Arvostelu: Zodiac

Toiset ohjaajat tarvitsevat tuntia toisen perään avatakseen tarinansa kunnolla ja ehtiäkseen kertoa kaiken, mitä on sydämen päällä. Sitten on David Fincher. Joka täysin selittämättömästi vain pitkittää elokuvaansa täysin turhaan. Poikki, poikki, pitäisi jonkun jo huutaa, mutta Fincher vaan antaa kameransa pyöriä.

Olen huomannut tämän saman piirteen lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Ne hajoavat käsiin, kun Fincher ei osaa tehdä niistä ytimekkäitä tai vaihtoehtoisesti ladata elokuvaansa tarpeeksi panoksia, jotta sen pitkällä kestolla olisi joku pointti. Viimeisimmin Gone Girl mielestäni hajoi juuri tällaiseen haahuiluun, kun homman nimi oli tullut katsojalle selväksi jo aika päiviä sitten, mutta jostain syystä elokuva yhä vain pyöri katsojan edessä. Myös The Girl With The Dragon Tattoo oli samanlainen. Benjamin Button perustui alunperin novelliin, josta Fincher sai leivottua liki kolmen tunnin elokuvan.

Erityisen ongelmallista on elokuvan laahaaminen tällaisten trillerien tapauksessa, kuin Zodiac. Tässäkin elokuvan alkupuolisko on vielä ihan ytimekästä jännityselokuvaa, jossa ollaan sarjamurhaajan perässä. Mutta sitten valuvat vuosikymmenet ja jostain syystä joku hullu (Jake Gyllenhaal) vielä vaan pähkäilee päätään puhki murhaajan nappaamiseksi. Kaikki muut ovat ympäriltä jo luovuttaneet, ja niin ovat katsojatkin.

Zodiaciahan ei ole vielä tänä päivänäkään selvitetty. Ja vaikka kysymys miehen identiteetista on mielenkiintoinen, ei siitä synny kovinkaan vetävää elokuvaa, jossa tunti toisensa perään vaan pähkäillään josko päähenkilö saisi murhaajan kiinni. Elokuva olisi voinut loppua jo ensimmäisten murhien jälkeen toteamukseen; murhaajaa ei koskaan selvitetty. Mutta ei. Tämä viesti piti iskostaa katsojalle hitaiden, tuskallisten minuuttien aikana, kun elokuva ei vain ottanut loppuakseen.

Ei siinä, ei tämä ole suinkaan tylsin elokuva mitä olen nähnyt. Mutta elokuva-arvostelijana ei vain jää kauheasti käteen tällaisesta laimeasta elokuvasta, joka alkaa ikään kuin murhajännärinä, sitten vaihtuu jonkinlaiseksi avioliittodraamaksi, jossa selvitellään pakkomielteisen miehen käyttäytymisen vaikutuksia hänen lähipiiriinsä. Kumpaa näistä minun tulisi arvioida?

Eikä se ole elokuvallisena kokemuksena mitenkään ihmeellinen. Lähinnä ärsyttävä, kun katsoja joutuu etsiskelemään punaista lankaa ja vastausta kysymykseen, että mitä ihmettä tälla elokuvalla halutaan sanottavan?

Fincherillakin on hyvää makua ohjaajana, ja taito saada kohtaukset toimimaan, silloin kun hänellä on oikeaa materiaalia hyppysissään. Hän on älykäs mies, joka pystyisi ottamaan geneerisemmänkin käsikirjoituksen ja tekemään siitä syvällisen tutkielman ties mistä. Siksi suosittelisinkin, että hän ohjautuisi nyt pois näiden trillerien parista kohti jotain järkevämpää draamaa tai vastaavaa aihemateriaalia, jonka parissa hän oikeasti voisikin rypeä ja venyttää tutkielmaansa hahmoista ja heidän elämistään niin pitkäksi kuin ikinä haluaa. Tai sitten hänen täytyy opetella valitsemaan näille jännitysleffoilleen yksi suunta ja pidättäytyä siinä. Tässä hapuiltiin liian kauan. Tarina tarvitsee koheesiota.

Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.

...=)

Captain America: Civil War (Captain America: Civil War)

Ilmeisesti jenkkikäsikirjoittajat ovat siinä luulossa, että Lontoon ja Zürichin välillä on maksimissaan kymmenen minuutin välimatka - niin kätevän näpsäkästi tuossa tuokiossa hahmot vaihtavat kulissia. En muutenkaan pitänyt käsikirjoituksen systemaattisuudesta. Emily Van Campin esittämä Sharon Carter pitää hienon hautajaispuheen, joka päätyy olemaan ei hautajaispuhe ollenkaan vaan kuin preppauspuhe päähenkilön motivaation löytymiselle. Ja kuinka ollakaan Avengersit yllättää pahisten päätös hyökätäkin valtavan kokoiseen, biologisia aseita pursuavaan tutkintolaitokseen, eikä paikallisen kylän pahaiseen pikkupankkiin - I did not see that coming! Vaikka älykäs nainen. Alfre Woodard varmasti onkin, ei hän varmasti ole pystynyt laskelmoimaan Tony Starkin vessa-aikatauluja, niin että kuin sattumalta yllättää tämän tarjoten oman henkilökohtaisen tarinansa Starkin hahmon motivaation löytymiselle... Inhottava myös marmattaa aina samoista asioista, mutta on mielestäni myös hyvä huomata, että tässä on kymmenen supermiestä ja vain kaksi, maksimissaan kolme supernaista. En pitänyt elokuvan pääasiallisen tematiikan löytymisen miehisen egon pullistelusta ja vastakkainiskusta, kun Iron Man ja Captain America päättävät, yllätys, yllätys, vähän pullistella machoilun taidonnäyteillään.

Kaikesta huolimatta, rakastin taas tätä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Marvelin Cinematic Universe olisi vienyt supersankarielokuvia aivan uudelle tasolle. Se, että hahmoja on monta ja heidän välisiä suhteita mitataan puntarissa - ei ole yksinomaan pahikset ja hyvkset, vaan tässäkin hyvikset voi olla vastakkain ja sitten näille leffoille tunnusomainen huumori on piirteitä, jotka saavat toivomaan, että tästä otteesta ei luovuta koskaan.

Minulla ei ole paljon positiivista sanottavaa Raimin hämis-trilogiasta. Inhosin niitä leffoja, vaikka siistejä sarjis-leffoja olivatkin. Ne olivat mielestäni kuivia, tosikkoja, kankeita ja jo ennen niiden näkemistä tuntui kuin olisit nähnyt ne. Erityisesti inhosin Tobey Maguiren Peter Parkeria, joka oli niin myötähäpeää aiheuttava, epäsympaattinen ja välittömän antireaktion aiheuttava sankari. Siksi pidinkin ratkaisua tuoda MCU:hun oikeasti toimiva, mielenkiintoinen, sympaattinen, hauska hämis (Tom Hollandin loistavasti luotsaamana) ja siten kuin sinetöidä tämä uusi sarjakuvaelokuvaamisen aikakausi.

Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa. Mikä on vielä vaikuttavampaa, että mielestäni kaikki aina Scarlett Johanssoneista Elizabeth Olseneihin on niin loistavasti roolitettu. Uusi tulokas on myös Chadwick Boseman, erittäin lahjakas ja lupaava näyttelijä.

Captain American kolmosta on siteerattu kuin Avengers-leffojen kolmanneksi osaksi ja yksi hahmojen runway tämä kuin onkin. En tiedä onko näillä termeillä enää niin edes väliä. Kaikki limittyvät vähän toisiinsa yhden suuren Marvel-nimikkeen alla. Hienoimmaksi kohtaukseksi nousee mielestäni tämän leffan kliimaksi siellä lentokentällä, kun kaikki hahmot astuvat samalle pelikentälle ja ottavat voimistaan mittaa. Muistan ajatelleeni jo silloin Raimin hämistä läpi puskiessani, että olisipa kiva, kun nämä kaikki superit saataisiin samaan leffaan.

