Kummisetä osa II (The Godfather: Part II)

No hemmetti, menetän tässä hyvän tilaisuuden ollakin se yksi vastarannankiiski, joka ei näille elokuville olisi lämmennyt. Mutta hitto vie, sen sijaan, olenkin vain yksi ääni muiden kannattajien joukossa. Luin tässä hiljattain haastattelun, jossa Francis Ford Coppola valitteli, että yksikään hänen elokuvistaan ei ollut menestyksekäs. Hän perusteli tätä sillä, että jopa hänen ensimmäinen Kummisetänsä sai huonon arvostelun ilmeisesti Variety-lehdeltä. Se on juuri tämä asenne, jolla yksi maailman arvostetuimmista ohjaajista pitää maailman rakastamaa elokuvaansa huonosti menestyneenä, joka leimaa vahvasti näitä nimenomaisia elokuvia. Ehkä vielä vahvemmin tätä toista osaa. Se, että Coppola tulkitsee tätä, rikollista, perhettä inhimillisenä, tekee näistä elokuvista mestariteoksia.

Ensin täytyy jälleen kehua Al Pacinoa. Ilman tätä miestä, nämä elokuvat eivät olisi puoliakaan siitä mitä ne nyt ovat. Osa 2:sen loppukuva, joka kuvaa vain ja ainoastaan Pacinon silmiä, kertoo enemmän kuin koko muu elokuva yhteensä. Tässä yhdessä lähikuvassa Pacino osoittaa, että hänen hahmonsa kokee, kaiken näkemänsä ja tekemänsä jälkeen, kaikkien valintojen jälkeen, katumusta. Hän pohtii, miten päätyi tähän pisteeseen ja tarkastelee omia motiivejaan. Ja siinä nimenomaisessa kohtauksessa kiteytyy koko Kummisedän lumo. Elokuvan tapahtumat ovat brutaaleja, kylmiä, kovia, vaarallisia, kyseenalaistettavia ja läpi näiden elokuvien hahmot kokevat suuria menetyksiä ja joutuvat uhraamaan paljon saamansa eteen. Ja kuitenkin päivän päätteeksi nämä hahmot kelaavat päivän tapahtumia läpi aivan samalla tavalla kuin jokainen tekisi. Ja miettii, miksi tein niin? Ja silti nousee seuraavana aamuna ylös valmiina jatkamaan. Aivan kuten jokainen tekisi. Coppola iskee suoraan ihmisyyden sisimpään olemukseen ja vangitsee ikimuistoisesti siinä samassa tämän perheen, nämä hahmot ja nämä tapahtumat osaksi vaikuttavan tarinankerronnan lakeja ja historiaa.

En osannut odottaa tuntevani niin surullisuutta. Elokuva, joka kuitenkin kertoo mafiaperheestä, rikollisuudesta - onkin surullinen, haikea, kohtalokas. Mutta sitten ajattelee, että mitä muuta se voisikaan olla? Ajoittain voi tuntua hämäävältä elokuvan katsominen, sillä se ei noudata perinteistä elokuvan arkkia, vaan tapahtumia kuvataan melko suoraviivaisesti, ilman kliimaksia ja ilman johdatusta asioihin. Yksinkertaisesti tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta se myös tekee elokuvasta poikkeuksellisen. Jos juonessa olisi arkki, täytyisi tapahtumille antaa joku merkitys. Nyt kun ne ovat ikään kuin irrationaalisia hetkiä elämästä, voidaan niitä tarkastella paljon aidommin, realistisemmin. Tällöin katsoja pääsee itse etsimään tarkoitusta jollekin teolle ja asettumaan henkilöiden asemaan. Melko mestarillista elokuvantekemistä, etten sanoisi.

