12 Years a Slave (12 Years a Slave)

Valmistusvuosi: 2013
Ohjaaja: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, perustuen Solomon Northupin samannimiseen kirjaan
Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Lupita Nyong'o, Michael Fassbender, Brad Pitt, Sarah Paulson, Alfre Woodard,

Elokuvan pituus on 134 minuuttia. Niistä noin 130 on kärsimystä, kurjuutta - tämä ei ole elokuva herkille. Miksi niin pitkä aika on kärsimystä? Kokeilepa 12 vuotta tai monta sataa vuotta. Orjuus todella on suurin tai ainakin yksi suurimmista ihmiskunnan virheistä. 12 Years a Slave on brutaali, väkivaltainen, raju elokuva ja ansaitusti niin. Kaikki tämä on kuitenkin totta. Nämä ihmiset kärsivät koko elämänsä tästä kurjuudesta. Yrittäen olla kuulostamatta liian saarnaavalta, olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten pitäisi katsoa tämä elokuva. Niin suuri on sen viesti. Niin suurta painolastia se kantaa. Ei ihme, että se palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Miten sitä ei olisi voitu palkita? Olisi vastassa ollut mikä tahansa mestariteos, kuten Gravity tavallaan olikin, niin ketään ei voi kieltää, ettäkö 12 Years a Slave ei sitä pystiä ansaitsisi. Emmekä ole nähneet näitä elokuvia läheskään tarpeeksi. Itse en muista tai tiedä toista elokuvaa, lukuun ottamatta Tarantinon Django Unchained-elokuvaa, joka keskittyisi pelkästään orjuuteen. Kyllä Steve McQueen tämän urakan kunnialla kantaakin.
     Minulla kesti kauan katsoa tämä elokuva. No syitä siihen oli monia, mutta en totta puhuen tiennyt mitä odottaa. Tiesin elokuvan olevan raaka ja ehkä siksi osittain se ei kiinnostanut minua niin. Mutta nyt kun olen sen nähnyt, ymmärrän täysin, mitä McQueen halusi kertoa. Hän käyttää viisaasti aikaa kuvatakseen elokuvassa orjuuden vääryyttä, kyllä, mutta vielä hiotummin sen nykyaikaisuutta. 1800-luvusta ei ole niin kauheasti aikaa ja orjuuden merkit näkyvät tähän päivään asti. Siitä hyvä esimerkki on tämän elokuvan asema nykyajan Hollywoodissa. Miten on, että mustien näyttelijöiden on vaikea löytää rooleja, jotka eivät ole A) piikoja B) orjia? Ja miten voi olla, että vieläkään ei ole tummaihoinen ohjaaja voittanut parhaan ohjaajan Oscaria? Halle Berry on vieläkin ainoa parhaan naispääosan Oscar-voittaja. Italiassa, 12 Years a Slave-elokuvajulisteessa oli keskiössä Brad Pitt, jolla on ehkä kaikkein pienin rooli elokuvassa. Rasismi elää vieläkin. Siksi tämä elokuva on parasta, mitä voi parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla palkita ja tietysti on elokuva teknisesti hieno myöskin eli kyllä se sen ihan omin avuinkin ansaitsisi. Esimerkiksi McQueen ei koskaan sorru kliseisiin, hän ei tee kohtauksista millään lailla ylidramaattisia, hän ei sorru saarnaamaan orjaamisesta - hän tulkitsee sen; hän esittää sen, niin aidosti kuin pystyy ja tämä on upea saavutus niin ohjaajalta kuin elokuvaltakin.