Dreams do come true.

#elokuvahaaste2016 (30. Sarjakuvaan perustuva elokuva)

...=)

Avengers: Age of Ultron (Avengers: Age of Ultron)

>Avengers-elokuvat
Avengers elokuvan odotettu jatko-osa Avengers: Age of Ultron valmistui vuonna 2015. Siihen palaa jo ennestään tutut kostajat: Iron man (Robert Downey Jr.), Kapteeni Amerikka / Steve Rogers (Chris Evans), Hawkeye (Jeremy Renner), Hulk (Mark Ruffalo), Musta Leski (Scarlett Johansson) ja Thor (Chris Hemsworth). Lisäksi he saavat kaksi uutta jäsentä kaksosista Wandasta ja Pietrosta eli Scarlett Witchista ja Quicksilverista. He kaikki kohtaavat mahtavan pahiksen Ultronin, joka on omalla tavallaan tekoäly.

Avengers 2 (kuten minä tykkään sitä kutsua, koska sehän se on) on niin ikään siis Marvelin "Phase Two":n elokuva. Muita "Phase Two":n elokuvia on Iron Man 3, Thor: The Dark World, Captain America: The Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy. Lisäksi tuleva Ant-man elokuva kuuluu vielä "Phase Two":hon. "Phase 3" pitää sisällään elokuvat Captain America: Civil War, Doctor Strange (jota näytttelee Benedict Cumberbatch), Guardians of the Galaxy 2, Untitled Spider-man film, Thor: Ragnarok, Avengers: Infinity War (osat 1 ja 2), Black Panther (jota näyttelee Chadwick Boseman), Captain Marvel (joka on siis nainen, alunperin elokuvan nimi oli Ms. Marvel) ja Inhumans. Kaiken kaikkiaan Marvelilla on kuulemma suunnitelmat elokuvista vuoteen 2028! -Kyllä nyt rahastetaan toimivalla konseptilla!-

Sekavaahan kaikki tämä on. Ikävöin päiviä kun jatko-osat olivat nimeltään vain Jaws 2 tai vastaavaa. Mutta silti en paljosta voi syyttää näitä elokuvantekijöitä, sillä itse olen niin hyvin nauttinut ajastani näiden superviihdyttävien leffojen parissa. Ja Avengers: Age of Ultron jatkaa samalla, pettämättömällä linjalla.

Ensin pari huomiota: jotkin juonelliset ratkaisut tuntuivat vähän hätiköidyiltä. Mielestäni tämä Mustan lesken ja Hulkin häthätäinen romanssi oli vähän tuulesta temmattu ja näen sen lähinnä turhana keinona saada elokuvan lopulle lisää painoa. Elokuvasta myös hieman jäi sellainen vaikutelma, että kyseessä kuitenkin on vain väliosa tässä elokuvasarjassa. Mitään kantavaa elokuvasta ei siis käteen jäänyt tulevia osia ajatellen, paitsi muutama uusi kostaja...

