Imogene (Girl Most Likely)

Minulla on joskus pelkoja, että en menesty elämässä. Pelkään, että en saa kaikkea irti elämästäni. Tuntuu kuin vain kulman takana olisi odottamassa joku ihana ja ihmeellinen elämä ja minä en vain tajuaisi sitä. Lainatakseni aikamme suurta ajattelijaa, Katy Perryä: "Before you met me, I was all right. But things were kinda heavy, you brought me to life."

Imogene (Kristen Wiig) on New Yorkilainen näytelmäkirjailijan alku ja edustuspuoliso. Hänen elämästä katoaa suunta, kun poikaystävä jättää tämän. Itsemurhayrityksen jälkeen, Imogene löytää itsensä taakseen jättämänsä perheen (Annette Bening, Matt Dillon, Christopher Fitzgerald, Darren Criss) luota New Jerseystä, kaukana Manhattanin seurapiireistä.

Tarina on samaistuttava. Päähenkilö on hahmo, joka on pitkään sinnitellyt kuvitelmissaan siitä, millaisen hänen elämänsä tulisi olla. Kun tämä elämä ja harhakuva murenee, on pakko kyseenalaistaa oma elämänsä ja sitä kautta itsensä. Voisi puhua jonkinlaisesta eksistentiaalisesta kriisistä: "onko tämä mitä haluan?"

Elokuvan sävy on hyvin samanlainen Morsiusneitojen huumoriin ja Kristen Wiig taitaa kyllä hyvin koomisen ajoituksen. Mutta silti elokuva ei tingi tarkastelemastaan teemasta. Pohdinta käy paikoin syvälliseksikin, ajatusleikki lopullisen pohjan saavuttamisesta on oleellinen. Oma tulkintani menisi jopa niin pitkälle, että elämä on jatkuvaa pohjan saavuttamisesta. Ainakin omassa elämässäni olen huomannut, että joka päivä on uusi mahdollisuus löytää vielä suurempi häpeän tunne tai epäonnistuminen tai nöyryytys. Elämä on sadistinen leikki, jota on leikittävä - muuten päätyy elämään vain "ihan hyvin" eikä koskaan tiedä paremmasta - tai mistäs minä tiedän, mutta ainakin on inhimillistä ajatella ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella.

Ei ehkä ihan Perryn tasoa, mutta haluaisin lainata vielä Emily Dickinsonia: "That I shall love alway // I offer thee // That love is life, //And life hath immortality". Olen aina yhtä kiitollinen, että joku pystyy löytämään uuden tulkinnan rakkauteen. Tässä Wiigin ja Crissin roolihahmojen välinen suhde on erittäin raikas romanssi - jotain mitä en ole itse valkokankaalla ennen nähnyt. Se on hyvin vaivaton ja pelkistetty. Ja vaikka siitä ei tehdä numeroa, sen merkityksen näkee heidän myöhemmissä päätöksissä, valinnoissa ja elämässään.

...=)

Movie Monday #74 - Voimaelokuva

"Valitse elokuva jonka näit kun elämäntilanne oli sellainen jossa kaipasit tukea, elokuva jonka katsot kun mieli on maassa, kun tuntuu että elämä kaatuu päälle. Mistä elokuvasta olet saanut sen tunteen että ”Hei, minä pärjään.”Elokuvan ei tarvitse olla visuaalisesti upea, valtakunnallisesti merkittävä, suurella budjetilla tehty myyntimenestys! Kunhan se on tuonut sinuun voimaa ja uskoa että tulevaisuudessa on jotain hyvää odotettavissa. Tällainen elokuva ei välttämättä ole aivan ilmeisellä tavalla motivoiva, ehkäpä elokuvasta löytyy vain joku tietty kohtaus joka toi sen tunteen, jokin pieni yksityiskohta?  Ehkä uskallat myös kertoa miksi juuri tämä elokuva kolahti?"

 Minusta tuntuu, että vähän jokainen elokuva, mitä katson on minulle tälläinen inspiraatiopläjäys. Rakastan syvällisiä draamoja ja sen lisäksi imeliä romantiikkahömppiä, koska ne tarjoavat maailmasta kuvaa muiden silmien läpi. Ne eivät ole fantasiaa, tai satua tai sci-fiä. Ne kertovat naapuristamme. Ne kertovat perheestämme. Ne kertovat itsestämme - vaikkakin fiktiivisin keinoin, mutta mikäpäs sen ihanampaa, kuin elää oman elämän lisäksi tuhat muuta. Eikä siinä vielä kaikki, vaan myös omaan elämään saa lisää voimavaraa, kun näkee, että on muitakin tapoja kohdata tämä olemassaolo kuin vain, mitä välittömässä lähietäisyydessä näytetään tehtävän. Jos minulla ei olisi ollut elokuvia, joihin paeta läpi elämääni, en tiedä missä olisin - ehkä olisin jo kuollut, kun en olisi pystynyt löytämään itseäni niistäkin ympyröistä ja odotuksista, joille minä olen valottunut omassa elämässäni. Elokuvat ovat tarjonneet tietä ulos siitä, mitä ja millainen minusta on pitänyt tulla.

