Sydänyöllä (Our Souls at Night)

Addie Moore ( Jane Fonda ) ja Louis Waters ( Robert Redford ) ovat asuneet idyllisessä lähiössä naapureina jokusen 48 vuotta. Molemmat leskeydyttään löytävät toisistaan lohtua ja lopulta rakastuvat. Aikaisempi elämä kuitenkin lyö kiilaa parin väliin. Addien poika ( Matthias Schoenaerts ) kärsii alkoholismista, työttömyydestä ja riitaista avioliitosta, joten pojan poika Jamie ( Iain Armitage ) päätyy Addien ja Louisin hoitoon kesäksi. Myös Louisin aikaisemmat elämänvalinnat mietityttävät erityisesti Addien lähipiiriä.

Pidin elokuvaa jotenkin piristävänä. Oma päivä, kun koostuu esimerkiksi töissä jatkuvasta sähköpostien vastaamisesta, sosiaalisen median päivittämisestä, nettisivujen selailusta - oli jotenkin ihanaa astua tähän Coloradolaisen maalaiskaupungin vanhusten arkeen. Myös nuori Jamie oppii vähitellen irtautumaan älylaitteestaan ja tätä elokuvaa katsoessa oppii samalla lailla hengittämään taas pitkästä aikaa kuin elokuvan hahmotkin telttaillessaan vuoristoluonnossa. Niin paljon kuin nykyajan informaatiotulva ja jatkuva tilannepäivitysten vyörytys onkin mahdollistanut ja kuinka paljon itsekin pidän sen parissa työskentelystä - aina välillä tulee tarve irtautua. Olemme liian keskittyneet siihen, mitä muut tällä hetkellä tekevät. Emmekä keskity tarpeeksi vain tekemään omasta olosta ja elämästä mieluisaa - vähät välittäen siitä, mitä muut ajattelevat. Tai ainakin minä jatkuvasti opettelen sitä.

Elokuva on hiljainen ja rauhallinen. Olisin kaivannut elokuvan alkuun itse asiassa enemmän pohjustusta. Mitä tapahtui Addien ja Louisin elämissä juuri ennen kuin he tapasivat. Se olisi istuttanut katsojaa paremmin heidän tarinaansa. Jokin viimeaikainen trendi on kyllä ollut tälläisissä slovarileffoissakin hypätä suoraan tarinaan. Tämäkin elokuva alkaa suoraan siitä, että hahmot päättävät hynttäytyä yhteen. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista nähdä heidät suremassa ensin poisnukkuneita puolisojaan ja sitten vasta hiljalleen tutustuttaa hahmot toisiinsa. Nyt kun niin sanotusti hyppäämme suoraan tapahtumien keskipisteeseen - aika aikaisessa vaiheessa elokuvaa alkaa tuntumaan jo siltä, että elokuvalla ei ole enää mitään kerrottavaa.

Jane Fonda, sanattomaksi vetää. Tiesin, että hän on ihan maailmanluokan veteraani ammattitaidossaan, mutta silti hän vetää maton pois alta. Hän on elokuvan sydän ja sielu. Samaan aikaan välittömän läsnäoleva, terävä, valpas ja rauhallinen, lämmin, sydämmellinen. Tälläisiä roolisuorituksia ei todellakaan ole liikaa eikä niitä todellakaan liikaa arvosteta. Robert Redford on yhtä hyvä kuin aina. Vankka, varma, luotettava amerikkalainen mies sinisissä farkuissa ja flanellipaidassa. Ja ennen kaikkea he sopivat niin hyvin yhteen!

Olen muutenkin tälläisten rauhallisten rakkauskuvausten armoton fani. Antakaa minulle Diane Keaton ja Morgan Freeman tai Jane Fonda ja Robert Redford yhdessä minä päivänä viikosta tahansa. Mutta. Kun sanon, että elokuva ihastutti vanhanaikaisella kuvauksellaan, sitten se pilaa itsensä lopullaan. Olisi vain rohkeasti uskaltanut kuvata sen imelän kliseisen lopun tai edes antaa se surullisen realistinen loppuratkaisu - mutta ei. Sen sijaan, mitä tapahtuu... tyrkätään älypuhelimet hahmojen käsiin ja annetaan sen tehdä loput! Täysin tyylitajuton valinta.