Kaikesta huolimatta, pidin mahdottomasti tästäkin Avengersista. Joss Whedonilla on poikkeuksellinen kyky sävyttää tälläinen ajoittan jopa liiankin eeppinen toimintafantasia, todella purevalla huumorilla. Avengersin ykkösosa tuttu tunnelma jatkuu siis (onneksi!) tässäkin. Ei näitä kahta elokuvaa voi edes verrata. Ne ovat molemmat niin hyviä ja aidosti samanlaisia ja se on hyvä, sillä konsepti on viihdyttävä. Rakastan yli kaiken sitä, että kerrankin toimintaelokuvan pääosassa on monta sankaria. Kaikilla omat historiansa ja hieman myös omat motivaatiot ja tavoitteet ja sitten eri persoonat kohtaavat. Ja myös naisia on jokseenkin edustettuna. Tosin huudan vieläkin sen Mustan lesken oman elokuvan perään.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että Mustalle leskelle annettiin taas lisää valotusta hänen menneisyyteen ja hahmoon, kuten Hawkeyenkin. Samanaikaisesti minun tekee mieli katsoa tämä leffa uudelleen ja jo nähdä seuraava osa leffasarjasta! Pidin paljon näistä uusista kostajista myös. Niillä oli mahtavat voimat ja Elizabeth Olsen on upea näyttelijä. En ole ennen nähnyt häntä missään, mutta olin kuullut hänen huomattavan upeista näyttelijänlahjoista ja nyt uskon kuulemani. Hänhän on valovoimainen! Toki pidän ironisena sitä, että Kick-Ass (Aaron Taylor-Johnson) on palkattu oikeaksi supersankariksi... Mutta hyvin hän veti!

No mitää tässä enää sanottavaa? Taattua laata, maittavaa viihdetä, loistava, toiminnantäyteinen elokuva, jota katsoessa saa ääneen nauraa ja ei varmana tylsisty. Jos pidit ykkösosasta, niin pidät varmasti tästäkin. Ja mitä tulee siihen, että vain tälläiset supersankarielokuvat vievät markkinatilaa niin sanoituilta "oikeilta elokuvilta", niin jos nämä supersankarielokuvat ovat näin hyviä ja ihmiset tykkäävät näistä niin en näe siinä ongelmaa. Toki koen, että elokuvatarjonta ei voi pelkästään olla tätä, mutta tätä ollaan tilattu ja tätä saadaan. Jaloillaan voi äänestää ja minun jalkani tulevat jatkossakin viemään minut Marvelin elokuvien pariin.

...=)

Iron Man 3 (Iron Man 3)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Jos edelliset Iron Man-sarjan leffat olivat vähän pliisuja, niin tämä kyllä korvaa kaikki ne puutteet. Nyt on isoa ja epäuskottavaa. Tämänluokan toimintastuntteja en ole nähnyt kuin Fast and Furious 6:ssa. Yksi Iron Man 3:sen naurettavimmista kohtauksista sisältää Tony Starkin kartanon räjähtävän ja murenevan alas kallion kielekkeeltä ja miljoona asiaa tapahtuvan räjähdyksen aikana, päättyen siihen, että sieltä selvitään niin vain ehjin nahoin ulos.

Eipä tässäkään osassa juoni ole niin oleellinen, siitä kertoo taas se, että hädintuskin muistan sitä. Stark saa vissiin peräänsä tällä kertaa häntä ärsyttävän pahiksen, mutta hän lyöttäytyykin yhteen pienen pojan kanssa.

Ei se Ben Kingsleynkään niin paljon kehuttu cameokaan niin ihmeellinen tai hauska ollut. Gwyneth Paltrow sai huomattavasti paljon enemmän ruutuaikaa kuin aikaisemmissa osissa. Vaikka Iron Man 3 on ihan viihdyttävää toimintaviihdettä, toivon, ettei tätä Iron Manin elokuvasarjaa näistä Marvelin elokuvista enää jatkettaisi. Kyllä se on jo aika loppuun rutistettu. Sen sijaan: missä luuraa Mustan Lesken/Black Widowin oma, sooloelokuva?

Iron Man 2 (Iron Man 2)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Elokuvan nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan Iron Man 2. Ihanaa. Nykyään jatko-osien nimet eivät enää ole tuon kaltaisia. Ne on jotain Nälkäpeli: Vihanliekit, osa 1 tai Mission: Impossible - Ghost Protocol - väliviiva sitä, kaksoispiste tätä, osa 2 sitä ja tätä. Iron Man 2 on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä, josta en välittänyt. Tärkein syy on Black Widow, jota esittää Scarlett Johansson. Kun koko maailma on nyt saanut tietää Iron Manista, haluavat kaikki osansa. Myös mysteerinen pahis (Mickey Rourke) haluaa oman osansa Iron Manista.

