Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

The Walk (The Walk)

Elokuva kertoo Philippe Petit'n (Joseph Gordon-Levitt) tarinan. Hän oli nuorallakävelijä ja maailman ainoa mies, joka on ylittänyt kuilun WTC:n kaksoistornien välissä. Ensimmäinen ajatus elokuvaa näkemättömälle on, että miten kahden tunnin elokuva voi kertoa yhdestä nuorallakävelystä kahden tornin välillä. Sama ajatus on elokuvan nähneellä.

Todella heikosti käsikirjoitukseen on ympätty kaikenlaista turhaa nuorallakävelyn ympärille. Petit'n taustatarina jää todella köyhäksi johdannoksi nuorallakävelyn taiteen perinteisiin ja eritoten Ben Kingsleyn opettajaisä-hahmo on täysin turha. Valtaosa elokuvasta kuitenkin sijoittuu muutamiin tunteihin ennen hurjan tempun tekemistä, mikä sekin syö paljon elokuvan uskottavuudesta kun este kerrallaan Petit yrittää päästä lähemmäs tavoitettaan. Milloin nuoli lentää väärään paikkaan, milloin vartija katsoo väärään suuntaan, milloin korkeita paikkoja pelkäävä mies eksyy syvän kuilun ylle, milloin täysin satunnainen itsemurhaheppu patsastelee väärässä paikassa väärään aikaan ja noin kolmannenkymmennentuhannen kerran jälkeen kuin joku pieni yksityiskohta käykin Petit'n kohtaloa vastaan, käy se jo vähän kulutetuksi keinoksi saada elokuvan runkoon lisää mehua.

En ole Robert Zemeckisin suurin ihailija. Ja se oli täysi vale. En oikeastaan voi sietää häntä. Hänen koristeleva, rönsyilevä, ylipatrioottinen tyylinsä on katsojaa aliarvioiva ja ällöttävän holhoava. Hän käyttää jumaliste katsojaa suoraan puhuttelevaa kertojaa elokuvassa, joka ei kerro yhtään mistään. Elokuvan visuaalisuuteen olin todella pettynyt, sillä se listattiin lähes ainoaksi syyksi katsoa tämä elokuva, mutta niin uneliasta CGI-mössöä tämä oli, että ei paljoa vakuuttanut edes New York - ja jos tämän uljaan kaupungin saa kuvattua epäedullisesti, jossain on jotain pahasti pielessä.

Joseph Gordon-Levittin ei tarvinnut kuin aukaista suunsa ja suoltaa ne ensimmäiset replansa ulos teennäisellä ranskan aksentillaan, niin minulla paloi käämi. Muiden hahmojen nimiä minä en edes muista. Charlotte Le Bon on alistunut niin koristeen rooliin kuin vain voi näyttelijä löytää. Useimmissa kohtauksissa hän ei edes sano mitään, katselee vain vierestä miestään ja tämän toikkarointiaan ihailevin, rakastavin silmin - naulasi mies sitten arkkua kiinni keskellä yötä tai huusi ystävilleen kurkku suorana.

Musiikista annan pisteet - useampaan kertaan valloittava ja todella erikoinen musiikkimaailma kiehtoi ja kiinnitti huomioni. Mutta loppujen lopuksi elokuva kaatuu ensimmäiseen kysymykseen, minkä sen olisi pitänyt kumota alkusekunneista lähtien: ketä oikeasti kiinnostaa nuorallakävely?

...=)

Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)

Yön ritarin paluu on Chritopher Nolanin supersankarielokuva. Hän kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä veljensä Jonathanin kanssa. Se on Nolanin Yön ritari-trilogian viimeinen osa. Se tuotti yhteensä yli miljardi dollaria. Sen pääosissa on aikaisemmista elokuvista palaavat Oscar-voittajat Christian Bale, Michael Caine, Morgan Freeman ja Oscar-ehdokas Gary Oldman. Uusia lisiä näyttelijäkaartiin on Oscar-voittajat Anne Hathaway, Marion Cotillard ja Joseph Gordon-Levitt ja Tom Hardy.
    Yön ritarin paluu kertoo Bruce Waynesta/Batmanista (Christian Bale), joka on erakoitunut omaan kartanoonsa puhuen vain hovimestarinsa Alfredin (Michael Caine) kanssa. Elokuva alkaa kartanossa pidettävistä hyväntekeväisyysjuhlista, joissa mm. Wayne-säätiön hallituksessa istuva Miranda Tate (Marion Cotillard) kyselee Brucen perään. Yhdeksi työntekijöiksi tekeytynyt Selina Kyle (Anne Hathaway) murtautuu kartanon kassakaappiin ja herättää Brucen huomion. Kun Gotham Cityn (kuvitteellinen kaupunki, jossa he elävät) alamaailmassa alkaa kuhista terroristi Banen (Tom Hardy) luotua kauhua, Wayne uskoo, että on hänen aikansa palata maailmaan niin miljonäärihyväntekijänä kuin supersankarina, Batmaninakin.

