Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.

...=)

Luihin ja ytimiin (Rust and Bone)

En tajunnutkaan, että elokuvan nimi tuli käsittää niin kirjaimellisesti. Tarinan loppu sitoutuu hienosti yhteen nimen ja alun juonenkulun kanssa. Kokonaisuutena elokuva on tietysti lopun ja nimen tavoin, täydellinen.

Ali on Matthias Schoenartsin esittämä työtön isä viisivuotiaalle Sam-pojalle. He ovat muuttaneet Etelä-Ranskaan asumaan Alin siskon luona. Ali yrittää etsiä töitä ja saakin niitä yökerhon vahtimestarina ja eräänä iltana joutuu saattamaan Stephanie (Marion Cotillard) -nimisen naisen kotiin, koska tämä on joutunut tappeluun baarissa. Stephanie on töissä vesipuistossa valaiden kouluttajana. Jouduttuaan onnettomuuteen valaiden kanssa, jossa menettää molemmat jalkansa, vain Ali pystyy valottamaan masennuksen verhoa Stephanien elämästä. Roolit myös vaihtuvat, sillä Ali on vaikeuksissa välillä poikansa, rahan, tappeluiden, nyrkkeilyn ja milloin minkäkin kanssa.

Tämän elokuvan olen jättänyt joskus kesken. Ranskalaiselta elokuvalta ei aina tiedä mitä odottaa. Minä, massajenkkielokuvien suurkuluttajana olen niin tottunut siihen, että tiedän mitä saan. Kun pistän jonkun Hollywood hömpän päälle, tiedän, että saan amerikkalaista sentimentaalisuutta ja kertojan lopussa selittämään elokuvan sanoman. Ranskalaisia elokuvia katsoneena, en aina niiden loputtuakaan tiedä, että mistä ne nyt niin kertoivat. Toisin sanoen, joudun keskittymään enemmän.

Tämä ei kuitenkaan koskaan ole huono asia. Onneksi keskityin. Rust and Bone on raikas, syvään hengittävä draama, jonka tekee mieli katsoa heti uudelleen. Lukuisat kohtaukset ovat vain niin henkeviä - näyttelijät niin aitoja, vuorosanat niin kauniita ja kuvaus... Kuvaus on elokuvassa todella ennakkoluulotonta. Ohjaaja Jacques Audiard käyttää todella visuaalisia kuvakulmia, joita ei tulisi mieleenkään. Kenelle esimerkiksi tulee ajatus pistää kamera rekan kylkeen moottoritiellä ja antaa kuvata? Kuvaustyyli on uudenlaista - se ei ole geneeristä tai tylsää vaan elokuva elää tavallaan toista elämää sen kautta. Osittain se toimii myös todella väkevänä tehokeinona dramaattisimmissa kohtauksissa.

Kun ajattelen omaa tekstiäni, en voi olla huvittumatta, kuinka se on kuin tämän elokuvan vastakohta. Geneeristä. Ja se on okei, en kritisoi itseäni, mutta olen huvittunut. Yleensä kun olen hyvän elokuvan lumoissa, aloitan arvostelut aina samalla tavall;. Ensimmäisessä kappaleessa julistan elokuvan jo täydelliseksi. Toisessa kappaleessa seuraa juoniselostus ja loput kappaleet käytän sen perustelemiseen, että miksi elokuva on täydellinen. Minä olen ennalta-arvattava, mutta tämä elokuva ei.

Rakastan tälläistä draamaa. Draamaa, jonka spektri kattaa kaikki elämän tunteet ja hetket kattavasti päästä päähän. On surua, syvää masennusta, iloa, naurua, sympatiaa, kipua, arkea, rakkautta - mitä vaan. Ja kuinka liikuttavasti elokuva ne kuvaa. Yksinkertaisesti kaksi ihmiskohtaloa, jotka kohtaa. Kaksi elämää, erilaiset sellaiset, mutta jotka toimivat yhteen. ...Olen tainnut itselleni vaikutuksen tehneiden elokuvien kohdalla kehua niiden yksinkertaisuutta ennenkin, enkö olekin?