Kuten sanottu, Musta Leski/ Black widow on niin ihanan kovis nainen, joka näyttää kyllä kovisyrmyillekin, kuinka näytetään taivaan merkit. Lisäksi hän puhuu miljoonaa kieltä sujuvasti, mukaan lukien latinaa ja hän osaa loistavasti psykologisia mielipelejä, pyörittäen kaikkia pikkusormensa ympärillä. Robert Downey Jr. jatkaa itselleen tuttua linjaa, hauskoine läpänheittoineen ja kaiken kaikkiaan todella viihdyttävä supersankarileffa. That's it.

... =)

Iron Man (Iron Man)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Tämä Iron Man koko Marvel-supersankari-jupakan ilmeisesti aloittikin. Aika outoa sinänsä, sillä tämä on kyllä niin erilainen elokuva kevyestä Avengersista kuin voi olla. Iron Man eli Tony Stark on rikas miljonääri, joka joutuu onnettomuuteen Afganistanissa, jossa on ollut hoitamassa asebisneksiään. Stark viedään vihollisten leiriin, jossa hänen vahingoittuneeseen sydämeen, terroristit kytkevät kiinni auton akun eli siis tälläisen elektromagneettihärpäkkeen, joka estää häntä kuolemasta tai jotain sinne päin. Kuitenkin Stark vietiin leiriin, koska nämä terroristit haluavat hänen rakentavan heille eräänlaisen Jericho-nimisen ohjuksen. Stark kuitenkin rakentaa itselleen haarniskan ja näin alkaa Iron Manin taru.

En itse asiaa, kuten huomaa, muistanut juonta täysin tarkkaan. Koska suurin osa elokuvasta meni aika lailla siellä luolassa, tai ainakin siltä tuntui. Välillä ihmettelin, että katsonko vahingossa jotain sotaelokuvaa. Aika ihmeellistä, että tämän elokuvan ansiosta kaikki lähti liikkeelle, sillä minusta tämä on ehdottomasti Marvel's Cinematic Universe-elokuvasarjan huonoin elokuva. Propsit kuitenkin Gwyneth Paltrown saamisesta supersankarielokuvaan (, vaikka kaikki ei tosin hänestäkään tykkää).

Ja Robert Downey Jr. on tietty ihan symppis.

The Avengers (The Avengers)

>Avengers-elokuvasarja
Avengers on yksi niistä elokuvista, jonka olen nähnyt tuhansia kertoja ja voisin pistää vaikka heti uudelleen päälle. Se on puhdasta viihdettä alusta loppuun. Jotain kertoo sen laadusta sekin pieni fakta, että se on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten tuottanut elokuva.

The Avengers kertoo S.H.I.E.L.D-järjestöstä, joka on Yhdysvaltain salainen agenttijärjestö, jota johtaa Nick Fury (Samuel L. Jackson). S.H.I.E.L.D-järjestö on valmistellut Kostajat (/Avengers) -hankkeen, puolustautuakseen maapallon ulkopuolisia uhkia vastaan. Kun vieraan galaksin johtaja, asgardialainen jumala Thor (Chris Hemsworth) ja hänen paha veljensä Loki (Tom Hiddleston) päätyvät maanpinnalle, Kostajat hanke käynnistetään. Kostajiin kuuluvat Iron Man / Tony Stark (Robert Downey Jr.), Captain America / Steve Rogers (Chris Evans), Hulk / Bruce Banner (Mark Ruffalo), agentti Hawkeye (Jeremy Renner) ja agentti Musta leski / Natasha Romanoff (Scarlett Johansson).

Avenger kuuluu Marvel's Cinematic Universe-nimiseen elokuvasarjaan, jonka muut osiot on Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier, Iron Man, Iron Man 2, Iron Man 3, Thor ja Thor 2. Arvostelen nämä muut elokuvat myöhemmin (paitsi Thor 2:sen, jota en ole vielä nähnyt...).