     Itse elokuvan dialogi ei ole niin puhdasta ja älykästä ja osuvaa, mutta se ei hidasta yhtään vauhtia. McQueen on yksi modernin elokuvataiteen älykkäimmistä ohjaajista, siitä todisteena vuoden 2011 Shame ja tämä, 12 Years a Slave. Hän onnistuu tekemään Solomon Northupin tarinasta sydäntä riipaisevan, koskettava, aidon ja raa'an kuvauksen. Hänen kerronta on erityisen upeaa. Hän rakentaa elokuvan juonen niin upeasti ja iskee katsojan eteen kohtauksen kohtauksen perään, niin että elokuva naulitsee sinut tuoliisi. Vaikka elokuvassa on monia järkyttävän raakoja kohtauksia, jotka repivät sinut emotionaalisesti rikki, ei McQueen tee sitä masokistisistä, makaabereistä syistä ja hän ei käännä niin sanotusti veistä haavasta. Hän on realistinen. Hän olisi voinut viedä Solomonin kohtalon vielä pidemmälle, mutta hän pidättäytyy siinä, minkä katsoo tarpeelliseksi ja siten elokuvasta tulee hieno kokonaisuus, jossa Solomoniin on helpompi samaistua.
      Chiwetel Ejiofor on ilmiselvä teatterin näyttelijä. Hänen energiansa on niin koottua ja yhteinäistä. Hän tavallaan on uskollinen hahmolle ja taivuttaa itsensä sen ympärille, kuten kuka tahansa teatterissa näyttelevä, koska siellä täytyy eläytyä ja pysyä hahmossa, olla hahmo ja esittää se niin, että kuka tahansa ymmärtää kuka hahmo on. Harmi vain, että minä en pidä teatterista ja siksi ei mielestäni teatterinäytteleminen sovi elokuvaan. Ajoittain nimittäin Ejioforin näytteleminen muuntuu ylidramaattiseksi, puiseksi tai tylsäksi. Loppua kohden hän parantaa ja saa hiottua lähinäyttelemiseen harkittuja nyansseja, mutta kuten sanottu,niin. Hänen energiansa on aivan liian matala elokuvaan, hänen näyttelemiseen on vaikea päästä kiinni ja siksi elokuvan päähenkilönä hänen tulkinta jää vajaaksi.
     Lupita Nyong'o on elokuvan selkeä tähti. Hän tekee sydäntä riipaisevan, koskettavan roolisuorituksen ja näyttelee henkeä salpaavasti. Hän nostaa hahmon henkiin, hän hio siitä aidon ja uskottavan ja sen lisäksi sympaattisen, läsnäolevan, monimutkaisen, tunnerikkaan ihmisen. Ei vain hahmon, vaan ihmisen, kaikkine ulottuvuuksineen ja tasoineen. Tämän lisäksi hänen fyysinen näytteleminen on elävää, hän tuo kauhun kasvoilleen ja katsoja joutuu haukkomaan henkeä hänen näytellessä tuskaa, itkemään yhtä aikaa hänen itkunsa kanssa sekä tuntemaan jokaikisen tunteen hänen rinnallaan. Niin voimakasta on Nyong'on näytteleminen.
     Fassbender on uskollinen roolilleen. En kuitenkaan pidä hänen kesäteatterinomaisesta fyysisyydestä enkä hänen tekemistään valinnoista hahmon suhteen. Hän on luotettava näyttelijä, mutta yksinkertaisesti hänen tulkitsemaan rooliin tarvittaisiin joku erilaisempi näyttelijä, sillä rooli on omalla tavallaan vaikea näyteltävä ja siksi se on helppo ylinäytellä tai nojata liikaa rooliin, niin, että oma panos jää valitettavan pieneksi. Näin, valitettavasti Fassbender on tehnyt.
    12 Years a Slave on koskettava, kauhea kuvaus. Tämä on tärkeä elokuva, jolla on tärkeä viesti. Orjuus itsessään on psykologisesti haastava aihe. Miten joku on siihen valmis? Miten joku sietää orjuuden ja miten joku kestää orjuudessa? Millainen on aika, jolloin on orjuutta? Kaikkiin näihin kysymyksiin elokuva vastaa. Erityisen hieno on kohtaus, jossa McQueen käytää aikaa kuvaamaan toukkia, koska: "“Life is dear to every living thing; the worm that crawls upon the ground will struggle for it.” -Solomon Northup

Shame (Shame)

Shame on brittiläinen draamaelokuva vuodelta 2011. Ohjaajana toimi Steve McQueen. Pääosissa on Michael Fassbender ja Carey Mulligan. Elokuva sai suuret suosionosoitukset kriitikoilta. Se tuotti 17 miljoonaa dollaria.

