Movie Monday #103 - Elokuva, joka on parempi kuin kirja?

"Tällä kertaa etsitäänkin (vaikka) sitä (yhtä) elokuvaa, joka oikeasti on parempi kuin kirja, johon se elokuva perustuu. Jos tehtävä todistautuu mahdottomaksi, niin sitten: mikä elokuva yltää edes jotenkuten kirjasta saaduille odotuksille?"

Olen täysin väärä vastaamaan tälläiseen kysymykseen, (jonka olen itse vielä aikoinaan esittänyt). Jos jonkun kirjan luen, niin todella harvoin tulee katsottua sen jälkeen elokuva. Toiset pystyvät huoletta katsomaan monta kertaa keskinkertaistakin elokuvaa, mutta itse oikeastaan katselen uudelleen vain kourallista elokuvia, jotka ovat jo niin hyviä, että tarinan toisto ei haittaa. Mutta pääsääntöisesti, kun olen jonkun elokuvan nähnyt tai kirjan lukenut, ei minulla ole mitään halua toistaa sitä. Täten elokuvan katsominen kirjan lukemisen päälle tuntuu usein tarkoituksettomalta, enkä sitä niin ollen harrasta. Lisäksi kun ottaa vielä huomioon, että vakio on, että kirja on parempi kuin elokuvasovitus, tulee tähän kysymykseen vastaamisesta mahdoton yhtälö.

Sinä päivänä (David Nicholls) lukeutuu yksiin suosikkikirjoihini. Sitä oli niin mukava lukea, sivut kuin kääntyivät itsestään ja tarina oli juuri sopivan kohtalokas - siitäkös minä pidän. Sen elokuvasovitus on vielä poikkeuksellisen toimiva ja erityisesti elokuvan musiikit tarjoavat jotain kirjasta saadun kokemuksen päälle.

Harry Pottereista on aina vähän vaikea puhua, sillä en halua trivialisoida niiden merkitystä arvostelemalla niitä, mutta tämän tekstin tarkoitusperiä varten, sanotaanko nyt vaikka sokraattisen metodin mukaisesti, että kuudes kirja oli yksi parhaimpia lukukokemuksia ja nautin myös elokuvaosvituksesesta huomattavasti. Tämä on ironista siinä suhteessa, että ensimmäisen kerran, kun Puoliverisen prinssin näin valkokankaalla, kävelin ulos teatterista savun sauhutessa ulos korvistani. En ollut uskoa, kuinka paljon kirjasta jätettiin ulos. Ehkä vielä karvaamman pettymyksen koettuani seitsemännen osan kanssa (kuinka elokuva oli niin pliisu verrattuna kirjaan), että Puoliverisen prinssinkin elokuvasovitus vaikutti jo jumalan lahjalta Potter-fanille. Vaikka kirja ja elokuva ovat erilaisia, pystyn nauttimaan molemmista eri mittasuhteissa. Ne ovat kuin kaksi eri asiaa ja siten on helppo sanoa, että elokuva voi jopa jossain suhteessa ylittää kirjan ansiot. Jim Broadbentin roolisuoritus Kuhnusarviona on miltei parasta kaikista Potter -roolituksista sekä nautin huomattavasti elokuvan hienovaraisesta huumorista. Myös Daniel Radcliffe ehkä tässä elokuvassa vasta nousee hahmonsa arvoiseksi näyttelijäksi ja karistaa vähän sellaista stereotyyppista tabula rasa-maisuutta päähenkilön taakasta ja muotoilee hahmostaan vähän persoonallisempaa yksilöä.

__________________________________

...=)

Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.

...=)

The Good Fight, 1. tuotantokausi

Kyllä minulla oli hyvän aikaa ihan selkeät sävelet. Aion odottaa, kunnes saisivat koko sarjan filmattua purkkiin. Sitten vasta soisin heille kunnian suvaita minun silmäparini heidän tekeleensä arvioiseksi. En halunnut taas tuskastua siihen, että vetäisin koko kauden läpi parissa päivässä ja sitten joutuisin odottamaan lisää. Arvata saattaa kuinka siinä sitten kävi. Ja nyt odotellaan sitten seuraavaa kautta. Pallo on heidän nurkassaan.