Tämähän on ihan puhdasta supersankariviihdettä. Sen syvällisempää tulkintaa ei elokuvasta edes kannata kaivaa. Erikoistehosteet ovat hienoja ja juonikin ihan hauskasti keksitty. Mikä tekee elokuvasta kuitenkin niin vetoavan, ainakin minulle, no sen lisäksi, että siinä henkilöillä on mahtavia voimia, on, että niitä on monta. En niin välitä jostain Hämähäkkimiehestä tai Supermiehestä, mutta Avengers on mahtava, koska siinä hahmoja on monta. Avengersissa mahdollistuukin todella hauska pilanteko hahmojen kohtaamisista ja vuorovaiktuksesta. Ja se onkin leffan parhaita puolia, nähdä kun Hulk vetää esimerkiksi Tom Hiddlestonin Lokia turpaan kesken tämän eeppisen puheen tai kun Loki ja Thor selvittävät veljellisiä kiistojaan tuhoten puoli metsää ympäriltään, rymistäessään menemään.

Robert Downey Jr. sopii mielestäni hyvin rooliinsa. Hänellä on hyvä, omintakeinen huumori, josta Iron Man on tullutkin jo tutuksi. Chris Evans on näyttelijänä vähän tavis, mutta onhan hänen fysiikkansa ihan esiteltävän arvoista. Samat sanat Chris Hemsworthista. Mark Ruffalo voisi esittää vaikka maan matosta ja silti tehdä sen yhtä osaavasti. Vaikka en olekaan ollut kaikista Scarlett Johanssonin rooleista yhtä innoissani, hän sopii hyvin Natasha Romanoffiksi, joka pääsee vauhtiin eritoten Captain America: The Winter Soldier ja Iron Man 2 -leffoissa. Tässäkin hän saa monta todella "badass"-kohtausta, jossa todistaa, että nainen voi ihan vetää pahiksia turpaan siinä, missä miehetkin. Tom Hiddleston upea juonittelevana, pahansuopana Lokina. Myös Jeremy Renner vähäisillä kohtauksillaan vakuuttaa ihan tyydyttävästi. En ole Samuel L. Jacksonin suurin fani. Hän vaikuttaa aika suurelta diivalta ja hänellä on kuitenkin aina se sama rooli, mutta hän tekee sen rooli niin hyvin kuin sen voi tehdä, joten se siitä.

Marvel on kyllä iskenyt kultasuoneen näillä elokuvillaan, Niin hyvin nämä supersankari elokuvat vuodesta toiseen pärjäävät. Ja mikäs siinä. Tässä on kunnon viihdettä, kunnon tehoistella, stunteilla, suurella tuonto-arvolla ja menevillä näyttelijöillä. Ketäpä ei haluaisi kuvitella muutaman tunnin ajan hyppivänsä tuolla monstereiden joukossa iskien tuhansia pahiksia laudalta pois. Ehkä se sitten vapauttaa sen sisäisen lapsen jokaisen sisältä tai jotain, mutta näissä elokuvissa totetuu elokuvantekemisen pohjimmainen arvo, joka on kuitenkin viihteellisyys. Ja toimintaelokuvien ykköskriteeri toteutuu: toimintakohtaukset ja muutenkin koko elokuva on tarpeeksi valoisa. Liian usein toimintaelokuvat, etenkin toimintakohtaukset kuvataan täysin pilkkpimeässä, jotta se vaikuttaisi jotenkin hurjemmalta, mutta se vaikuttaa vain siihen, että minä ainakin ärsyynnyn, kun en näe mitään! Joten hyvä Avengers, että olet hyvin valaistu!

