Movie Monday #74 - Voimaelokuva

"Valitse elokuva jonka näit kun elämäntilanne oli sellainen jossa kaipasit tukea, elokuva jonka katsot kun mieli on maassa, kun tuntuu että elämä kaatuu päälle. Mistä elokuvasta olet saanut sen tunteen että ”Hei, minä pärjään.”Elokuvan ei tarvitse olla visuaalisesti upea, valtakunnallisesti merkittävä, suurella budjetilla tehty myyntimenestys! Kunhan se on tuonut sinuun voimaa ja uskoa että tulevaisuudessa on jotain hyvää odotettavissa. Tällainen elokuva ei välttämättä ole aivan ilmeisellä tavalla motivoiva, ehkäpä elokuvasta löytyy vain joku tietty kohtaus joka toi sen tunteen, jokin pieni yksityiskohta?  Ehkä uskallat myös kertoa miksi juuri tämä elokuva kolahti?"

 Minusta tuntuu, että vähän jokainen elokuva, mitä katson on minulle tälläinen inspiraatiopläjäys. Rakastan syvällisiä draamoja ja sen lisäksi imeliä romantiikkahömppiä, koska ne tarjoavat maailmasta kuvaa muiden silmien läpi. Ne eivät ole fantasiaa, tai satua tai sci-fiä. Ne kertovat naapuristamme. Ne kertovat perheestämme. Ne kertovat itsestämme - vaikkakin fiktiivisin keinoin, mutta mikäpäs sen ihanampaa, kuin elää oman elämän lisäksi tuhat muuta. Eikä siinä vielä kaikki, vaan myös omaan elämään saa lisää voimavaraa, kun näkee, että on muitakin tapoja kohdata tämä olemassaolo kuin vain, mitä välittömässä lähietäisyydessä näytetään tehtävän. Jos minulla ei olisi ollut elokuvia, joihin paeta läpi elämääni, en tiedä missä olisin - ehkä olisin jo kuollut, kun en olisi pystynyt löytämään itseäni niistäkin ympyröistä ja odotuksista, joille minä olen valottunut omassa elämässäni. Elokuvat ovat tarjonneet tietä ulos siitä, mitä ja millainen minusta on pitänyt tulla.

Mieli tekisi vastata vain yhdellä elokuvalla, mutta olen puhunut näistä kaikista jo niin paljon, joten jos tässä listassa nyt on yksikin uusi tuttavuus jollekin, niin se on täyttänyt tehtävänsä.

Tälläisiä feelgood-voimaelokuvia:

• Koskemattomat (The Intouchables) jos joku nyt ei herrajumala ole tätä nähnyt, niin vaadin, että tekee niin ensitilassa

• About Time (2012) elämä on parasta elettynä

• Another Year (2010) nämä hiljaiset, rauhalliset draamat ovat mitä parhainta kanakeittoa sielulle (ompas muuten imelä kielikuva)

• Ricki and The Flash (2015) juuri sellainen ihana draama, jota katsoessa voi vähän peilata omiakin elämänvalintoja ja todeta, että tässäpäs tämä elämä on ja sitä en anteeksi pyytele

• This Is Where I Leave You (2014) elokuva elämästä, jossa omat päätökset eivät ota tuulta purjeiden alle ja on vain mukauduttava kohtalon oikkuihin - mutta mitä voimauttavimmalla tavalla

• Kerro minulle jotain hyvää (2016) koskettava romantiikkaelokuva, jossa elämä ei anna armoa

...=)

The Walk (The Walk)

Elokuva kertoo Philippe Petit'n (Joseph Gordon-Levitt) tarinan. Hän oli nuorallakävelijä ja maailman ainoa mies, joka on ylittänyt kuilun WTC:n kaksoistornien välissä. Ensimmäinen ajatus elokuvaa näkemättömälle on, että miten kahden tunnin elokuva voi kertoa yhdestä nuorallakävelystä kahden tornin välillä. Sama ajatus on elokuvan nähneellä.

Todella heikosti käsikirjoitukseen on ympätty kaikenlaista turhaa nuorallakävelyn ympärille. Petit'n taustatarina jää todella köyhäksi johdannoksi nuorallakävelyn taiteen perinteisiin ja eritoten Ben Kingsleyn opettajaisä-hahmo on täysin turha. Valtaosa elokuvasta kuitenkin sijoittuu muutamiin tunteihin ennen hurjan tempun tekemistä, mikä sekin syö paljon elokuvan uskottavuudesta kun este kerrallaan Petit yrittää päästä lähemmäs tavoitettaan. Milloin nuoli lentää väärään paikkaan, milloin vartija katsoo väärään suuntaan, milloin korkeita paikkoja pelkäävä mies eksyy syvän kuilun ylle, milloin täysin satunnainen itsemurhaheppu patsastelee väärässä paikassa väärään aikaan ja noin kolmannenkymmennentuhannen kerran jälkeen kuin joku pieni yksityiskohta käykin Petit'n kohtaloa vastaan, käy se jo vähän kulutetuksi keinoksi saada elokuvan runkoon lisää mehua.

