Arvostelu: Black Panther

Black Panther on mielenkiintoinen elokuva, jonka pystyy asettamaan niin relativistisen keskustelun viitekehyksen keskiöön, kuin metakognitiiviseen vertailuun katsojan possessiivisesta suhteesta elokuvan subliminaaliseen vastalauseeseen elokuvakentän status quosta. Tämä arvostelu pyrkii erottelemaan ne elokuvan osa-alueet, jotka on tietoisesti valittu ja ne osa-alueet, jotka ei ole.

T'Challa (Chadwick Boseman) on kuvitteellisen Afrikan vauraan sisämaavaltion, Wakandan, kuningas ja suojelija. Hänen maansa ajautuu sortoon, kun kauan kadoksissa ollut sukulainen N'Jadaka (Michael B. Jordan) vaatii kruunua itselleen, aikomuksenaan rikkoa maan isolationistinen perinne ja puskea kolonialistista agendaansa maailmaan vaikutusvaltaisten soturien (mm. Danai Gurira, Daniel Kaluuya, Florence Kasumba) avulla.

Ymmärtääkseen jotain elokuvan uniikista asemasta sekä osana Marvelin elokuvallista universumia kuten Yhdysvaltain elokuvatuotantoa 2010-luvulla, on hyvä tarkastella sen ympärillä käytyä keskustelua. Alan Jenkins (2018) kuvailee Ryan Cooglerin ohjausta merkittäväksi sen takia, että sen kuvaus tummaihoisista elokuvahahmoista on erilainen, kuin hallitseva narratiivi.

Jamil Smith (2018) sanoo, että niiden ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on vaikea löytää elokuvista samaistumiskohteita. Hän sanoo, että ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on tärkeä saada edustusta elokuvista ei pelkästään sen takia, että he kokisivat tulleensa nähdyiksi ja ymmärretyiksi, vaan myös siksi, että muut ymmärtäisivät ja näkisivät heidät. Tämän vuoksi Black Panther on merkittävä. Hän jatkaa myös siteeraten Black Pantherin rahallista menestystä, sen toimiessa osoituksena siitä, että myös elokuvat, joissa on mustien ihmisten narratiivi, voivat menestyä. Hänen mukaansa Black Panther haastaa institutionaalista ennakkoluuloa, Black Pantherin hahmot murtavat sortoa ja Black Pantherin narratiivi sisältää prismaattisia näkökantoja mustaan elämään ja perinteisiin.

Tre Johnson (2018) väittää, että Black Panther on muutakin kuin vain supersankarin matka. Se on myös mustan kulttuurin matka. Afrikka on perinteisesti ollut sivistymätön marginaalipelaaja Amerikkalaisen median kentällä, usein takapajuisesti, villisti ja kaoottisesti kuvattu. Tämän takia Black Pantherin kuvaus tuntuu niin raikastavalta. Wakanda edustaa mustan kansan kollektiivista aitoutta sekä kauneutta ja on julistus mustasta voimaantumisesta.

Useampi (mm. Trasher, M 2018) kuvaa Black Pantherin keskeiseksi teokseksi afrofuturismista. Jotain, mikä tuntuu olevan hyvin spesifi termi kuvaamaan vastareaktiota perinteisesti hallinneelle narratiiville mustista bulkkihahmoista ja stereotypioista kärsineelle Hollywoodille. Afrofuturismille on tyypillistä tulevaisuuden utooppinen maailma, jossa teknologia on mahdollistanut erityisesti mustien ihmisten kukoistuksen.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Myös vastakkaisia mielipiteitä on kuultu. Jonas Slaats (2018) kuvaa Black Pantheria nationalistiseksi, xenofobiseksi, kolonialistiseksi ja rasistiseksi elokuvaksi. Hän mukaansa Black Panther ei niinkään haasta vallitsevaa normistoa mustasta kulttuurista vaan vahvistaa ennakkoluuloja ja stereotypioita. Hän kutsuu elokuvan juoniarkkia neokolonialistiseksi sekä neoliberaaliksi.