Olen aina pitänyt Marion Cotillardista. Hän on aina tehnyt upeita roolisuorituksia. Kun katson elokuvaa, katson sitä hänen takiaan. Hän on häikäisevä. Tiedän, että hän ei petä. Mutta silti olin täysin yllätyksestä mykistynyt kun tajusin, kuinka upean roolisuorituksen hän on tähän elokuvaan jättänyt. Pystyisin laskemaan yhden käden sormilla ne näyttelijät, jotka ovat saaneet kyyneleeni virtaamaan vain puhtaasti roolisuorituksensa avulla. Tarkoittaen, että elokuvan juoni ei välttämättä ole ollut surullinen, vaan nämä roolisuoritukset ovat vain raakuudellaan ja puhtaudellaan koskettaneet minut kyyneleiden partaalle. Marion Cotillard elokuvassa Rust and Bone on yksi näistä roolisuorituksista. Jos luulet, että hänen upein hetkensä elokuvassa, jossa hän siis pääsee demontroimaan vahvaa tunnereaktiota, on jolloin hän tajuaa menettäneensä jalkansa, olet väärässä. Hän ei suinkaan lopeta tähän. Upein kohtaus on pakostakin, kun hän on pyörätuolissa asuntonsa parvekkeella ja hän alkaa harjoitella liikkeitään, joilla koulutti valaita. Eli nostaa käsiä ilmaan ja ojentaa ne sivulle ja niin edespäin. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta kylmäpäinen Cotillard todistaa päinvastoin, upealla roolisuorituksellaan. Kohtaus oli niin hyvä, että kelasin elokuvaa taaksepäin ja katsoin sen uudelleen.

Harvoin pääsee sanomaan näin yhdestä elokuvasta, jossa jo on likimain täydellinen roolisuoritus, mutta Matthias Schoenaerts on aivan yhtä lailla... niin, no, täydellinen. En tapa arvosteluani kehumalla elokuvaa liikaa. Mutta katsomisen arvoinen se vähintäänkin on. Ellei jopa yksi parhaiten tehdyistä ja näkemistäni elokuvista, joita on kyllä monta, mutta liittykööt tämä joukkoon.

...=)

Public Enemies (Public Enemies)

Michael Mann ohjasi vuonna 2009 gangsterielokuvan, jonka pääosissa on Johnny Depp, Marion Cotillard, Channing Tatum ja Christian Bale. Elokuva perustuu Bryan Burroughin kirjaan. Elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria.
     Public Enemies kertoo John Dillingeristä, 1930-luvulla toimineesta gangsterista. Laman aikaan, lehdistö seurasi tiukasti miehen toimia ja Dillinger ryösti pankkeja. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover aloittaa Dillingerin kiinnioton ja nimittää operaation johtoon Melvin Purvisin. Dillinger tapaa myös Billie Frechetten, josta hän lupaa pitää huolta.
     Michael Mann on rohkea tarinan kertoja. Hän ei tyydy tavanomaisiin metodeihin vaan kuvaa elokuvaa niin kuin itse näkee parhaaksi. Public Enemies on upea, autenttinen kuvaus ensinnäkin aikakaudesta, mutta myös tarinasta ja John Dillingeristä itsestään. Ohjaus puhuu jo puolestaan. Mannin luovat ratkaisut ovat vertaansa vailla ja hän on kykenevä todella moniulotteiseen elokuvantekoon. Hän ottaa riskejä, ja kaikki eivät osu maaliin, mutta sekin on parempi kuin tylsä ohjaustyyli. Käsikirjoitus on erittäin yksilinjainen. Se ei pidä katsojaa idioottina vaan kuvaa tapahtumat kuin ne oikeasti tapahtuisivat. Tietenkin jotain aukkoja ja virheitä siinä on, mutta loppujen lopuksi käsikirjoitus on virkistävän erilainen, suora ja vaatimaton. Elokuva toimii sellaisella rytmillä, että sitä on mielenkiintoista seurata. Tunnelma ja sävy ovat hvyin hiottuja ja elokuvasta tulee ainutlaatuinen sekä omallalaillaan uskottavan kaunis.
     Johnny Depp on laajan repertuaarin omaava näyttelijä. Hänen uransa aikana kuvaama hahmokavalkadi on ainutlaautinen ja Depp on monipuolinen näyttelijä, todisteena siitä kolme Oscar-ehdokkuutta. Public Enemiesissä Depp on aivan vallaton. Hän heittäytyy mukaan uskomattomalla energialla ja kuvaa hahmoaan ennen kaikkea erilaisena ihmisenä. Hän uudistaa hahmoa joka kohtauksella ja saa aikaan todella syvyyttä ja tunnetta. Hän ottaa hahmon omakseen ja antaa kaiken irti itsestään. Hän on peloton, mutta samalla vankka.