...=)

The Judge (The Judge)

Odotin todella innolla tämän elokuvan näkemistä. Se oli juuri sellaisen elokuvan oloinen, minkälaisia rakastan. Maailmalla menestynyt tuhlaajapoika palaa kotiin pikkupaikkakunnalle, ja joutuu kohtaamaan lähtökohtansa uudelleen. Robert Downey Jr. on siis Hank Palmer, Chicagossa menestynyt lakimies, jonka äiti kuolee. Hän matkustaa takaisin Carlinvilleen, Indianaan isänsä Joseph Palmerin (Robert Duvall) luo, josta Hank on vieraantunut. Kun kaupungin tuomarina ikänsä toiminut Joseph, jota kaikki kutsuvat "Judgeksi", joutuu murhasyytteeseen, Hankin vierailu pitenee, hänen halutessa toimia isänsä puolustusasianajajana.

Elämänmakuisuus. Se. Sitä minä aina haen elokuvista. Ketään ei tee sentimentaalisuutta kuin amerikkalaiset ja jälleen kerran tälläinen elämänmakuinen draama vetoaa, ainakin minuun. Pidän elokuvista, joiden teemana on puhtaasti elämä. Kaikki muu turha on riisuttu ympäriltä pois ja katsoja saa rauhassa keskittyä yhden päähenkilön tekemiin ratkaisuihin elämänsä varrella ja niiden uudelleen kohtaamiseen.

Robert Downey Jr. on itselleen tyypillisessä roolissa, hieman itsekeskeisenä, mutta siitä syystä rakastettavana karismaatikkona. Robert Duvall sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, ja vaikka hänen jälkensä on vahvaa, syvän ammattiosaamisen todistavaa, on se silti kuitenkin aika suppea rooli, koska tämä genre ei mahdollista sen enempää irtiottamista, vaan kaikki on aika kaavamaista. Ja vaikka se vetoaa minuun, tiedän kyllä, että se ei silti tee siitä minkään mittapuun mukaan elokuvallisesti taidokasta. Mitä tarkoitan on, että minusta elokuvassa saa olla vikansa, kunhan sillä on kohderyhmänsä ja se ei pyytele sitä anteeksi, vaikka tietenkään elokuvan ansioita ei voi standardisoidusti mitata näin, sillä muutenhan enemmistön hyvänä pitävä tyylilaji voittaisi aina. Olen silti iloinen, että joku muukin on kokenut pitävänsä tyylilajista ja sen hyvästä edustajasta ja päättänyt antaa tunnustusta sille.

Lopussa on myös aikas hyvä Willie Nelsonin versio Coldplayn The Scientist-kappaleesta, se on tärkeä elementti elokuvalle, sillä hyvä lopputekstimusiikki toimii usein kuin elokuvaa vahvistavana tehokeinona. Tiedän, näin helposti minut saa puolelleen. Ei se niin vaikeaa ole, tehdä minua tyydyttävää elokuvaa. Pakko vielä lainata Iltalehden arvostelua elokuvasta, jossa sanotaan minun tekstiäni tiivistävämmin: "The Judge ei ole suinkaan mestariteos, mutta tällaisille elokuville löytyy edelleen kestotilaus. Erikoisuuden tavoittelu on muodostunut tänä päivänä liian monille itsetarkoitukseksi - ja usein huonolla menestyksellä."

Tropic Thunder (Tropic Thunder)

