee Robin Williamsin esittämän psykiatrin toimistolta ja psykiatri sanoo "Good luck, champ" ja Van Sant suuntaa kameran lyhyeksi aikaa Damonin kasvoille ja sanomatta mitään, hahmo sanoo kaiken. Näin vähäeleinen täydellisyys tekee roolisuorituksesta mielenkiintoisen, elävän, syvällisen ja nerokkaan. Damon ei vain näyttele hahmoa vaan saa siihen energiaa ja luonnetta. Hän tekee siitä aidon persoonan, mikä on saavutus, jota ei tule vähätellä. Yksi harvoista roolisuorituksista, jossa pääsemme tarkastelemaan oikeaa elävää ihmistä, kuitenkin "vain" näyttelijän tulkitsemaa.

     Minnie Driver on täynnä eloa itse. Hän käyttää loistavasti hyödykseen kaikkea aina käsikirjoituksesta ohjaukseen. Hän saa hahmoonsa pirteyttä ja väriä. Kuitenkin hän näyttää myös hahmostaa toisen puolen, syvällisen, emotionaalisesti raa'an ja aidon. Ehdottomasti upea roolisuoritus. Driver hioo hahmon täyteen nyansseja ja hallitsee valkokangasta. Hän vangitsee katsojan mielenkiinnon armottomasti ja käyttää myös sitä hyväkseen. Hän tekee hahmostaa monimuotoisen ja samalla yhtenäisen. Hän on täydellinen elokuvanäyttelijä. Osaa samaan aikaan olla haavoittuvainen ja raaka ja samalla sympaattinen ja mielenkiintoinen. Driver saa vielä kaiken tämän näyttämään helpolta. Upeaa.

    Robin Williams on myös upea. Hän hylkää täysin oman koomikkopersoonansa ja esittää katsojille armottoman pelkistetyn, uskottavan ja syvällisen hahmon, josta paljastaa kerroksen toisensa jälkeen. Hän on täydellinen. Roolisuoritus niin vahva ja niin läsnä. Williams on elämänsä roolissa.

      Good Will Hunting on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Kolme upeaa roolisuoritusta vakuuttavat katsojan jo ohjaajan Gus Van Santin luomasta tunnelmasta ja elokuvan kokonaisuus on väkevä, sydämmellinen ja hengittävä.

...=)

Argo (Argo)

Argo on vuonna 2012 valmistunut jännitysdraama. Elokuvan ohjasi Oscar-voittaja Ben Affleck ja käsikirjoitti Chris Terrio. Pääosissa on Ben Affleck itse sekä Oscar-voittaja Alan Arkin, John Goodman, Clea DuVall, Tate Donovan ja Bryan Cranston. Argo voitti parhaan elokuvan, Terrio parhaan käsikirjoituksen ja William Goldenberg parhaan leikkauksen Oscarin. Elokuva tuotti yli 232 miljoonaa dollaria.
    Argo kertoo vuoden 1979 tositapahtumista. Iranilaiset syöksyvät U.S.A:n suurlähteystöön Iranissa ja suurinosa työntekijöistä otetaan panttivangeiksi. Ainoastaan kuusi pääsee turvaan Kanadan suurlähetystöön. Yhdysvalloissa perustetaan vale-elokuva, jonka kuvaamisen varjolla Tony Mendez (Ben Affleck) pääsee hakemaan kuusikon pois Iranista.
     Argo on upea elokuva. Siinä piilee tiettyä hienoa yksinkertaisuutta. Oikeaa elokuvantekoa, jossa keskitytään niihin asioihin, mitkä elokuvateossa ovat tärkeitä. Kuitenkin elokuvassa on paljon syvyyttä ja tekstuuria, melkein jopa järkyttävän hienosti saatu toimimaan monimutkainen juoni ja tapahtumat. Argosta huokuu hieno elokuvanteko. Sen loppua kohti kiristyvä jännitys on hienosti luotu ja katsoja ei edes tiedosta olevansa jännittynyt ja sitten ku se vapautuu sen tunnistaa sellaiseksi jännistykseksi, jota ei ole tuntenut koskaa aikaisemmin elokuvaa katsoessa. Tässä on hieno esimerkki, mitä saadaa kun ei keksitytä niin paljon ns. mässäilyyn. Elokuva on hieno ja sen nostattama tunnetila on ainutkertainen. Elokuva on myös täydellinen sen suhteen, että vaikka se sijoittuu 70-luvulle, säilyy se uskottavana, vakavana dramaana. 70-luku tehdään yleensä ylikomediseksi, mutta Argo on ensimmäinen aito kuvaus pitkään aikaan kyseisestä ajanjaksosta. Ben Affleckin ohjaus on jopa harrasta. Hän ohjaa kieltämättä virheettömästi, mutta jättää melko tyhjän jäljen itsestään. Hän tuo esille kaikki elokuvantekijät ja katsojalle muodostuu elokuvasta yhteistyönä tehdyn elokuvan käsitys, mikä on tietenkin sekin hienoa.
      Kaikki roolisuoritukset ovat uskottavia ja elokuvan tyyliin sopivia. Heidän kasvonilmeet ja pienet eleetkin ovat hiottu loppuun saakka ja samalla näyttelemisessä esiintyy myös teatraalisia, dramaattisia piirteitä. Katsoja hakee näyttelijöiden kasvoilta ehkä samaa mitä omalla kasvollaan on; jännitystä, ja sen hän löytääkin.
    Argo on ehdottomasti paras jännityselokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Se on upea kokonaisuus monesta hienosta tekijästä. Juoni on harvinainen ja mikään osa ei petä. Argo muistuttaa perusluontoisesta elokuvanteosta, ilman turhia kikkailuja ja mässäilyä. Argo palauttaa katsojan elokuvanteon alkulähteille, mikä tekee elokuvakokemuksesta unohtumattoman. Argo on melkein jopa enemmän kuin elokuva, se on ilmiö.

9 1/2

...=)