     Christian Bale on todellinen luonnenäyttelijä. Hän on omistautunut roolilleen ja häntä ei ole tunnistaa. Hän on toinen ihminen ja ottaa ammattinsa tosissaan. Hän kykenee luomaan hahmoon vaikuttavaa virtausta ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa elokuvan kanssa. Hän rakentaa hahmoa ammattitaidolla että omistautumisella. Bale on realistinen ja uskottava.
      Marion Cotillard on kaunis näyttelijä. Hän luo hahmoihinsa aina jotain erityislaatuista ja saa ne sykkimään kovemmin kuin mitä kukaan toinen pystyisi. Hänellä on huomattava lahjakkuus asettua jokaisen hahmonsa asemaan ja tuoda esiin loistavasti hahmon kokemat tunteet. Cotillard on moniulotteinen, aito, varma sekä uskottava. Hän näyttelee tunteella ja heittäytyy mukaan intohimoisesti.
      Public Enemies on riskeillä pelaava elokuva. Michael Mann on luova ja rohkea ohjaaja ja tekee pelottoman elokuvan. Johnny Depp, Christian Bale ja Marion Cotillard tulkitsevat roolejaan antaumuksella ja tuloksena on surullinen, mielenkiintoinen ja tunnelmallinen elokuva.

7 1/2

...=)

Midnight in Paris (Midnight in Paris)

Woody Allen on tehnyt mittavan uran elokuvaohjaajana ja hänen ainutlaatuinen karismansa puree monen kymmenen vuoden jälkeenkin. Midnight in Paris on hänen menestynein elokuvansa ja se toi hänelle parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Midnight in Paris on Woody Allenin oodi Pariisille. Se valmistui vuonna 2011, pääosissa Owen Wilson, Rachel McAdams, Oscar-voittajat Marion Cotillard, Kathy Bates ja Adrien Brody.

      Midnight in Paris kertoo Gil Penderistä, joka on lomalla Pariisisa morsiamensa Inezin kanssa. Gil on kirjalija, toivoton romantikko ja elää jatkuvasti omissa fantasiamaailmoissaan. Yksi hänen ihailun kohteistaan on 1920-luvun Pariisi ja eräänä yönä hänen ollessaan kuutamokävelyllä, joukko ihmisiä 20-luvulta kutsuvat hänet juhliin. Hän tapaa muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Cole Porterin, Ernest Hemingwayn, Josephine Bakerin, Pablo Picasson ja Gertrude Steinin. Hän myös rakastuu Adrianaan, joka on ollut Picasson ja monen muun suuren taiteilijan rakastajatar.
      Midnight in Paris on taianomainen. Se on kaunis ja kepeä ja sen syke on ainutlaatuinen. Woody Allen hallitsee loistavasti taidepainotteisen kameratyöskentelyn ja kliseettömän elokuvanteon. Midnight in Paris on hänelle juuri sopiva projekti sillä se sitoo yhteen hänen parhaat puolensa. Allen on todella upea elokuvaohjaaja ja hän kerta kerran jälkeen antaa katsojalle purevan, ihmeellisen elokuvan, jonka syövereihin katsoja mielellään uppoaa. Midnight in Paris voisi olla helposti ylisiirappinen, mutta Allen pitää visusti langat käsissään ja tutustuttaa katsojan Pariisiin. Henkilöhahmot ovat yksi elokuvan vahvuus. Niiden kirjo ja niiden karismaattisuus tekevät elokuvasta mielenkiintoisen. Allen on todella onnistunut tässä käsikirjoituksessa ja ohjaa intohimolla. Hän tekee selväksi ihmisen perusluonteesta sen, että hän aina kaipaa jotain lisää. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja aina löytyy jotain haaveiltavaa.