Ben Stiller tähditti, ohjasi ja osittain myös käsikirjoitti Tropic Thunder-nimisen elokuvan vuonna 2008. Muut käsikirjoittajat ovat Justin Theroux ja Etan Cohen. Elokuva on tuottanut yli 180 miljoonaa dollaria ja sen pääosissa on Stillerin lisäksi Robert Downey Jr., Jack Black, Steve Coogan, Brandon T. Jackson, Jay Baruchel, Nick Nolte ja Tom Cruise sekä Matthew McConaughey. Downey Jr. oli ehdolla parhaan miessivuosan Oscar-palkintoon.
     Tropic Thunder kertoo näyttelijä Tugg Speedmanista (Sylvester Stallone-jäljitelmä), joka tavoittelee Oscar-palkintoa ja suostuu siksi kuvaamaan tulevaa elokuvaansa viidakossa, oikeissa olosuhteissa. Muut elokuvan näyttelijät ovat arvostettu ja viisin kertainen Oscar-voittaja Kirk Lazarus (Russell Crowe-jäljitelmä), joka on metodinäyttelijä ja on hahmossaan kuvausten välilläkin, koomikko Jeff Portnoy (Chris Fairley-jäljitelmä), Alpa Chino ja Kevin Sundusky.
      Olin erittäin innostunut katsomaan elokuvan. Olin innostunut katsomaan sen, koska se oli saanut paljon kehuja kriitikoilta, yleisesti hyvänä pidetty elokuva. Saihan se jopa Oscar-ehdokkuuden. Katsottuani elokuvan, totta puhuakseni, en tiennyt mitä ajatella. No en keskittynyt siihen enempään, kuin vasta nyt kun ryhdyin arvostelemaan tätä elokuvaa, tajusin, että tässä ei ole mitään hyvää. En ymmärrä, miksi tämä elokuva on saanut positiivisia arvosteluja. Oikeastaan, ymmärrän, koska perinteisesti kriitikot rakastavat kun arvostettuja, erityisesti toimintaklassikoita parodioidaan. Hollywood rakastaa eniten nauraa itselleen. Tähän voisi kirjoittaa vaikka kommentin: "It's funny, 'cause it's true". Joka tapauksessa mielestäni, Tropic Thunder on yliarvostettu elokuva. Komedia on köyhää ja elokuvan tyyli, yllättävää kyllä, itserakasta. Ironia ilmenee tässä, koska elokuvan pitäisi nimen omaan nauraa itsekkyydelle ja sortuu siihen itse. Kuvittelen vain elokuvantekijät virnuilemassa editointihuoneessa. Kun joku tietää olevansa hyvä, hän ei yleensä ole ja se vaikutelma minulle ainakin syntyy tästä elokuvasta. Voi myös tosin olla, että en lähtökohtaisesti pidä elokuvan ideasta. On todella paksua imitoida oikeita näyttelijöitä ja tehdä se liialla itseriittoisuudella. Lopputulos ei vain minulle ole tyydyttävä.
      Robert Downey Juniorissa ilmenee nimenomaan tämä elokuvan ongelma. Kun katson häntä, hänestä tulee itseriittoinen vaikutelma ja hänen näyttelemisensä on itsekeskeistä, mikä on taas ironista, koska hän näyttelee hahmoa, joka on ihan samanlainen ja ei, hän ei näyttele niin hyvin itserakasta hahmoa, että siksi hänestä tulee itserakas vaikutelma.
     Ben Stiller on pelastava voima, näyttelijänä. Pidän myös Jay Baruchelin koomisesta tyylistä, McConaughey on päästetty liika valloilleen, samoin Cruise. Jack Black on ankea, täysin kliseinen näyttelijä. En oikein vieläkään tiedä, mitä ajatella elokuvasta. Jos se on jonkun mielestä hauskaa nähdä komedia, joka on paksua, itserakasta ja jopa ilkeää, niin suosittelen tätä elokuvaa. Ja jos se olikin tämän komedian tarkoitus, niin anteeksi, jos en ymmärtänyt sitä. Elokuva kohtasi ilmestyessään paljon riitaa ja kiistoja sen soveliaisuudesta ja minunkin täytyy todeta, että elokuva yrittää repiä huumoria täysin stereotypisistä oletuksista ja käyttäytyy todella epäsoveliaasti. Se ei ole hauskaa, se on tyhmää. Naurun sijaan, elokuva antaa katsojalle tunteen kiusallisuudesta. Hyvää elokuvassa on maskeeraus, lavastus, valaistus, efektit, kuvaus, editointi. Tekniseltä puolelta elokuvassa ei ole siis mitään vikaa ja hyvällä tarkkuudella se onkin tehty. Se nimenomaan korostaakin elokuvan komedisuutta ja antaisi kehykset hyvälle komediallekin.

6-

...=)