...=)

The Zookeeper's Wife (The Zookeeper's Wife)

Tämä taisi skipata Suomessa elokuvateatterilevityksen - mikä on sinänsä sääli, sillä tämä on jo noussut yhdeksi vuoden parhaiten menestyneimmistä indie-elokuvista. Onneksi on netissä näitä vuokraamopalveluita (iTunes, Google Play, Viaplay yms.), josta voi sitten bongailla näitä tälläisä helmiä. Usein vain suomenkielisiä tekstejä ei ole saatavilla.

Elokuva kertoo Antonina Zabinskin (Jessica Chastain) tarinan toisen maailmansodan aikaan. Hän oli naimisissa Warsaw Zoo -eläintarhan pitäjän kanssa ja käytti hyväkseen eläintarhan alla kulkevia tunneleita piilottaakseen 300 juutalaista vainottua turvaan natsien hirmuilta.

Rakastuin tähän kauniiseen tarinaan. Ohjaaja Niki Caro pitää vielä tarinansa kehyksiensä pääosassa. Hän ei ole ruennut tekemään liikaa vaan antaa hyvän käsikirjoituksen loistaa ja tämän tositarinan peilautua katsojan verkkokalvoille niin sielukkaasti kuin vain osaa kertoa. Hyvin helposti tälläisen aiheen kanssa olisi voinut lähteä yrittämään napata kuuta taivaalta ja kuvaamaan melkein jopa liikaa sitä syvää kauhua, mitä tälläinen aika historiassa on näille ihmisille ollut. Mutta heijastamalla tarinaan lämpöä, toivoa ja inhimillisyyttä, Caro luo paljon syvemmän ja vaikuttavamman elokuvan. Tätä oli kaunista katsoa sillä se kertoi jotain jostain - hyvyyden sinnikkyydestä pahuuden edessä - sen sijaan, että se olisi vain tyytynyt antamaan shokki-iskun katsojalle.

Elokuvan pääroolia ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Jessica Chastain. Monipuolisena tulkitsijana hän taipuu myös estottomaan sydämellisyyteen. Hän kuin hehkuu lämpöä ja ehdotonta rakkautta valkokankaalla - eikä hän missään vaiheessa ole imelä tai yliteatraalinen. Hän nappaa kiinni hahmonsa ytimestä ja tekee siitä aitoa. Jopa hänen kohtauksensa eläinten kanssa iskevät suoraan jonnekin sisimpään ja saavat silmäkulmasi vuotamaan. Ilman Chastainin karismaattista ja vetoavaa pääroolia elokuva tuskin toimisi niin hyvin kuin se toimii. Tälläiset roolisuoritukset pitäisi palkita Oscareilla ja toivon, että hänen nimi seuraavissa vaaleissa välkkyykin - vaikka elokuva saikin ensi-iltansa aikaisessa vaiheessa vuotta ja yleensä sellaiset julkaisuajankohdat unohtuvat äänestäjien mielestä siinä vaiheessa kun ensi vuoden alussa pitäisi nimi lipukkeeseen täyttää.

On oikeastaan vaikea arvioida elokuvaa irrallisena Chastainin työstä. Niin hyvin hän luo kohtauksiin syvää paloa ja intohimoa. Niin hyvin hän saa katsojan istumaan penkkinsä reunalla seuraten jokaista sekuntia jokaisesta kohtauksesta. Niin hyvin hän täsmentää, minkä takia teemme yhtään mitään. Lopussa katsoja ei voi kuin herkistyä.

Pidin musiikista, pidin lavastuksesta, pidin kuvauksesta, pidin ohjauksesta, pidin käsikirjoituksesta. Hyvin tehty elokuva. Tämä on melkein kuin klassista elokuvantekemistä, mutta siihen on syy, miksi se toimii. Pidin siitä, että elokuvassa oli tasapaino. Kohtaukset eivät valuneet katsojan ohi silmän räpäyksessä, mutta niihin ei myöskään jääty ikuisiksi ajoiksi. Musiikki ei kuormittanut korvia, mutta sitä käytettiin silloin kun kohtaus sitä vaati. Henkilöhahmoihin tutustumiseen käytettiin aikaa, mutta he eivät olleet yliteatraalisia. Elokuva on yksinkertaisuudessaan kaunis.