       Owen Wilson on hyvä valinta tähän rooliin. Se saattaa olla juuri se ainoa rooli, johon hänet oli tarkoitettu. Hän imitoi hyvin Woody Allenia roolissaan ja tekee Gilistä sympaattisen ja melko haavoittuvaisen, niin että hänestä on helppo välittää. Gilistä tulee autenttinen ja miellyttävä. Wilsonin karisma sopii hyvin rooliin ja hän kantaa elokuvan helposti harteillaan.
      Marion Cotillard on kohtalokas, dramaattinen ja mysteerinen. Hän pystyy tuomaan niin paljon syvyyttä hahmoon kuin hahmoon ja saa aikaan moniulotteisen, mielenkiintoisen hahmon. Katsoja ihastuu häneen päätä pahkaa ja hän käyttää hyväkseen omaa vetovoimaansa. Hän osuu juuri naulan kantaan ja hänen intohimonsa vuorosanojaan kohtaan näkyy. Hän saa kohtaukseen paljon karismaa ja luontevuutta.
     Woody Allen palkkasi Rachel McAdamsin elokuvaan Diane Keatonin suosituksesta. Hyvä, että teki niin, sillä hän tuo rooliin helppoutta ja luontaisuutta ja viihdyttävyyttä. Hän on kuin kotonaan valkokankallaa jä hän tekee todella varman roolin. Hän on karismaattinen sekä miellyttävä näyttelijä, vaikka rooli ei olisikaan sellainen.
     Kathy Bates tuo paljon uskottavuutta Gertrude Steinin rooliin. Hän tuo esiin hahmon ominaispiirteet sekä antaa sille oman tulkintansa. Adrien Brody on juuri sopivan itseironinen ja tuo hahmosta esiin siinä piilevää komiikkaa. Myös Ranskan silloisen presidentin vaimo, Carla Bruni esiintyy elokuvassa ja on kieltämättä varsin uskottava ja miellyttävä. Tom Hiddleston on varma ja tekee uskollisen roolisuorituksen.
       Midnight in Paris on tainomainen. Se on oodi Pariisille ja katsoja heittäytyy tähän maailmaan kertaheitolla. Puhtaaksi hiottu käsikirjoitus on luonteva ja karismaattinen. Woody Allen on ainutlaatuinen ja Owen Wilson on hyvä valinta päärooliin.

9

...=)

Mainio vuosi (A Good Year)

Mainio vuosi on Ridley Scottin ohjaama brittiläinen romanttinen komedia vuodelta 2006. Elokuva pääosassa on Russell Crowe, Marion Cotillard, Freddie Highmore ja Albert Finney.
     Elokuva pääosassa on Max Skinner, joka vietti lapsuuden kesiään, setänsä Henryn (Albert Finney) luon Ranskan maaseudulla. Nykyään hän on menestynyt, rahannälkäinen, työnarkomaani sijoittaja Lontoossa. Kun Henry kuolee, Max perii tämän viinitilan ja matkustaa Ranskaan myymään tilan. Hän kuitenkin törmää Fanny Chenaliin (Marion Cotillard), johon ihastuu. Kun Max myöhästyy koneesta Lontooseen, joutuu hän jäämään Ranskaan pidemmäksi aikaa ja kuvioihin ilmestyy myös Christie Roberts, reppumatkailija, joka väittää olevansa Henryn avioton lapsi.
     Mainio vuosi on positiivinen elokuva. Se on lämmin ja kutsuva ja antaa uuden merkityksen elämälle. Ranskan maaseutu saa hyvää mainosta ja Ridley Scottin ohjaus on todella vakaata ja innostavaa. Elokuva on nerokas. Se on rakennettu hienosti, käsikirjoitus, ohjaus, kaikki toimii. Lähtöidea ja lapsuuden takaumat ovat myös iso plussa elokuvaan. Kaikki on toteutettu hienosti ja kyseessä on erittäin toimiva, rauhallinen, sympaattinen elokuva. Paitsi... Russell Crowe, joka on sukupolvensa hienoimpia näyttelijöitä, tekee elokuvassa huonon roolisuorituksen.