Christopher Lebronin (2018) argumentti on, että Black Panther on riippuvainen shokeeraavasta afrikkalais-amerikkalaisen miehen devalvoinnnista. Hänen mukaansa koko Black Pantherin juoniskenaario perustuu amerikkalaisen mustan miehen vilifoimiseen, ylistääkseen afrikkalaista mustaa miestä.

Alease A. Brown (2018) haastaa koko ajatuksen siitä, että Afrikka kuvataan ylipäänsä villinä, eksoottisena ja mysteerisenä - täynnä tribalismia ja takapajuisuutta. Tämä hänen mukaansa vahvistaa niitä lähtöolettamuksia, mitkä ovat syntyneet kolonialismian ja valkoisen pelastajan kompleksin myötä. Erityisen ongelmallisena hän pitää afrikkalaisen miehen ja gorillan rinnastamista elokuvassa.

Kun puhuin niistä elokuvan osa-alueista, jotka katsoin tarkoituksellisiksi, ajattelin juuri elokuvan afrikkalaista tematiikkaa. Uskon, että se on ollut elokuvantekijöiden hyvin määrätietoinen päätös ottaa uudelleen haltuun afrikkalaisuuden käsite ja nostaa sitä korkeammalle jalustalle, missä sitä on aiemmin pidetty.

Voin myös nähdä, että elokuvan ideologinen kädenvääntö isolationismin, protektionismin ja globalismin ja westernisaation välillä on ollut tarkoituksellinen. Tämä on suora viittaus mustan kulttuurin ja kulttuurin ylipäänsä, ympärillä käytävään keskusteluun hegemoniasta ja homogeenisyydestä. Monta kertaa kulttuurien sekoittumista, urbanisaatiota - myös mustien oikeuksia, on vastustettu niillä samoilla argumenteilla, joita Wakandalaiset - elokuvan hyvikset - käyttävät itsensä puolustamiseen Black Pantherissa. Uskon, että tämä on hyvin tarkoitettu sivallus tai vasta-argumentti juuri näille argumentoijille. Täten elokuva yltää hyvin mielenkiintoisen metakognitiiviseen syvällisyyteen, jossa se ei suoraan puske omaa propagandaansa valkoisen tai mustan katsojan tajunnanvirtaan, mutta tekee sen alitajuntaisesti.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Tätä mielestäni vahvistaa entisestään jokaisen pakonomainen tarve omistaa Black Pantherin ympärillä käytävä keskustelu. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö mediassa ja yhteiskunnassa käytävässä kulttuurisessa diskurssissa ylipäänsä. Jokainen tekee omat johtopäätöksensä ja julistaa niitä toisille kuin totuutena.

Kun puhun niistä elokuvan osa-alueista, joiden en usko olevan tarkoitettuja tai tietoisia, puhun kulttuurirelativismista. Jos elokuvantekijät ovat tietoisesti tehneet Black Pantherista keskustelun jäänmurtajan, siinä suhteessa, että he ovat tahallaan tehneet elokuvan suhteesta mustaan kulttuuriin niin kaksijakoisen ja sitä kautta haastaneet jopa yhteiskunnallisesti merkittävällä tasolla populaation kahtiajakautumisen trendiä, niin en voi kuin olla nostamatta hattuani. Mutta en usko, että kukaan on pystynyt täysin ennakoimaan Black Pantherin vastaansaamaa reaktiota.

Tällä reaktiolla viittaan keskustelun hajatumiseen. Toiset näkevät Black Pantherin hyvinkin rasistisena elokuvana, toiset uraauurtavana inklusiivisuuden sanansaattajana. Keskustelu on siis ottanut hyvin relativisitsen mittasuhteet, mutta ilman, että kukaan tuntuu huomanneen. Jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Mikä on myös sama piirre, mikä heijastuu käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Erimielisyyksiä syntyy nopeampaan tahtiin, kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti tunnumme lipuvan pois relativismin arvoista. Ja tästä Black Panther mielestäni muodostaa syvimmän tasonsa, vaikkakin varsin tahattomasti.