Pelkäsin klikata ensimmäisen jakson päälle. En nimittäin pitänyt Ygrittestä, Rose Leslien hahmosta Game of Thronesissa. Luonnollisesti, kuten kuuluu tehdä, päättelin, että näyttelijässä täytyy olla jotain inhottavaa. Puolessa väliä tätä pilottikautta kuitenkin havahduin siihen, että en ollut inhonnut tätä hahmoa yhdessäkään kohtaa. En oikeastaan enää osannut edes yhdistää Leslieta Game of Thrones-hahmoonsa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kyseessä saattaa jopa olla oikeasti todella hyvä näyttelijä - sillä niin erilaiset roolit kuitenkin kyseessä.

The Good Fight sijoittuu siis samaan maailmaan, kuin Julianna Margulies'n tähdittämä The Good Wife, joka menestyksekkäästi jatkui seitsemän tuotantokauden ajan ja voitti kasan Emmyjä. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuosi tulevaisuuteen The Good Wife-sarjan finaalista. Mitä siinä ajassa on tapahtunut? Trump on voittanut ja Chicagon liberaalissa lakiyhteisössä kuplaan ajautunut Diane Lockhart (Christine Baranski) herää taas todellisuuteen.

Alan varmaan kuulostamaan vanhalta kellolta, kun aina jaksan toistaa näitä samoja virsiä, mutta hyvillä henkilöhahmoilla pääsee niin pitkälle. Ne ovat ehdottomasti tämänkin spinoffin suola, kuten oli myös The Good Wifessa. Uskaltaisin jopa nyt jo väittää, että The Good Fight peittoaa The Good Wifen, sillä en koskaan oikein pitänyt The Good Wifen sivujuonista siinä kohtaa, kun katsojan olisi pitänyt keskittyä Alician (Margulies) aviomiehen kampanjakamppailuihin.

Monet samat hahmot pyörivät The Good Fightissa kuin The Good Wifessa, tietenkin siis Diane Lockhart, mutta myös David Lee (Zach Grenier), Elsbeth Tascioni (Carrie Preston), tuomari Abernathy (Denis O'Hare) ja monet muut fanisuosikit (lue: minun suosikkini) näyttäytyvät sarjassa. Muutama inhokki myös. En ole koskaan halunnut tintata ketään päin näköä niin paljon kuin haluaisin Mike Krestevaa (Matthew Perry). Ja se on hyvän sarjan merkki, että saa minut niin investoituneeksi sarjan maailmaan, että otan täysin henkilökohtaisesti kaiken.

Baranskin näyttelijäntyö oli minusta jo alkuperäisen sarjan puolella yksi sen vahvuustekijöitä. En ollut saada henkeä, kun kuulin, että hänen hahmon ympärille kirjoitettaisiin koko jatko-osasarja. Ja loistavia Diane Lockhart-hetkiä saamme tässäkin. Cush Jumbo on toinen The Good Wifesta jatkava päähenkilö ja olen siitäkin ihan iloinen. Pidän hänen salamannopeasta älykkyydestä sekä sellaisesta räväkästä asenteesta, jopa oikeussalissa.

Toivon vielä, että Julianna Margulies tekisi tulevilla kausilla cameon, mutta todennäköisesti aika epätodennäköistä. Pidin kuitenkin siitä, että jo nyt tässä useat tutut hahmot näyttäytyivät ja sen lisäksi myös uusia hahmoja tuotiin mukaan, mikä oli todella virkistävä ratkaisu esim. kun Diane Lockhartin annettiin viimeinkin vaihtaa lakirfirmaa ja se vanha "Lockhart - Gardner & Associates" firma uskallettiin viimein jättää pois. Sen firman sisäiset sotkut ovat läpikotoisin jo koluttu. Kuvaavaa on juuri se, että firman nimi vielä tässä ensimmäisessä jaksossa oli jo Lockhart, Deckler, Gussman, Lee, Lyman, Gilbert-Lurie, Kagan, Tannebaum, & Associates.

...=)