     Crowe, joka on moninkertainen Oscar-ehdokas, voitti Oscarin vuonna 2000, elokuvasta Gladiaattori. Sen jälkeen hän sai vielä toisen Oscar-ehdokkuuden hänen ylistetystä roolisuorituksestaan elokuvassa Kaunis mieli. Kuinka hän ei onnistu vakuuttamaan elokuvassa Mainio vuosi, on jotain, mitä ihmetellä. Ehkä ikä on tehnyt hänestä liian pehmon tai Ridley Scott kuvitteli pelaavansa varman päälle, yksi asia on kuitenkin varma; Russell Crowe ei ole mitään hänen entisestä loistostaan. Hän on kauhea. Varmat kliseet, mitä jokaisen tulisi välttää suorastaan paistavat hänen naamaltaan ja tuntuu kuin hän olisi vasta aloitteleva näyttelijä, joka kuvittelee itsestään liikoja. Hän onnistuu parantamaan loppua kohti, mutta silti kokonaisuus on epätoivoinen ja tuottaa pettymyksen.
      Marion Cotillard puolestaan käyttää hyväkseen elokuvassa uskomattoman kauneutensa, vetovoimansa ja karismansa, laajan näyttelijän ammattitaitonsa lisäksi. Hän on ihastuttava ja puoleensa vetävä. Hän on uskollinen tyylilajille ja on luonteva ja maanläheinen. Hänessä on paljon sympatiaa, jota hän osaa hyväksikäyttää ja luo aidon, lämpimän, miellyttävän roolisuorituksen.
     Freddie Highmore esittää nuorempaa Max Skinneriä, ja vielä paremmin kuin Russell Crowe esittää vanhempaa Max Skinneriä. Highmore on syvällinen, viihdyttävä, sympaattinen ja luonteva. Hän saa luotua hahmoon tiettyä hohtoa, joka Crowelta puuttuu kokonaan. Hän on ehdottomasti tulevaisuuden lupaus ja vakuuttaa jo nuorella iällä elokuvassa Mainio vuosi. Hän on koskettava. Hän on läsnä ja hyvin tarkka ja valpas. Kaikkea mitä näyttelijän tulisi olla. Hän on erittäin aito.
     Mainio vuosi on positiivinen, hyvän mielen elokuva. Yksi parhaimmista. Ridley Scott ohjaa varmalla tyylillä ja elokuvan tunnelma ja sävy ovat lämpimiä ja miellyttäviä. Harmi vain, että Russell Crowe ei pääse lähellekään elokuvan tasoa, kuin vasta ihan loppumetreillä, jolloin on jo liian myöhäistä pelastaa uppoava laiva.

8-

...=)

Nine (Nine)