    Yön ritarin paluu on paras supersankarielokuva, jonka olen nähnyt. Se kilpailee kunniasta edeltäjänsä Yön ritarin (2008) kanssa. Christopher Nolan on yksinkertaisesti nero. Hän luo omalaatuisia elokuvia, joiden jokseenkin synkkä maailma on mielenkiintoinen, nerokkaasti rakennettu ja tiivistunnelmainen. Hänen upeat tulkintansa ovat aitoja ja viihdyttäviä. Ne ovat kliseettömiä, yllätyksellisiä ja taiteellisesti ainutlaatuisia. Yön ritarin paluu keskittyy nimenomaan supersankarin omaan identiteettiin. Kaikilla muilla on selkeä kuva Batmanista, mutta miten löytää itsensä, mistä tietää mitä itse haluaa? Ja ennen kaikkea kehen voi luottaa? Nolan käsittelee näinkin viihteellisessä elokuvassa niinkin synkkiä teemoja ja onnistuu vakuuttamaan sekä viihteen osalta, että syvällisen draaman. Hän tuo siis esiin molempien maailmojen parhaat puolet ja tekee mahdottomaksi kenenkään seurata hänen jalanjälissään. Yksi avain onnistuneeseen elokuvaan on mielenkiintoiset henkilöhahmot, niitä on tässä elokuvassa enemmän kuin tarpeeksi.
     Christian Balen ankara tulkinta Bruce Waynestä on elokuvan yksi monista hienoista puolista. Hän tulkitsee hahmon upeasti fyysisellä täydellisyydellä, uskottavuudella sekä omistautumisella. Hän on täysin hahmon sisässä ja käsittelee hahmoa kuin taideteosta. Kuin upeaa avantgarde-taideteosta. Intohimolla, antaumuksella ja puhtaasti täydellisellä näyttelemisellä. Hän on aito.
      Michael Caine tekee elokuvassa mieleenapainuvan sivuroolin. Vähillä kohtauksillaan hän tuo elokuvaan tunnetta ja syvällistä draamaan ja tulkintaa. Hän omaksuu Alfredin roolin ja luo upean kuvauksen ihmisestä, joka ei enää jaksa. Caine on näyttelijöiden aatelia ja saa sen tuntumaan lastenleikiltä.
     Morgan Freeman on elokuvan viihdepuolen näyttelijä. Hän tietää olevansa sivuroolissa ja leikittele sen kanssa ja luo hahmoon omaa mustaa huumoria, tunnepitoista karismaa ja vuosien kokemuksella hankittua säteilyä ja huomion viemistä. Hän on nappivalinta Lucius Foxin rooliin.

    Anne Hathaway tekee omalaatuisen, miellyttävän, sympaattisen sekä syvällisen tulkinnan kissanaisesta. Hän onnistuu upeasti hahmon fyysisyydessä ja heittäytyy rooliin täydellä antaumuksella. Hän saa luotua draamaa ja tunnetta sekä aitoa viihdettä ja karismaa. Hän omaksuu täysin roolin itselleen ja varastaa shown. Hahmo, mikä olisi helppo ylinäytellä Hathaway kuvaa hahmon juuri oikealla tasapainolla unohtamatta elokuvan tyylilajia.
     Marion Cotillard tekee armottoman sympaattisen tulkinnan hahmosta, jolle sitä ei välttämättä tarvitsisi myöntää. Hän hakee hahmon motiivit juuri oikein ja hänen kemiansa Balen kanssa on unohtumatonta. Hän on viehättävä, dramaattinen, viihdyttävä ja uskottava että traaginen juuri täydellinen Miranda Tate...
      Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt ja Gary Oldman ovat kaikki vakavasti otettavia näyttelijöitä ja kaikki antavat oman panostuksensa elokuvaan. Huolimatta roolinsa vakavuudesta Gordon-Levitt käsittelee hahmoaan sympatialla ja oikealla motiivilla. Hardy menee todella pitkälle vastatakseen hahmon vaatimuksia ja kukaan ei varmasti pysty kiistämään etteiko Hardy olisi uskomaton roolissaan. Oldman on jo sen verran kokenut näyttelijä, että pystyy leikittelemään hahmollaan, katsomaan kuinka pitkälle pystyy sen viemään ja hänen henkeäsalpaava tulkintansa on elokuvan hienoimpia.
    Yön ritarin paluu on jälleen yksi saavutus Christopher Nolanilta. Hirveän moni ei pystyisi yhdistämään kaikkia miellyttävää viihdettä että realistista draamaa ja syvällistä teemaa. Nolan on upea elokuvaohjaaja ja Yön ritarin paluu lajityyppinsä paras elokuva.