...=)

Baby Driver (Baby Driver)

Baby (Ansel Elgort) ajaa rikollisia pankkiryöstökeikoilta turvaan. Pahispomo (Kevin Spacey) kiristää häntä pysymään pimeissä hommissa, joten kun hän rakastuu Deborahiin (Lily James), täytyy hänen löytää tie ulos.

Edgar Wrightin ohjaamaa toimintaelokuvaa on hehkutettu pilvin pimein. Sitä on kutsuttu toimintagenren uudistajaksi, kuin hybridiksi musikaalin ja rikoselokuvan välillä. Päähenkilö Baby kärsii tinnityksestä, joten käyttää musiikkia sen vaimentamiseksi. Elokuvan ääniraita ja lähes koko äänimaailma koostuu siis 80-luvun klassisista rock-kappaleista.

Wright on selvästi lähtenyt tekemään pastissia menneen ajan elokuville. Kohtaukset ja kamerakulmat ovat kärjistettyjä ja henkivät 70-luvun rikoselokuvien maailmaa. Hahmot ovat karikatyyrimaisia ja juonenkehitys ironisen kliseistä.

Huomasin kamppailevan itseni kanssa vain päästäkseni elokuvan loppuun. Pidin sen seuraamista äärettömän kivuliaana ja tuskallisena. Näin elokuvan vain pyörivän edessäni, mutta en pääseväni sisään siihen maailmaan. Se johtui puhtaasti siitä, että niiden rock-kappaleiden jatkuva tuutatus ei antanut ollenkaan aikaa hengittää, mahdollisuutta samaistua elokuvan henkilöihin tai edes pysähtyä seuraamaan kohtausta. Nopeatempoinen leikkaus ei auttanut asiaa, kun kohtaukset vaihtuivat niin tiuhaan tahtiin, että tuntui kuin olisi katsonut kahden tunnin musiikkivideota - mikä ei ole hyvä asia. Itsellä ainakin välillä jopa muutaman minuutin mittaiset musiikkivideot käyvät pitkästyttäviksi.

Juoni oli täysin mielikuvitukseton. Samanlainen arkki ollaan nähty elokuvissa jo niin monta kertaa, että edes se ei mahdollistanut mitään kiinnostusta elokuvaan. Ja sitten se jokin johdonmukainen juonen alustus, mitä elokuvassa saadaan alkupuoliskolla, jyrätään täysin irrationaaliseksi silpuksi elokuvan loppupuolella. Hahmojen käyttäymisessä ei ole mitään logiikkaa - mutta pääasia varmaan olikin hienot erikoistehosteet ja veripatruunat.

Dialogia on olematon määrä. Se on ongelmallista jo itsessään, mutta erityisesti silloin kun minun pitäisi uskoa, että kaksi henkilöä jotka juuri tapasivat, vaihtoivat pari sanaa rakastuivat siinä kohtaamisessa tulisesti ja peruuttamattomasti - jopa siihen pisteeseen asti, että tytön hempukka vain naama peruslukemilla katsoo vierestä kun periaatteessa muukalainen tappaa toisen ihmisen. Ja sekin dialogi, mitä elokuvassa on, on kierrätettyjä kliseitä tai yliteatraalisen melodramaattisia huudahduksia.

Mikä pahinta, se vähä, mitä elokuvassa tapahtuu vaimenee sen musiikin tuutatuksen alle. En itse kuullut puoliakaan tapahtumista, kun joku Queenin klassikko pauhasi niin kovaa päälle. Musiikin pitäisi tukea tarinaa - ei olla hallitseva voima. Joku elokuvasäveltäjä joskus sanoi, että parhaimmillaan musiikki toimii elokuvassa, kun sitä ei edes huomaa elokuvaa katsoessa. No herra elokuvasäveltäjä, tässä on todiste, miksi olit oikeassa.

...=)