Nine on Chicagon ohjaajan, Rob Marshallin ohjaama musikaalidraama. Se valmistui vuonna 2009 ja sen pääosissa on Oscar-voittaja Daniel Day-Lewis, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-voittaja Nicole Kidman, Oscar-voittaja Sophia Loren, Oscar-voittaja Judi Dench, Oscar-voittaja Penelope Cruz, Oscar-ehdokas Kate Hudson ja Fergie. Elokuva oli ehdolla neljään Oscariin muun muassa Penelope Cruz paras naissivuosa.
     Nine kertoo Guido Continista, italialaisesta elokuvaohjaajasta, joka sai katolisen kasvatuksen, kohosi arvostukselliseksi ohjaajaksi ja eli elämää naisten ympäröimänä. Hänen äitinsä, rakastajatar, muusa, vaimo, assistentti, lapsuuden paikallinen prostitoitu ja hänen elokuviaan rakastava toimittaja.
     Nine on paperilla täysin virheetön elokuva. Daniel Day-Lewisin ja Judi Denchin roolisuoritukset ovat järkyttäviä, mutta muuten elokuva voisi toimia aivan hyvinkin, jos se tulkitisis edes jonkinnäköistä tunnetta. Se on elefantti huoneessa. Rob Marshall on täysin hyvä musikaalien ohjaaja, mutta epäonnistuu täysin luomaan tarkoituksen, intohimon ja mieleenpainuvuuden. Elokuva on ajoittain kuolettavan tylsä ja musikaalina ehkä hienman mitäänsanomaton. Lähtöidea ei ehkä ole hyvä, sillä yleisesti elokuvien kopiominen ja uudelleen tekeminen ei ole hyvä. Nine on siis uudelleenfilmatisointi Fellinin klassikko elokuvasa 8 1/2.
     Daniel Day-Lewis on ehkä uransa surkeimmassa roolissa. Minusta hän on muutenkin hieman yliarvostettu ja hän on varmasti sellainen näyttelijä, joka lukee omat arvostelunsa. Hän on liian varma itsestään ja hän epäonnistuu naurettavalla yrityksellään. Hän ei ole suoranaisesti huono, mutta hän onnistuu vain välttämään kaiken näyttelemisessään, mikä olisi hahmolle olennaista.
      Marion Cotillard on ihastuttava näyttelijä ja hän osaa tulkita hahmon kuin hahmon syvällisesti ja upeasti tulkiten. Kuitenkin Cotillardilta puuttuu tässä elokuvassa intohimo, palo ja mielenkiinto. Hän osittain tylsä. Cotillard laulaa upeasti ja täyttää roolin vaatimukset, mutta näyttelee vain väärällä tyylillä musikaalielokuvaan. Hän tuo hahmoon liikaa draamaa ja ei keskity tarpeeksi musikaalin viihdepanokseen tai näyttävyyteen tai mihinkään muuhunkaan elokuvan vaatimukseen. Hän on näyttelijänä upea, muttei musikaalitähtenä. Kysymys on vain väärästä roolituksesta.
      Nicole Kidman on elokuvassa erittäin pienessä osassa ja ehkä omasta tahdostakin jää varjoon. Hänen pitäisi astua enemmän valoon ja ottaa näkyvyyttä itselleen. Valloittaa valkokankaan ja lumota katsojat. Hän onnituu roolissaan niin hyvin kuin tarvitsee eikä keskity siihen enempää.
       Kate Hudsonissa on sitten energiaa muidenkin edestä, mutta siinä missä Cotillard ja Kidman keskittyvät tuomaan syvyyttä ja draamaa hahmoihinsa, Hudson tekee päinvastoin. Hän on liian musikaalin lumoissa ja tekee upean soolonumeron tanssinumerostaan ja on viihdyttävä, mutta häneltä puuttuu syvyys, aitous sekä uskottavuus.
    Penelope Cruz puolestaan yhdistää molemmat puolet. Hän vetää ehdottomasti pisimmän tikun ja tekee upean musikaalisuorituksen, luoden valkokankaalle monipuolisuutta, karismaa, vetovoimaa ja syvyyttä. Hän on uskottava ja eläytyy rooliinsa antaumuskella, unohtamatta roolihahmon ihmisyyttä ja luonteenomaisuutta, persoonaa.
      Judi Dench on hyvä näyttelijä, ja pystyy laskemaan paljon oman vetovoimansa, karisman ja luontaisuutensa varaan, kuitenkin hän epäonnistuu tässä roolissa nolostuttavasti. Hän tuntuu luottavan liikaa elokuvan muihin osa-alueihin ja jos ne toimisivat niin hänkin toimisi. Harmi kyllä muut osa-alueet eivät toimi ja Dench uppoaa.
     Fergie on näyttelijäkaartin altavastaaja ja ihan syystä. Ihmettelen, miksi hänet on tähän elokuvaan palkattu. Hän ei osaa näyttellä yhtään, hän ei ole viihdyttävä eikä syvällinen. Niinkin pienessä roolissa voi epäonnistua. Kamala näyttelijäsuoritus, joka enemminkin unettaa kuin innostaa.
    Sophia Loren on elokuvassa hieno. Hän ei kompastu mihinkää ansakiveen vaan tekee karismaattisen, täyteläisen roolisuorituksen täynnä eloa ja tunnetta. Hän on viihdyttävä ja luotettava ja tekee kaikin puolin puhtaan roolisuorituksen.

     Nine on epäonnistunut. Tunne ja intohimo puuttuat kokonaan ja korttitorni romahtaa. Rob Marshall keskittyy enemmän musikaalin virheettömyyteen kuin näyttelijäohjaukseen tai elokuvan paloon. Omaperäisyys puuttuu luonnollisesti, pitäisi antaa alkuperäisten teosten olla rauhassa.

6 1/2

...=)