Harvoin olen nähnyt lapsinäyttelijän olevan niin hyvä, että en edes pitkälti huomannut kuinka huonoja Asa Butterfieldin vastanäyttelijät ovatkaan. Jotkut jopa Oscar-voittajia.
Katsoessaan Martin Scorsesen vuonna 2011 valmistunutta 3D-elokuvaa Hugoa, joka sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva, ei voi olla ajattelematta, mikä on sen tyylilaji? Toisaalta ei voi olla ajattelematta katsooko lastenelokuvaa, mutta sitten järkeilee, että eihän lapset jaksa istua tälläisen draaman läpi. Rinnastaisin elokuvan ehkä enemmänkin Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) kanssa. Ei, Hugo ei kerro tietokonepelihahmosta. Hugo Cabret (Asa Butterfield) on orpoutunut poika, joka asuu Pariisin rautatieaseman kellojenhuoltajan tiloissa, täyttäen setänsä saappaita, joka juopottelee pitkin Pariisin katuja. Asemaa vartioi Sacha Baron Cohenin näyttelemä tarkastaja Gustave, joka passittaa asemalla varastelevia orpopoikia orpokotiin, jonka olosuhteet 1930-luvulla eivät ole modernin hyvinvointivaltion mittaisia. Hugo tekee työnsä hoitaen kelloja ja pysyttelee vartijan näkymättömissä. Hän kuitenkin haluaa valmistaa loppuun hänen kuolleen isänsä työn; korjata automaattista robottia. Hän tarvitsee siihen osia, joita varastaa aseman lelukioskin leluista. Lelukioskin omistaja Ben Kingsleyn näyttelemä Papa Georges saa Hugon kuitenkin kiinni ja pakottaa tämän työskentelemään kioskilla. Hugo myös tutustuu Pap Georgesin sukulaislapseen Isabelleen, joka asuu heidän luonaan. Isabelle oppii Hugosta kaiken ja haluaa auttaa tätä ja he saavatkin koneen valmiiksi, joka paljastaa heille viestin. Viesti koskee yllättäen niin Isabellea kuin Hugoa että Papa Georgesia.
Olen lukenut myös kirjan, johon elokuva perustuu. Kirjassa ei itsessään ole hirveästi lukemista, sillä se on täynnä kirjailijan itse piirtämiä kuvia, käsittämän kauniita. Voin kertoa, että elokuva ei tee muuta kuin oikeutta näille piirroksille. Tässä siis elokuva - poikkeus sääntöön - joka on parempi kuin kirja. Kirjan kuvat jäävät kuitenkin lopulta kaksiulotteisiksi ja Scorsese on tarpeeki taitava elokuvantekijä osatakseen luoda elokuvasta visuaalisesti häikäisevän ja samalla juonesta soljuvan niin, että elokuva ei pelaa pelkästään grafiikalla. On Scorsesen onni, että hän on löytänyt nuoren näyttelijän päärooliin, nimeltä Asa Butterfield. En tykkää sanoa, että tässä on tulevaisuuden nimi, sillä sitä ei voi koskaan tietää. Hollywoodissa mikä tahansa on mahdollista ja yleensä ne, jotka saavat vahvan alun elokuvauralleen menettävät siitä hallinnan kun taas monet ylistetyimmistä näyttelijöistä nousevat kuuluisuuteen melko myöhään. Jos minun pitäisi kuitenkin valita yksi näyttelijä, jolla on mielestäni edessä kirkas tulevaisuus - olisi se Asa Butterfield.
"Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. "
Jos maailmassa on edes vähän logiikkaa, kaiken järjen mukaisesti Asa Butterfieldillä olisi edessään upea ura. Hugo Cabret'n nimiroolissa hän on virheetön. Hän ei sorru mihinkään kliseisiin. Tämä on suuri saavutus, sillä kyseessä on kuitenkin seikkailuelokuva, eli sen lajityypin elokuva, jossa niitä kliseitä on kaikkein eniten. Tietenkään elokuva ei pysty välttämään niitä kaikkia, tiettyjä itsestään selviä asioita todetaan ääneen silloin tällöin ja juonen kulku on melko ennalta-arvattavaa. Kuitenkin Butterfield tekee roolisuorituksen, jonka avulla katsoja voi antaa elokuvalle anteeksi nämä pienet puitteet. Hän on luonteva, aito, uskottava. Hän hioo roolisuorituksestaan niin puhdasta, että se alkaa kiiltää. Butterfield on älykäs näyttelijä. Hän tietää mitä hän tekee ja siten pystyy tekemään roolisuorituksesta haluamansa. Hän saa kanavoitua siihen juuri oikean määrän tunnetta ja tasapainoa. Hän ei paljasta, mestarin tavoin, kaikkia korttejaan yhdessä kohtauksessa, vaan ammattilaisen elkein luo yhtenäisen kokonaisuuden hahmostaan, jolloin jokaisesta kohtauksesta tulee tärkeä. Jos yksi kohtaus kuitenkin pitäisi Butterfieldin työstä nimetä parhaimmaksi olisi se ehdottomasti loppupuolen kohtaus, jossa hän anelee armoa tarkastaja Gustavelta. Siinä kohtauksessa Butterfield paljastaa käsittämättömät näyttelijänlahjansa ja vie roolinsa niin paljon pidemmälle kuin kanssanäyttelijänsä, että katsoja ei voi olla vaikuttumatta. Sacha Baron Cohen näyttelee jopa surkeasti. Hän ei selvästikään ole kärryillä elokuvan emotionaalisen painon kanssa ja kohtelee elokuvaa aliarvoisesti. Ben Kingsley on liian kiireinen teeskentelmään olemaan vaikutusvaltainen vanha mies, että unohtaa kaikki muut puolet roolisuorituksestaan. Chloe Grace Moretz pelaa pitkälti omien valttiensa varaan ja ei astu ulos mukavuusalueeltaan. Helen McCrory on suorastaan kammottava. Tekotaiteeellinen ja ylidramaattinen. Ja ottaen huomioon, että Butterfieldin vastanäyttelijät ovat kaikki kokeneita "ammattilaisia" on ihmeellistä tajuta, kuinka huonoja he ovatkaan. Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. Hän osoittaa kypsyyttä paljon vuosiansa edellä; hän on itsevarma, karismaattinen ja saa hahmoon juuri oikean määrän sympaattisuutta. Hän saa kaiken oikein: ajan, paikan, persoonan. Sen lisäksi vielä Butterfield paljastaa Hugon emotionaalisen raakuuden ja saa hahmon tunteet paljastettua yleisölle. Hugo on menettänyt isänsä ja hänen täytyy ottaa vastuu itsestään. Hän ei saa jäädä kiinni ja hänen täytyy löytää yksinäiselle elämälleen tarkoitus. Kaiken tämän Butterfield kuvaa paremmin kuin täydellisesti. Harvoin on näin rankkoja tunteita yhtä uskottavasti kuvattu.
En tiedä kenelle suositella elokuvaa. Ehkä niille ketkä haluavat todistaa uskomatonta lapsinäyttelijää tai niille, jotka ovat Burtonin Liisa Ihmemaassa faneja. Ehkä myös kaikille Steam Punkin ystäville. Hugo on tehty syvällä ammattitaidolla, mutta ongelma seikkailuelokuvan ja draamaelokuvan yhdistämisessä on, että se jää kummaltakin osalta luonnollisesti puolitiehen.
...=)
Elokuva kertoo Philippe Petit'n (Joseph Gordon-Levitt) tarinan. Hän oli nuorallakävelijä ja maailman ainoa mies, joka on ylittänyt kuilun WTC:n kaksoistornien välissä. Ensimmäinen ajatus elokuvaa näkemättömälle on, että miten kahden tunnin elokuva voi kertoa yhdestä nuorallakävelystä kahden tornin välillä. Sama ajatus on elokuvan nähneellä.
Joseph Gordon-Levittin ei tarvinnut kuin aukaista suunsa ja suoltaa ne ensimmäiset replansa ulos teennäisellä ranskan aksentillaan, niin minulla paloi käämi. Muiden hahmojen nimiä minä en edes muista. Charlotte Le Bon on alistunut niin koristeen rooliin kuin vain voi näyttelijä löytää. Useimmissa kohtauksissa hän ei edes sano mitään, katselee vain vierestä miestään ja tämän toikkarointiaan ihailevin, rakastavin silmin - naulasi mies sitten arkkua kiinni keskellä yötä tai huusi ystävilleen kurkku suorana.