Samaisesta syystä, en aio muodostaa omaa mielipidettäni elokuvasta. Miksi minun pitäisi? Objektiivisesti tarkasteltuna, jokaisella keskustelijalla on varmasti validi argumentti. Mikä niistä on oikea? Ei välttämättä mikään, tai niistä jokainen. Mutta ennakkoluulot, rasismi, muukalaisviha ja huonot arvot syntyvät vain korvien sulkemisesta ja keskustelun kieltämisestä. Siksi tämä teksti on keskustelun ylistys. Ei minkään absoluuttisen totuuden julistaminen, vaan taiteen synnyttämän keskustelun arvostaminen. Sekä kannanotto koulutuksen, älyllisyyden ja sivistyneisyyden puolesta. Mitään en inhoa kuin ala-arvoista keskustelua ala-arvoisuudesta. Jos jotain kritisoi, paras tehdä se sivistyneesti. Kukaan ei voita tilanteessa, jossa keskustelun itsensä taso laskee.



Lähteet:

Brown, A.A. 13.03.2018. Black people beware: don’t let Black Panther joy mask Hollywood’s racism. The Conversation. Viitattu 21.07.2018.
https://theconversation.com/black-people-beware-dont-let-black-panther-joy-mask-hollywoods-racism-93095.

Jenkins, A. 23.02.2018. The Global Significance of 'Black Panther' . The Hollywood Reporter. Viitattu 21.07.2018.
https://www.hollywoodreporter.com/heat-vision/black-panther-global-significance-1087878.

Johnson, T. 23.02.2018. Black Panther is a gorgeous, groundbreaking celebration of black culture. Vox. Viitattu 21.07.2018.
https://www.vox.com/culture/2018/2/23/17028826/black-panther-wakanda-culture-marvel.

Lebron, C. 2018. ‘Black Panther’ Is Not the Movie We Deserve. Boston Review. Viitattu 21.07.2018.
http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther.

Slaats, J. 23.05.2018. 15 reasons why Black Panther is a nationalist, xenophobic, colonial and racist movie. Kifkif. Viitattu 21.07.2018.
https://kifkif.be/cnt/artikel/15-reasons-why-black-panther-nationalist-xenophobic-colonial-and-racist-movie-6036.

Smith, J. 2018. The Revolutionary Power Of Black Panther. Time. Viitattu 21.07.2018.
 http://time.com/black-panther/.

Trasher, S. 20.02.2018. There Is Much to Celebrate–and Much to Question–About Marvel's Black Panther. Esquire. Viitattu 21.07.2018.
https://www.esquire.com/entertainment/movies/a18241993/black-panther-review-politics-killmonger/.

Star Wars: The Force Awakens (Star Wars: The Force Awakens)

J. J. Abrams on siis ohjannut uuden osan Star Wars-elokuvasarjaan. Monelta varmaan jäänyt täysin huomaamatta tälläinen pieni elokuvauutinen. Elokuvateatterissa tätä ei enää ehdi näkemään, mutta niin näille pienemmän budjetin taide-elokuville usein tuppaa käymään, että yleisökato pakottaa teatterinomistajat suosimaan valtavirran elokuvia. Useimmille varmaan myös täysin tuntemattomat Harrison Ford, Carrie Fisher ja Mark Hamill esiintyvät alkuperäisten elokuvien näyttelijöinä alkuperäisissä rooleissa - sanooko Han Solo, Prinsessa Leia tai Luke Skywalker kenellekään mitään?

Spoilaamatta yhtään enempää (sille yhdelle, kuka minun lisäkseni ei vielä tätä ollut nähnyt), niin vanhempi sukupolvi antaa tässä selvästi kuitenkin tilaa uusien sotaan astuvien tulokkaiden oman jäljen jättämiselle. Heitä luotsaa Rey (Daisy Ridley) "kaatopaikkaplaneetalla" asuva roskankerääjä, joka kaipailee perhettä ja yhteenkuulumisen tunnetta.... mukaan juuri sopivasti syöksyy Finn (John Boyega), entinen stormtrooper ja BB 8-droidi, jolla on kartta, jonka sekä pahikset (mm. Adam Driver, Domhnall Gleeson ja Gwendoline Christie) että hyvikset (mm. Oscar Isaac, Lupita Nyong'o, Carrie Fisher) haluavat.