En ole Robert Zemeckisin suurin ihailija. Ja se oli täysi vale. En oikeastaan voi sietää häntä. Hänen koristeleva, rönsyilevä, ylipatrioottinen tyylinsä on katsojaa aliarvioiva ja ällöttävän holhoava. Hän käyttää jumaliste katsojaa suoraan puhuttelevaa kertojaa elokuvassa, joka ei kerro yhtään mistään. Elokuvan visuaalisuuteen olin todella pettynyt, sillä se listattiin lähes ainoaksi syyksi katsoa tämä elokuva, mutta niin uneliasta CGI-mössöä tämä oli, että ei paljoa vakuuttanut edes New York - ja jos tämän uljaan kaupungin saa kuvattua epäedullisesti, jossain on jotain pahasti pielessä.

Joseph Gordon-Levittin ei tarvinnut kuin aukaista suunsa ja suoltaa ne ensimmäiset replansa ulos teennäisellä ranskan aksentillaan, niin minulla paloi käämi. Muiden hahmojen nimiä minä en edes muista. Charlotte Le Bon on alistunut niin koristeen rooliin kuin vain voi näyttelijä löytää. Useimmissa kohtauksissa hän ei edes sano mitään, katselee vain vierestä miestään ja tämän toikkarointiaan ihailevin, rakastavin silmin - naulasi mies sitten arkkua kiinni keskellä yötä tai huusi ystävilleen kurkku suorana.

Musiikista annan pisteet - useampaan kertaan valloittava ja todella erikoinen musiikkimaailma kiehtoi ja kiinnitti huomioni. Mutta loppujen lopuksi elokuva kaatuu ensimmäiseen kysymykseen, minkä sen olisi pitänyt kumota alkusekunneista lähtien: ketä oikeasti kiinnostaa nuorallakävely?

...=)

Kuolemaantuomittu (Dead Man Walking)

Tiedättekö mikä on valtio? Valtio ei ole mikään valvova isoveli. Valtio ei ole mielivalta. Valtio ei ole jumalan keksintö ihmisen kiusaksi. Valtio on yhtä kuin ihmiset. Jean-Jacques Rousseau otti ensimmäisen kerran käyttöön käsitteen yhteiskuntasopimus niin sanotun luonnontilan vastineeksi. Rousseaun ajatukset luonnontilasta olivat vielä romanttiset, mutta esimerkiksi Thomas Hobbesin ja John Locken ajatukset luonnontilasta olivat loppukädessä negatiivisia ihmisyksilön kannalta. Me noudatamme lakeja syystä. Me maksamme veroja syystä. Me elämme yhteiskunnassa, valtiossa, syystä. Valtio on olemassa meitä varten. Ilman valtiota olisimme oman onnemme nojassa, ilman toistemme tukea ja päätyisimme tappamaan toisemme. "Valtiolla" ei ole mitään syytä tappaa kansalaisiaan. Ja sen pitäisi olla ihmisoikeus, että valtio ei kansalaistaan tapa.

On naurettavaa, että kuolemantuomiota perustellaan sillä, että muutaman sentin silläkin "säästäisi" kun nämä nilkit teloitettaisiin. Saanko kysyä: mitä sillä säästetään? Ihmisarvot? Ei... Puhumattakaan siitä, että USA:ssa esimerkiksi syyttömiä tapetaan järkyttäviä määriä ja se huomataan vasta jälkikäteen.

Suosittelen katsomaan Kuolemaantuomitun ihan jo opetusmielessä. Draama on järkyttävän todentuntuinen ja täten vaikuttava. Se maalaa hyvin karun kuvan ihmisestä. Etenkin kohtaus, jossa uhrin lähiomaiset katselevat kun tämä vanki tapetaan, ottaa hyvin kopin ihmisen sadistisesta luonteesta kaikin puolin. Hyvin usea ihminen omaa ajattelutavan, että vankilaan joutuminen ja lakien rikkominen ei ole kenenkään muun syytä kuin vangitun itse ja täten hän joutuukin kantamaan rangaistuksesta vastuun. Mutta on hyvä huomata, että vertaillessa USAn vankiloita Pohjoismaiden vankiloihin, voisi väittää pohjoismaisten vankiloiden olevan onnistuneempia. USAn prosentuaalinen vankimäärä väestöstä on eksponentiaalinen Pohjoismaihin verrattuna. Uskaltaisin väittää tämän johtuvan siitä, että Pohjoismaissa yhteiskunta ottaa vastuun vangeista ja tekee kaikkensa kuntouttaakseen heitä, säilyttääkseen heidän ihmisarvon ja estääkseen rikosten uusiutumisen. Jos vankia kohdellaan huonosti, kuten USAssa, niin hänkin käyttäytyy huonosti.

...=)