Arvostelu: Molly's Game

Olin hirveän innoissani tästä elokuvasta silloin kun se oli vielä tuotannossa. Jokainen yksityiskohta tuntui kuin juuri minulle räätälöidyltä: Aaron Sorkin (lue: kunnon dialogia), Jessica Chastain, Idris Elba, voimakas naispääosa, draamaa. Sitten tein sen virheen, että menin katsomaan trailerin. Mitä tapahtui? Kaikki mielenkiinto leffaa kohtaan lopahti kuin seinään. Siinä on kyllä maailmankaikkeuden typerin traileri. Jos jotenkin pystyy itselleen uskottelemaan, että koko leffaa ei tullut nähneeksi siitä pariminuuttisesta, niin sen lisäksi ei se traileri kyllä onnistunut leffaa juuri myymään. Hirveän geneerinen ja täyteen ympätty tusinatekele, joka ei kyllä vastannut teoksen tekijöiden tasoa laadullaan. Se markkinointipäällikkö ansaitsisi saada potkut, kuka noin latistavia myyntiesitteitä laskee ulos maailmalle. Trailerin pitäisi olla salamyhkäinen, herättää kysymyksiä ja jättää paljon arvailun varaan - ei vastata heti jokaiseen kysymykseen, mitä katsojalla on.

Sitten kuitenkin omassa elämässä palaset loksahtivat vähän hassuun asentoon, mikä suorastaan ajoi minut hakemaan elokuvan silmieni eteen. Olin stressaantunut, uupunut ja ylikuormittunut - miljoona rautaa tulessa ja pari palloakin ilmassa. Siihen olotilaan kaipasin kipeästi samaistuttavan tarinan henkilöstä, joka myös kokee jonkinlaisen menestyksen aiheuttaman paineen ja tämän elokuvan tapauksessa jopa murenee sen painosta. Kaipasin motivaatiota - ajattelin, että ehkä elokuva tarjoaa tarinan ylöspäin nousemisesta ja sinnittelemisestä. Ja siinä olin oikeassa.

Molly Bloom (Jessica Chastain) on ylisuorittaja ja perfektionisti, joka on tiukan isän (loistava Kevin Costner) holhoamana kasvanut alppihiihdon huippu-urheilijaksi. Traaginen onnettomuus kuitenkin katkaiseen sen tien (ja neidon selän) alkutekijöilleen, jonka seurauksena Bloom ajautuu etsimään itseään Kaliforniasta viettäen välivuotta auringossa. Hän päätyy osaksi salaista, miljonäärien (katso: Leonardo DiCaprio ja Tobey Maguire - josta jälkimmäisestä ei todellakaan maalata leffassa hyvää kuvaa - päin vastoin, oma mielipide miehestä vajosi aivan pohjalukemiin (Häntä näyttelee leffassa Michael Cera, Pelaaja X.n "roolinimellä")) pokeririnkiä ja ajan kanssa siirtyy itse johtamaan tätä tuottoisaa bisnestä. Idris Elban esittämä lakimies astuu kuvaan, kun pokeririnki paljastuu FBI:lle.

Elokuva hyppii käytännössä kolmen ajanjakson välillä: lapsuuden alppihiihtovuosissa, pokeriringin menestysvuosissa ja sitä seuranneen oikeuskäsittelyn ajanjaksossa. En välttämättä pitänyt siitä, että tarina ei ollut kronologinen. Minusta tuntuu, että tälläistä rikkonaista rakennetta alettiin käyttämään elokuvissa kuin vastareaktiona klassiselle tarinankerronnan arkille, mutta nyt minusta tuntuu, että tästä rikkinäisestä arkista on tullut uusi normi - jotain, mitä näkee joka toisessa leffassa. Ensinnäkin kiinnostavaa elokuvaa on hirveän vaikea rakentaa, kun tietää, miten tapahtumat päättyvät. Toiseksi rikkinäinen rakenne tekee sen, että katsoja pettyy aina, kun kerronta hyppää ajanjaksoista tylsimpään.