Mieli tekisi vastata vain yhdellä elokuvalla, mutta olen puhunut näistä kaikista jo niin paljon, joten jos tässä listassa nyt on yksikin uusi tuttavuus jollekin, niin se on täyttänyt tehtävänsä.

Tälläisiä feelgood-voimaelokuvia:

• Koskemattomat (The Intouchables) jos joku nyt ei herrajumala ole tätä nähnyt, niin vaadin, että tekee niin ensitilassa

• About Time (2012) elämä on parasta elettynä

• Another Year (2010) nämä hiljaiset, rauhalliset draamat ovat mitä parhainta kanakeittoa sielulle (ompas muuten imelä kielikuva)

• Ricki and The Flash (2015) juuri sellainen ihana draama, jota katsoessa voi vähän peilata omiakin elämänvalintoja ja todeta, että tässäpäs tämä elämä on ja sitä en anteeksi pyytele

• This Is Where I Leave You (2014) elokuva elämästä, jossa omat päätökset eivät ota tuulta purjeiden alle ja on vain mukauduttava kohtalon oikkuihin - mutta mitä voimauttavimmalla tavalla

• Kerro minulle jotain hyvää (2016) koskettava romantiikkaelokuva, jossa elämä ei anna armoa

...=)

The Walk (The Walk)

Elokuva kertoo Philippe Petit'n (Joseph Gordon-Levitt) tarinan. Hän oli nuorallakävelijä ja maailman ainoa mies, joka on ylittänyt kuilun WTC:n kaksoistornien välissä. Ensimmäinen ajatus elokuvaa näkemättömälle on, että miten kahden tunnin elokuva voi kertoa yhdestä nuorallakävelystä kahden tornin välillä. Sama ajatus on elokuvan nähneellä.

Todella heikosti käsikirjoitukseen on ympätty kaikenlaista turhaa nuorallakävelyn ympärille. Petit'n taustatarina jää todella köyhäksi johdannoksi nuorallakävelyn taiteen perinteisiin ja eritoten Ben Kingsleyn opettajaisä-hahmo on täysin turha. Valtaosa elokuvasta kuitenkin sijoittuu muutamiin tunteihin ennen hurjan tempun tekemistä, mikä sekin syö paljon elokuvan uskottavuudesta kun este kerrallaan Petit yrittää päästä lähemmäs tavoitettaan. Milloin nuoli lentää väärään paikkaan, milloin vartija katsoo väärään suuntaan, milloin korkeita paikkoja pelkäävä mies eksyy syvän kuilun ylle, milloin täysin satunnainen itsemurhaheppu patsastelee väärässä paikassa väärään aikaan ja noin kolmannenkymmennentuhannen kerran jälkeen kuin joku pieni yksityiskohta käykin Petit'n kohtaloa vastaan, käy se jo vähän kulutetuksi keinoksi saada elokuvan runkoon lisää mehua.

En ole Robert Zemeckisin suurin ihailija. Ja se oli täysi vale. En oikeastaan voi sietää häntä. Hänen koristeleva, rönsyilevä, ylipatrioottinen tyylinsä on katsojaa aliarvioiva ja ällöttävän holhoava. Hän käyttää jumaliste katsojaa suoraan puhuttelevaa kertojaa elokuvassa, joka ei kerro yhtään mistään. Elokuvan visuaalisuuteen olin todella pettynyt, sillä se listattiin lähes ainoaksi syyksi katsoa tämä elokuva, mutta niin uneliasta CGI-mössöä tämä oli, että ei paljoa vakuuttanut edes New York - ja jos tämän uljaan kaupungin saa kuvattua epäedullisesti, jossain on jotain pahasti pielessä.

Joseph Gordon-Levittin ei tarvinnut kuin aukaista suunsa ja suoltaa ne ensimmäiset replansa ulos teennäisellä ranskan aksentillaan, niin minulla paloi käämi. Muiden hahmojen nimiä minä en edes muista. Charlotte Le Bon on alistunut niin koristeen rooliin kuin vain voi näyttelijä löytää. Useimmissa kohtauksissa hän ei edes sano mitään, katselee vain vierestä miestään ja tämän toikkarointiaan ihailevin, rakastavin silmin - naulasi mies sitten arkkua kiinni keskellä yötä tai huusi ystävilleen kurkku suorana.

Musiikista annan pisteet - useampaan kertaan valloittava ja todella erikoinen musiikkimaailma kiehtoi ja kiinnitti huomioni. Mutta loppujen lopuksi elokuva kaatuu ensimmäiseen kysymykseen, minkä sen olisi pitänyt kumota alkusekunneista lähtien: ketä oikeasti kiinnostaa nuorallakävely?

...=)