Alkuperäistä elokuvaa on ihannoitu niin, että tuntuu kuin Abrams nuolisi George Lucasin persettä. Ehkä ne alkutekstit ja Windows Movie Maker-siirtymät vielä jonkinsortin nostalgiana ymmärtää, mutta käytännössä koko juoniarkin peruspiirteet on suoraan alkuperäisestä Star Wars (1977) elokuvasta. Rey on Luke, Finn on Han ja BB 8 on R2D2. Han Solo on tässä kohtaa Obi Wan-Kenobi. Poe Cameron on Prinsessa Leia. Mutta yllättävää kyllä, keskittymällä olennaiseen ja kunnioittamalla perinteistä saadaa aikaan ihan toimiva sci-fi-seikkailu. Ainoaksi miinukseksi jää, että nyt kun seikkailu tosiaan mutkelehtii kaikkien tunnettujen nähtävyyksien ohi, niin itsellä ainakin nousi esiin haukotus-efekti. Tiesin, että lopputulokseen päästään, niin miksi sinne piti mutkitella? Aina ei tuttu ja turvallinen reitti toimi niin hyvin kuin miljoonalla aikaisemmalla kerralla. Ei tämä nyt huono ole, mutta toivon, että jatko-osiin saadaa reippaasti omaa, uutta ääntä kuuluviin.

Vielä yksi huomio: pidän alkuperäisen Star Warsin vahvuutena sci-fi -maailman "alastuomista" eli jonkinsortista maadottumista aitojen, inhimillisten hahmojen avulla ja tietyn ironisen pilkkeen silmäkulmassa kunnioittamisena seikkailu tiimeksessä. Molempia lähdettiin hakemaan, mutta yritys jäi vähän alkutekijöilleen. Kohtauksesta toiseen siirtymisessä tuntuu olevan kauhea kiire ja lopputulos on juosten kustu. Emme saa läheskään tarpeeksi aikaa Finnin ja Reyn suhteen vakiinnuttamiseen, emmekä oikein missään vaiheessa saa aikaa hengähtää kun koko ajan singahdetaan seuraavaan seikkailuun. Tätä ei edesauta se, että musiikkia pauhetaan tuutin täydeltä joka sekunti. Hiljaisuus voi olla aika toimivakin tehokeino näinkin vauhdikkaan seikkailun vastapainoksi.

Mutta kuten sanoin: onneksi tässä on sen verran käytetty alkuperäisesta mallia, että kunnon hahmoihin on panostettu. Daisy Ridleyn Rey ja John Boyegan Finn ovat oikein toimivia sankareita, vaikka he vielä vähän ontoiksi jäivätkin (yhdessä kohtauksessa kerrallaan heillä oli maksimissaan kolme replaa). Adam Driver särötti hienosti pahiksestaan muitakin säteitä kuin vain yksipuolisesti "pimeää puolta". Domhnall Gleeson oli selvästi tehnyt kotiläksynsä diktaattorien eleistä ja äänensävyistä, yhteydet Charlie Chapliniin olivat miltei ilmiselvät. Carrie Fisher oli statisti, Gwendoline Christie säälittävässä ekstran roolissa ja Lupita Nyong'oa sai etsimällä etsiä. Suurin pettymys oli Oscar Isaac. Hän oli jopa niin korni, että sai minut kyseenalaistamaan aikaisempiakin roolitöitä, joista sentään olen lumoutunut a la A Most Violent Year tai Ex Machina.

Näin scifi-noviisina ajoittain räikeät erikoistehosteet saivat päänsäryn huutamaan hoosiannaa, mutta se ei varmaan haittaa, kun en muutenkaan kohdeyleisöksi istu. Sen saman Star Warsin taian kuitenkin väitän tunnistavani ja sympaattiset BB 8-droidit, toimivat keskushahmot (Finn ja Reyn muodossa) ja se jopa välillä imeläksi muodostuva asenne luovat tässä, ainakin, pohjaa seuraavien elokuvien taialle. Ja onhan se, kun niin paljon seuraa alkuperäisen jalanjälissä, pakostakin osa tähtipölystä siirtyy tähänkin. (see what I did there... tähtipöly? No? Okay...)