Sorkin on kuitenkin sen verran taitava tarinankertoja, että varsinaista suvantojaksoa elokuvassa ei saada. Jokaisesta kohtauksesta rakentuu tarvittava osa kliimaksin tarjoamaan viestä varten. Vaikka kuinka pidänkin Sorkinista, ei hän minusta aivan parhaimmaksi käsikirjoittajaksi vaan yllä. On toki ihailtavaa ja aina yhtä hengästyttävän uuvuttavaa katsoa elokuvia, joihin pakataan jokainen kohtaus täyteen miljoonia ja taas miljoonia vuorosanoja, mutta kun koko elokuva on sitä - vähentää se yksittäisen kohtauksen painavuutta. Molly's Gamessakin parhaimmat kohtaukset saadaan Jessica Chastainin ja Idris Elban välisistä kohtauksista, jotka ovat todella hienosti kirjoitetuja. Mutta siinä vaiheessa katsoja on jo turtunut jatkuvan tykitykseen ja sanailuun kaikkein hahmojen välillä. Varoituksen sanana: alkuun kestää tämänkin elokuvan kanssa, että pääsee kiinni dialogin tempoon, mutta siihen totta tosiaan tottuu (ja turtuu) nopeasti.

Lisäksi Sorkin kaipaisi kipeästi avustusta elokuvan rakentamisessa. Tällä tarkoitan sitä, että koska tämä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä - on hän aiemmin pystynyt luottamaan hyvän ohjaajan ammattitaitoon, minkä avulla elokuvat ovat saatu tasapainotettua (jotain, minkä Bennett Miller teki erinomaisesti Moneyballin kanssa). Nyt kun Sorkin on yksin ohjaksissa, elokuva liikkuu koko ajan samalla vaihteella. Asiat tapahtuvat ja ne tapahtuvat hienosti kerrottuina (kun hieno käsikirjoittaja Sorkin on), mutta katsoja ei saa juuri otetta kohtauksista, sillä ohjauksellinen ote liitää kohtauksien ohi tavallaan. En tiedä, miten selittää tämä konkreettisemmin, mutta näin minusta tuntui.

Tästä syystä mm. Jessica Chastainin roolisuoritus ei potkaise samalla teholla, kuin mitä se voisi. Hänhän on loistava kuten aina - ja enemmän kuin kykenevä älykkään, aikaansaavan ja vaikuttavan naisen kuvaajana - kuten teki muun muassa Miss Sloane -elokuvassa. Mutta Molly's Game ei mahdollista samoja asioita kuin Miss Sloane. Elokuvan loputtuakin minulle jäi vähän kysymysmerkiksi, että kuka on Molly Bloom. En tiedä olinko niin sitoutunut elokuvaan, mitä olisin voinut olla.

Molly's Game on malliesimerkki siitä, että elokuvan ohjaaminen ei ole vain viivojen vetämistä pisteiden välillä. Sitä ei voi tehdä minkään kaavan mukaan. Se vaatii sielua, luovuutta ja näkemystä. Ohjaajan pitää tuntea elokuvansa. Ei tietää, vaan oikeasti tuntea. Me katsojina haluamme jokaisesta kohtauksesta saada kokemuksen, minkä ohjaaja haluaa meille välittää. Haluamme itsekin tuntea jotain. Se ei tapahdu asioita esittelemällä - vaan antamalla katsojan kokea. Summa summarum: käsikirjoitus loistava, ohjauksellinen ote huono. Paljon potentiaalia tässä oli - Molly Bloomin tarinassa on paljon kerrottavaa ja monista asioista pidin, mutta elokuvakokemuksena erittäin unohdettava.

 ...=)

The Zookeeper's Wife (The Zookeeper's Wife)

Tämä taisi skipata Suomessa elokuvateatterilevityksen - mikä on sinänsä sääli, sillä tämä on jo noussut yhdeksi vuoden parhaiten menestyneimmistä indie-elokuvista. Onneksi on netissä näitä vuokraamopalveluita (iTunes, Google Play, Viaplay yms.), josta voi sitten bongailla näitä tälläisä helmiä. Usein vain suomenkielisiä tekstejä ei ole saatavilla.

Elokuva kertoo Antonina Zabinskin (Jessica Chastain) tarinan toisen maailmansodan aikaan. Hän oli naimisissa Warsaw Zoo -eläintarhan pitäjän kanssa ja käytti hyväkseen eläintarhan alla kulkevia tunneleita piilottaakseen 300 juutalaista vainottua turvaan natsien hirmuilta.