Budjetin tuplaantumisen sitten ykkösosan kyllä huomaa. Kameratyöskentely on huomattavasti paljon joustavampaa ja luontevampaa kuin ensimmäisessä osassa. Myös lavastuksiin on kaadettu todella paljon rahaa ja siksi onkin sääli, että ajoittain on sitten turvauduttu vain valkoiseen taustaan, esimerkiksi ikkunasta ulos katsottuna tai kun New Yorkin katu ikään kuin loppuu usvapilveen, hävittää se vähän uskottavuutta siinä samassa. Tästä huomaa myös elokuvan korkean tason, kun minä joudun arvostelussa valittamaan näin vähäpätöisistä asioista. Ei käy laatuun, sillä pakko vain kehua.

John Cazale on vielä parempi tässä kuin ensimmäisessä osassa. Ensimmäisessä elokuvassa hölmössä, kirkuva nainen-roolissa ollut Talia Shire onkin yllättäin aika hyvä näyttelijä. Ainoastaan Diane Keaton on vähän muuttunut geneerisemmäksi tässä kuin mitä oli ensimmäisessä. Robert De Niro on uusi lisä, esittäen nuorta Vito Corleonea (ja voitti Oscarin samasta roolista, samasta elokuvasarjasta kuin Marlon Brando (ykkösestä)) ja hyvä lisä onkin. Vetää hienon yhtenäisen viivan nuoresta miehen alusta, tulevaksi mafiaperheen pääksi.

Eniten minua ihmetyttää elokuvan henkeäsalpaava rakenne. Kuinka se vangitsee katsojan seuraamaan todella intensiivisesti näitä tapahtumia ja kyllä, kauttaaltaan koko yli kolmen tunnin kestonsa ajan. Ja kuinka hyvin tapahtumat seuraavat toisiaan. Huomasin yhdessä vaiheessa ajattelevani, että onpas tämä keskustelu kestänyt kauan, että saisi tulla nyt vähän toimintaa ja ennen kuin huomasinkaan, niin pyssyt olivat pystyssä ja luodit sinkoilivat. Siis... En käsitä. Ihan kuin Coppola olisi lukenut ajatukseni. Näin täydellisesti tasapainotettu teos tämä siis on. Yksi parhaista. Yksi parhaista.

...=)

Kummisetä (The Godfather)

Tätä ei tapahdu usein. Rasti seinään, sillä minä olen katsonut nyt Kummisedän (ihan vaan jonkun elokuvan) vain sen maineen takia. Yleensä en lähde jahtaamaan elokuvia, jotka "pitäisi katsoa", jos ei minua yhtään kiinnosta. Kummisetä nyt vaan oli niin järkälemäinen elefantti huoneessa, että pakko se oli katsoa, kun yht'äkkiä tajusin sen Netflixissä olevan. Epätoivo iski jo siinä kohtaa kun tajusin, että elokuvan kesto on järkälemäinen kolme tuntia. Taisin siinä ääneenkin vähän parahtaa. Kun olin tunnin verran elokuvaa katsonut tajusin, että vielä on yli kaksi tuntia jäljellä, joka sinänsä joidenkin elokuvien kohdalla tuntuu ikuisuudelta. Elokuva lämpeni minulle hitaasti. Kesti kauan ennenkuin pääsin siihen sisälle. Onneksi kuitenkin näin kävi, puolivälin jälkeen elokuva alkoi puksuttaa eteenpäin sellaisella sykkeellä, että en malttanut katsettani siitä kääntää. Pakko kai se on myöntää, että leffa klassikkoasemansa ansaitsee.