9 +

...=)

Inception (Inception)

Inception on Christopher Nolanin vuonna 2010 valmistunut sci-fi/draama-elokuva. Elokuvaa tähdittää iso näyttelijäkaarti johon kuuluu Oscar-voittaja Leonardo DiCaprio, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-ehdokas Ellen Page, Oscar-voittaja Michael Caine, Oscar-ehdokas Ken Watanabe, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Tom Berenger ja Cillian Murphy. Elokuva on yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä yli 800 miljoonan dollarin tuotollaan. Se voitti neljä Oscaria tekniseltä puolelta.

    Inception kertoo Dominick Cobbista (Leonardo DiCaprio), jonka yritys harrastaa teollisuusvakoilua hieman erilaisin menetelmin. Menetelmä on armeijan kokeellinen teknologia, jolla vallataan kohteiden alitajunta ja otetaan tietoa heidän unistaan. Heidän viimeisin kohteensa on japanilainen business-mies Saito (Ken Watanabe). Saito haluaa murtaa kilpailijan energiamonialayrityksen ujuttamalla ajatuksen kilpailijan pojan alitajuntaan. Jos Dom onnistuu Saito käyttäisi vaikutusvaltaansa murhasyytteiden poistamiseen Domilta, jotta tämä voi palata Yhdysvaltoihin lastensa luo. Domia syytetään vaimonsa Malin (Marion Cotillard) murhasta.
     Inceptionin juonta on luultavasti hieman vaikea rueta kirjoittamaan niin, ettei paljasta oleellista tietoa lopusta, joten se on nyt aika yksinkertaisessa muodossa. Juoni on, kuten monissa Nolanin elokuvissa sangen monimutkainen, mutta hätkähdyttävän kaunis ja koskettava. Ja elokuvan tapahtumapaikan tapaisesti on juonikin unenomainen. Christopher Nolan on upea ohjaaja. Yksi lempiohjaajistani. Ehdottomasti. Hänellä varsin omalaatuinen tapa kuvata elokuvia. Hän on hyvä siksi, että on persoonallinen ja luo elokuvista kuin pieniä taideteoksia, mutta varsin älykkäällä ja modernilla tavalla. Hän hallitsee upeasti elokuvan tunnelman luonnin ja synnyttää upeita elokuvia täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Inception on ehkä hänen hienoin elokuvansa. Inception herättää paljon ajatuksia ja jää vainoamaan katsojaa päiväkausiksi. Nolan tekee sellaisia elokuvia, jotka eivät yksinkertaisesti toimisi kirjana tai edes kenenkään muun ohjaajan elokuvana. Hänen mielikuvituksensa on sanattomaksi pistävä. Hän on ohjannut elokuvan vakaalla kädellä ja vinoilla lavasteilla. Inception on ainutlaatuinen, upea teos, jonka pohjalla on rakkaus. Elokuva käsittelee myös elämää, sen pituutta ja tarkoitusta. Inception on täydellinen niin monessa suhteessa, niin sanoma kuin juoni kuin ohjaus kuin käsikirjoitus kuin lavasteet kuin erikoistehosteet kuin näyttelijätkin.
     Leonardo DiCaprio on luotu valkokankaalla. Hän on ehdottomasti sukupolvensa paras näyttelijä. Hän kantaa elokuvan vaivatta harteillaan ja näyttelee kuin tämä olisi hänen viimeinen elokuvansa. Hän saa rooliin määrätietoisuutta ja epätoivoa samaan aikaan, sen näyttämättä tyhmältä. Hänestä ei tule koppavaa eikä ylimielistä vaan hän on täydellinen, virheetön ja vahva.
      Ellen Page on hyvä Domin apurina, The Architectina, Ariadnena. Hän selvästi hakee DiCapriosta voimaa ja näyttelee häntä vasten. He ovat hyvä pari ja heidän keskinäinen energia toimii hyvin. Page todistaa olevansa kylmäpäinen, vankka, kypsä ja varsin hyvä näyttelijä.

      Marion Cotillard on vaikuttava kohtalokkaana Mal Cobbina. Hän särkee jokaisen elokuvan katsojan sydämen. Hänen energiansa on upeaa ja hän on hieno. Hän on harjoittanut upeat näyttelijäntaitonsa hiotuiksi ja todistaa olevansa monipuolinen, syvällinen näyttelijä.
     Inception on harvinainen elokuva. Se kertoo hyvin ainutlaatuisesta keksinnöstä ja hyvin ainutlaatuisista ihmisistä. Nolan on nero. Hän saa katsojan itkemään ja haukkomaan henkeään ja ihastelemaan elokuvaa kaikkea samaan aikaan. Inception on täydellinen elokuva, täydellisillä näyttelijöillä.

10-

...=)