   Shame kertoo Brandon Sullivanista, joka on mainostoimiston johtajistoa. Hän asuu yksin New Yorkissa. Hän kärsii salaisesta seksiaddiktiostaan. Elokuvan alussa näemme Brandonin metrossa ja hän katselee naista, jolla on sekä kihlajais-, että aviosormus. Brandonin elämä vaikeutuu kun hänen sisarensa Sissy majoittaa itsensä Brandonin asuntoon. Sissy on laulaja, jolla ei ole ollut vielä läpimurtoaan. Elokuva kuvaa Brandonin elämää ja sen mutkautumista Sissyn kanssa. He rakastavat toisiaan, mutta he eivät pärjää ongelmitta.
     Shamen juoni on melko yksinkertainen. Mikä on kaikin puolin ihailtavaa. Steve McQueen on saanut niin paljon syvyyttä niin vähään. Elokuva kuvaa seksiaddiktion haittoja, komplikaatioita hyvin realistisella otteella. Se tuo hyvin ilmi kaiken, ilman, että sitä täytyy korostaa dialogilla tai erillisellä kertojalla. Brandonin yksinäisyys ja se kuinka Sissy on ainut, joka pääsee sisälle Brandonin maailmaa on kauniisti kuvattu. Hyvin, hyvin monimutkaiset saadaan niinkin makaaberilla tavalla katsojan silmien eteen. Elokuvan kerrokset ja niiden hyväksikäyttäminen luovat siihen hyvin rakennetun tunnelman, johon näyttelijäsuoritukset istuvat myös sata prosenttisesti.
    Michael Fassbender on elämänsä roolissa. Hän ankaran realistinen. Hän ymmärtää paremmin hahmonsa kuin kukaan on koskaan ymmärtänyt. Hän tajuaa mitä hän voi alleviivata ja mitä jättää katsojan tulkittavaksi. Roolisuoritus on sulava, autenttinen, uskottava, kaiken kaikkiaan onnistunut. Fassbender on niin sisällä roolissaan, että se näyttää, että näyttelijä olisi itse hahmonsa. Hän ei esitä mitään, hän tulkitsee hahmon niin vahvasti, että katsoja automaattisesti yhdistää Fassbenderin luoman auttamattoman uskottavan hahmon Fassbenderiin itseensä. Hahmo on koruton yhdistelmä ihmisyyttä ja elokuvallista draamaa. Roolisuoritus istuu elokuvan tyyliin, sävyyn ja tunnelmaan paremmin kuin mikään muu näyttelijäsuoritus koskaan. Fassbender ottaa hahmon ja sen mukana koko elokuvan kuin olisi itse väsännyt kaiken käsikirjoituksesta valaistukseen. Fassbender luo hahmoon syvyyksiä luoden henkilöstä, sen tavallisuudessaan, nerokkaan. Näitä syvyyksiä tulee vastaan Carey Mulligan.
   Mulligan, joka on täydellinen roolissaan Fassbenderiä vastapäätä. Hän tuo elokuvaan täydellisen vastapainon Fassbenderin hahmolle ja kuitenkin paljastaa katsojalle hahmonsa sisimmät ajatukset ja katsoja yhdistää heti veljen sisareen.

     Shame on ankara elokuva. Sen käsittelemä teema on kuvattu niin autuaasti ja uskollisesti, että katsoja ei voi muuta kuin nostaa kätensä ja antaa kaikki kunnia elokuvalle ja erityisesti Fassbenderin lojaalille roolisuoritukselle.

10-

...=)