Nuori Al Pacino näyttää todella paljon nuorelta Dustin Hoffmanilta. Ihmettelen, miten Pacino ei tästä roolista Oscaria voittanut. Onneksi Marlon Brandolle se tajuttiin ojentaa (harmi vain, että heppu ei sitä vastaanottanut). Pidin myös Diane Keatonia elokuvan vahvimmista. Oikeastaan kaikki näyttelijäkaartista vetävät hyvin; Robert Duvall ja John Cazale eritoten Näen kyllä myös elokuvan vaikutuksen moniin myöhempiin elokuviin. Erityisesti elokuvan viimeinen otos on vaikuttava ja sitä on kyllä nähnyt käytettävän lukuisissa elokuvissa jälkeenpäin. En ehkä pidä Kummisetää syvällisimpänä teoksena. Sillä ei ole kauheasti tasoja. Se on hienoa kuvausta tästä yhdestä dynastiasta ja muistuttaa eeposta. Tietenkin teos dramaattisuudessaan ja kerronnallisuudessaan on legendaarista ja arvostan elokuvaa hienona merkkipaaluna elokuvien historiassa.

...=)

The Judge (The Judge)

Odotin todella innolla tämän elokuvan näkemistä. Se oli juuri sellaisen elokuvan oloinen, minkälaisia rakastan. Maailmalla menestynyt tuhlaajapoika palaa kotiin pikkupaikkakunnalle, ja joutuu kohtaamaan lähtökohtansa uudelleen. Robert Downey Jr. on siis Hank Palmer, Chicagossa menestynyt lakimies, jonka äiti kuolee. Hän matkustaa takaisin Carlinvilleen, Indianaan isänsä Joseph Palmerin (Robert Duvall) luo, josta Hank on vieraantunut. Kun kaupungin tuomarina ikänsä toiminut Joseph, jota kaikki kutsuvat "Judgeksi", joutuu murhasyytteeseen, Hankin vierailu pitenee, hänen halutessa toimia isänsä puolustusasianajajana.

Elämänmakuisuus. Se. Sitä minä aina haen elokuvista. Ketään ei tee sentimentaalisuutta kuin amerikkalaiset ja jälleen kerran tälläinen elämänmakuinen draama vetoaa, ainakin minuun. Pidän elokuvista, joiden teemana on puhtaasti elämä. Kaikki muu turha on riisuttu ympäriltä pois ja katsoja saa rauhassa keskittyä yhden päähenkilön tekemiin ratkaisuihin elämänsä varrella ja niiden uudelleen kohtaamiseen.

Robert Downey Jr. on itselleen tyypillisessä roolissa, hieman itsekeskeisenä, mutta siitä syystä rakastettavana karismaatikkona. Robert Duvall sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, ja vaikka hänen jälkensä on vahvaa, syvän ammattiosaamisen todistavaa, on se silti kuitenkin aika suppea rooli, koska tämä genre ei mahdollista sen enempää irtiottamista, vaan kaikki on aika kaavamaista. Ja vaikka se vetoaa minuun, tiedän kyllä, että se ei silti tee siitä minkään mittapuun mukaan elokuvallisesti taidokasta. Mitä tarkoitan on, että minusta elokuvassa saa olla vikansa, kunhan sillä on kohderyhmänsä ja se ei pyytele sitä anteeksi, vaikka tietenkään elokuvan ansioita ei voi standardisoidusti mitata näin, sillä muutenhan enemmistön hyvänä pitävä tyylilaji voittaisi aina. Olen silti iloinen, että joku muukin on kokenut pitävänsä tyylilajista ja sen hyvästä edustajasta ja päättänyt antaa tunnustusta sille.

Lopussa on myös aikas hyvä Willie Nelsonin versio Coldplayn The Scientist-kappaleesta, se on tärkeä elementti elokuvalle, sillä hyvä lopputekstimusiikki toimii usein kuin elokuvaa vahvistavana tehokeinona. Tiedän, näin helposti minut saa puolelleen. Ei se niin vaikeaa ole, tehdä minua tyydyttävää elokuvaa. Pakko vielä lainata Iltalehden arvostelua elokuvasta, jossa sanotaan minun tekstiäni tiivistävämmin: "The Judge ei ole suinkaan mestariteos, mutta tällaisille elokuville löytyy edelleen kestotilaus. Erikoisuuden tavoittelu on muodostunut tänä päivänä liian monille itsetarkoitukseksi - ja usein huonolla menestyksellä."