...=)

12 Years a Slave (12 Years a Slave)

Valmistusvuosi: 2013
Ohjaaja: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, perustuen Solomon Northupin samannimiseen kirjaan
Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Lupita Nyong'o, Michael Fassbender, Brad Pitt, Sarah Paulson, Alfre Woodard,

Elokuvan pituus on 134 minuuttia. Niistä noin 130 on kärsimystä, kurjuutta - tämä ei ole elokuva herkille. Miksi niin pitkä aika on kärsimystä? Kokeilepa 12 vuotta tai monta sataa vuotta. Orjuus todella on suurin tai ainakin yksi suurimmista ihmiskunnan virheistä. 12 Years a Slave on brutaali, väkivaltainen, raju elokuva ja ansaitusti niin. Kaikki tämä on kuitenkin totta. Nämä ihmiset kärsivät koko elämänsä tästä kurjuudesta. Yrittäen olla kuulostamatta liian saarnaavalta, olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten pitäisi katsoa tämä elokuva. Niin suuri on sen viesti. Niin suurta painolastia se kantaa. Ei ihme, että se palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Miten sitä ei olisi voitu palkita? Olisi vastassa ollut mikä tahansa mestariteos, kuten Gravity tavallaan olikin, niin ketään ei voi kieltää, ettäkö 12 Years a Slave ei sitä pystiä ansaitsisi. Emmekä ole nähneet näitä elokuvia läheskään tarpeeksi. Itse en muista tai tiedä toista elokuvaa, lukuun ottamatta Tarantinon Django Unchained-elokuvaa, joka keskittyisi pelkästään orjuuteen. Kyllä Steve McQueen tämän urakan kunnialla kantaakin.
     Minulla kesti kauan katsoa tämä elokuva. No syitä siihen oli monia, mutta en totta puhuen tiennyt mitä odottaa. Tiesin elokuvan olevan raaka ja ehkä siksi osittain se ei kiinnostanut minua niin. Mutta nyt kun olen sen nähnyt, ymmärrän täysin, mitä McQueen halusi kertoa. Hän käyttää viisaasti aikaa kuvatakseen elokuvassa orjuuden vääryyttä, kyllä, mutta vielä hiotummin sen nykyaikaisuutta. 1800-luvusta ei ole niin kauheasti aikaa ja orjuuden merkit näkyvät tähän päivään asti. Siitä hyvä esimerkki on tämän elokuvan asema nykyajan Hollywoodissa. Miten on, että mustien näyttelijöiden on vaikea löytää rooleja, jotka eivät ole A) piikoja B) orjia? Ja miten voi olla, että vieläkään ei ole tummaihoinen ohjaaja voittanut parhaan ohjaajan Oscaria? Halle Berry on vieläkin ainoa parhaan naispääosan Oscar-voittaja. Italiassa, 12 Years a Slave-elokuvajulisteessa oli keskiössä Brad Pitt, jolla on ehkä kaikkein pienin rooli elokuvassa. Rasismi elää vieläkin. Siksi tämä elokuva on parasta, mitä voi parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla palkita ja tietysti on elokuva teknisesti hieno myöskin eli kyllä se sen ihan omin avuinkin ansaitsisi. Esimerkiksi McQueen ei koskaan sorru kliseisiin, hän ei tee kohtauksista millään lailla ylidramaattisia, hän ei sorru saarnaamaan orjaamisesta - hän tulkitsee sen; hän esittää sen, niin aidosti kuin pystyy ja tämä on upea saavutus niin ohjaajalta kuin elokuvaltakin.
