Sinisin draama, mitä olen nähnyt on hieno, ranskalaisen elokuvan moderni helmi - Olivier Assayasin Clouds of Sils Maria. Sils Maria on sveitsiläinen vuoristokaupunki, jonne Nietzsche aikanaan erakoitui pitkiksikin ajoiksi kirjoittamaan - ja jossa hän kirjoittikin syvällisimmät teoksensa. Sils Maria oli paikka, jossa hän löysi elämäävahvistavimmat ajatuksensa syvän nihilistisen pessimismin sijaan. Assayasin filmi kumpuaa kaihoisasta sielukkuudesta, jonka pohja makaa arkisessa realismissa. Vaikka käsikirjoitus on täynnä dialogia, se ei missään vaiheessa tunnu käsikirjoitetulta. Tälläistä on ennen kaikkea hahmovetoinen draama, jossa henkilöhahmojen motiivit, halut ja käytös kehystävät elokuvan viestin.
Jos rakkaus olisi fyysisesti olemassa, kuvittelisin sen kultaisena öljytippana. Sitä koskiessa se puhkeaisi ja vuotaisi maailman kolkat täyteen. Vaikka se olisi rikki - olisi se silti kaunista. Jopa kauniimpaa kuin ehjänä. Mutta se tekisi myös hulluksi, saisi ihmiset haaskaamaan aikaansa sen keräämiseen, takaisin kehiin liimaamiseen ja sen itselleen nimeämiseen. Se olisi vastuussa suurimpaan suruun maailmassa - ikävään.
Katkeransuloisesti kultaa hohtava elokuva on ohjaaja Drake Doremuksen pienen budjetin indie-elokuva Like Crazy. Kuinka herkkää on tuntea toinen ihminen, olla aidosti oma itsensä tämän seurassa ja kaivata tätä joka sekunti, kun tämän iho ei tunnu omallasi. Ja kuinka kylmältä, värittömältä ja arvottomalta maailma tuntuu, kun kullan väri ei enää loista. Kun se on haalistunut, käytetty ja jonkun muun povitaskussa.
Onko elämä vain päidemme ympärille kudottu, punainen verkko? Pelkkä valheiden punos, jossa oma tärkeyden tunteemme estää meitä liikkumasta vapaasti. Nimeämme itsellemme tärkeimmän kulman ja juurrumme paikallemme. Estämme itseämme tuntemasta, kokemasta ja liikuttumasta. Pelkäämme omaa varjoamme ja päädymme sokeiksi silkasta valon määrästä. Emme halua kohdata pimeyttä, sitä tosiasiaa, että meidän elämästämme puuttuu kaikki muu. Tyydymme helpoimpaan ratkaisuun - takertumaan menneeseen, pitämään kiinni niistä langoista, joiden tiedämme olevan mielikuvitusta.
Punaisesta elämästä kertoo myös Closer - Iholla. Ohjaajamestari Mike Nicholsin myöhempiä huipputöitä, jossa neljä ja vain neljä henkilöhahmoa vetävät toisistaan irti viimeisimmätkin veritipat ja heittävät käytettyään nurkkaan. Tunteet ovat vahvoja ja elämä jotain, minkä rajoja pitää testata, että muistaa, että se on yhä siinä.
Valkoinen edustaa minulle huojennusta. Paikkaa, jossa ääriviivat ovat olemattomat, jossa jyrkät kontrastit eivät häiritse sinua ja jossa hengittäminen on ainoa asia, josta saa nautintoa. Valkoisessa paikassa elävät ihmiset, jotka ovat päässeet kaiken muun toiselle puolelle, juuri ja juuri. He ovat kokeneet sanoinkuvaamatonta tuskaa, niin suurta kipua, että tekee mieli luovuttaa ja matkustaneet elämänsä syvimpään ulottuvuuteen, jonka jälkeen värit ovat haalistuneet. Vaikka elämä on valkoisessa paikassa yksinkertaista, ei kukaan pysty sieltä enää palaamaan väririkkaaseen todellisuuteen. Vaikka se oli kaunista, valkoisessa paikassa elävät tietävät myös, mihin pisteeseen asti värit voivat tuhota sinut, tehdä kaikesta myrkyllistä ja syövyttää sinut elävältä.
Manchester by the Sea on tässä vaiheessa jo paras näkemäni elokuva. Älykkäin, syvällisin, koskettavin, voimakkain kokemus, jossa valkoinen väri on parasta, mitä saamme kokea. Valkoinen maailma, jossa väliä on vain sillä, että elämä jatkui, vaikka ei selvinnyt. Edustaa sitä kokemusta, mikä syntyy kun ymmärtää kaiken.
Liila on keltaisen vastaväri - edustaa kaikkea sitä, mitä kultaisen dramaattisuus ei. Liila on väri kokeilemiselle, viattomuudelle, huolettomuudelle sekä ohimenevyydelle. Luonnossa vain kerran kukkivat nuput ovat violetteja. Pysyvät elementit ovat raskaampia, syvempiä, tuhoavampia. Liila on uuden alku, kehän loppu ja toivon väri.
It Felt Like Love on kaikessa violettisuudessaan sielukas elokuva. Se kuvaa raakoja tunteita, joita koetaan ensimmäistä kertaa. Se muistuttaa ajasta ennen kipua ja uudelleensyntymisestä kivun jälkeen. Se takertuu vimmalla kiinni rikkaisiin yksityiskohtiin, eikä suostu päästämään irti. Mutta joutuu tekemään niin, tietenkin.
Pessimismi ja kyynisyys määrittävät mustaa. Sitä voisi sanoa, että identifioimme kaikki itsemme samallalailla erilaisiksi. Janoamme tulla nähdyksi, taistelemme verissä suin omasta korokkeestamme, jotta voimme huutaa olevamme tärkeä, aito sekä olemassa. Kun oikeasti meidän kaikkien tulisi haluta olla mustaa. Meidän tulisi määrittää itseämme kaiken yläpuolella olevana, jonain, joka ymmärtää triviaalisuuden turhuuden ja tietää, mikä on tärkeää. On tarpeeksi välinpitämätön oikeasti välittääkseen.
Elle on elokuva, jonka sydänjuuret ovat mustuneet poltettuakin tummemmaksi. Kaikki värit ovat sulaneet yhteen ja muodostaneen kuilumaisen aukon. Jokainen sekunti tämän elokuvan parissa on pistävä muistutus viileydestä, tietystä ylitsenousemisesta sekä oman elämänsä omistamisesta. Se, mikä on tärkeää, on totta.
...=)