     Itse elokuvan dialogi ei ole niin puhdasta ja älykästä ja osuvaa, mutta se ei hidasta yhtään vauhtia. McQueen on yksi modernin elokuvataiteen älykkäimmistä ohjaajista, siitä todisteena vuoden 2011 Shame ja tämä, 12 Years a Slave. Hän onnistuu tekemään Solomon Northupin tarinasta sydäntä riipaisevan, koskettava, aidon ja raa'an kuvauksen. Hänen kerronta on erityisen upeaa. Hän rakentaa elokuvan juonen niin upeasti ja iskee katsojan eteen kohtauksen kohtauksen perään, niin että elokuva naulitsee sinut tuoliisi. Vaikka elokuvassa on monia järkyttävän raakoja kohtauksia, jotka repivät sinut emotionaalisesti rikki, ei McQueen tee sitä masokistisistä, makaabereistä syistä ja hän ei käännä niin sanotusti veistä haavasta. Hän on realistinen. Hän olisi voinut viedä Solomonin kohtalon vielä pidemmälle, mutta hän pidättäytyy siinä, minkä katsoo tarpeelliseksi ja siten elokuvasta tulee hieno kokonaisuus, jossa Solomoniin on helpompi samaistua.
      Chiwetel Ejiofor on ilmiselvä teatterin näyttelijä. Hänen energiansa on niin koottua ja yhteinäistä. Hän tavallaan on uskollinen hahmolle ja taivuttaa itsensä sen ympärille, kuten kuka tahansa teatterissa näyttelevä, koska siellä täytyy eläytyä ja pysyä hahmossa, olla hahmo ja esittää se niin, että kuka tahansa ymmärtää kuka hahmo on. Harmi vain, että minä en pidä teatterista ja siksi ei mielestäni teatterinäytteleminen sovi elokuvaan. Ajoittain nimittäin Ejioforin näytteleminen muuntuu ylidramaattiseksi, puiseksi tai tylsäksi. Loppua kohden hän parantaa ja saa hiottua lähinäyttelemiseen harkittuja nyansseja, mutta kuten sanottu,niin. Hänen energiansa on aivan liian matala elokuvaan, hänen näyttelemiseen on vaikea päästä kiinni ja siksi elokuvan päähenkilönä hänen tulkinta jää vajaaksi.
     Lupita Nyong'o on elokuvan selkeä tähti. Hän tekee sydäntä riipaisevan, koskettavan roolisuorituksen ja näyttelee henkeä salpaavasti. Hän nostaa hahmon henkiin, hän hio siitä aidon ja uskottavan ja sen lisäksi sympaattisen, läsnäolevan, monimutkaisen, tunnerikkaan ihmisen. Ei vain hahmon, vaan ihmisen, kaikkine ulottuvuuksineen ja tasoineen. Tämän lisäksi hänen fyysinen näytteleminen on elävää, hän tuo kauhun kasvoilleen ja katsoja joutuu haukkomaan henkeä hänen näytellessä tuskaa, itkemään yhtä aikaa hänen itkunsa kanssa sekä tuntemaan jokaikisen tunteen hänen rinnallaan. Niin voimakasta on Nyong'on näytteleminen.
     Fassbender on uskollinen roolilleen. En kuitenkaan pidä hänen kesäteatterinomaisesta fyysisyydestä enkä hänen tekemistään valinnoista hahmon suhteen. Hän on luotettava näyttelijä, mutta yksinkertaisesti hänen tulkitsemaan rooliin tarvittaisiin joku erilaisempi näyttelijä, sillä rooli on omalla tavallaan vaikea näyteltävä ja siksi se on helppo ylinäytellä tai nojata liikaa rooliin, niin, että oma panos jää valitettavan pieneksi. Näin, valitettavasti Fassbender on tehnyt.
    12 Years a Slave on koskettava, kauhea kuvaus. Tämä on tärkeä elokuva, jolla on tärkeä viesti. Orjuus itsessään on psykologisesti haastava aihe. Miten joku on siihen valmis? Miten joku sietää orjuuden ja miten joku kestää orjuudessa? Millainen on aika, jolloin on orjuutta? Kaikkiin näihin kysymyksiin elokuva vastaa. Erityisen hieno on kohtaus, jossa McQueen käytää aikaa kuvaamaan toukkia, koska: "“Life is dear to every living thing; the worm that crawls upon the ground will struggle for it.” -Solomon Northup