Rakastuin tähän kauniiseen tarinaan. Ohjaaja Niki Caro pitää vielä tarinansa kehyksiensä pääosassa. Hän ei ole ruennut tekemään liikaa vaan antaa hyvän käsikirjoituksen loistaa ja tämän tositarinan peilautua katsojan verkkokalvoille niin sielukkaasti kuin vain osaa kertoa. Hyvin helposti tälläisen aiheen kanssa olisi voinut lähteä yrittämään napata kuuta taivaalta ja kuvaamaan melkein jopa liikaa sitä syvää kauhua, mitä tälläinen aika historiassa on näille ihmisille ollut. Mutta heijastamalla tarinaan lämpöä, toivoa ja inhimillisyyttä, Caro luo paljon syvemmän ja vaikuttavamman elokuvan. Tätä oli kaunista katsoa sillä se kertoi jotain jostain - hyvyyden sinnikkyydestä pahuuden edessä - sen sijaan, että se olisi vain tyytynyt antamaan shokki-iskun katsojalle.

Elokuvan pääroolia ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Jessica Chastain. Monipuolisena tulkitsijana hän taipuu myös estottomaan sydämellisyyteen. Hän kuin hehkuu lämpöä ja ehdotonta rakkautta valkokankaalla - eikä hän missään vaiheessa ole imelä tai yliteatraalinen. Hän nappaa kiinni hahmonsa ytimestä ja tekee siitä aitoa. Jopa hänen kohtauksensa eläinten kanssa iskevät suoraan jonnekin sisimpään ja saavat silmäkulmasi vuotamaan. Ilman Chastainin karismaattista ja vetoavaa pääroolia elokuva tuskin toimisi niin hyvin kuin se toimii. Tälläiset roolisuoritukset pitäisi palkita Oscareilla ja toivon, että hänen nimi seuraavissa vaaleissa välkkyykin - vaikka elokuva saikin ensi-iltansa aikaisessa vaiheessa vuotta ja yleensä sellaiset julkaisuajankohdat unohtuvat äänestäjien mielestä siinä vaiheessa kun ensi vuoden alussa pitäisi nimi lipukkeeseen täyttää.

On oikeastaan vaikea arvioida elokuvaa irrallisena Chastainin työstä. Niin hyvin hän luo kohtauksiin syvää paloa ja intohimoa. Niin hyvin hän saa katsojan istumaan penkkinsä reunalla seuraten jokaista sekuntia jokaisesta kohtauksesta. Niin hyvin hän täsmentää, minkä takia teemme yhtään mitään. Lopussa katsoja ei voi kuin herkistyä.

Pidin musiikista, pidin lavastuksesta, pidin kuvauksesta, pidin ohjauksesta, pidin käsikirjoituksesta. Hyvin tehty elokuva. Tämä on melkein kuin klassista elokuvantekemistä, mutta siihen on syy, miksi se toimii. Pidin siitä, että elokuvassa oli tasapaino. Kohtaukset eivät valuneet katsojan ohi silmän räpäyksessä, mutta niihin ei myöskään jääty ikuisiksi ajoiksi. Musiikki ei kuormittanut korvia, mutta sitä käytettiin silloin kun kohtaus sitä vaati. Henkilöhahmoihin tutustumiseen käytettiin aikaa, mutta he eivät olleet yliteatraalisia. Elokuva on yksinkertaisuudessaan kaunis.

...=)

Miss Sloane (Miss Sloane)

Jessica Chastain tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä poliittisessa draamassa. Hän näyttelee Elizabeth Sloanea, Washington D.C.ssa toimivaa lobbaajaa, jolla on pakkomielle voittamisesta. Hän ottaa vastaan suurimman haasteensa kun yrittää saada lain läpäistyä, joka rajoittaisi USA:n perustuslain pykälää, joka takaa oikeuden jokaiselle kansalaiselle aseeseen.

Miss Sloane liittyy kertaheitolla suosikkielokuvieni joukkoon. Rakastan tälläisiä poliittisia trillereita (kuten esim. Our Brand Is Crisis, Truth) - eikä Miss Sloane ole siis poikkeus. Ennen kaikkea pidän siitä, että minua katsojana onnistutaan hämäämään ja loppuratkaisu vetää jalat pois alta. Tosin, kun ottaa huomioon kuinka paljon pidin tästä Chastainin hahmosta, osasin odottaa, että hänellä on kyllä ässä hihassa. Nimittäin tässä on yksi kaikkien aikojen siisteimmistä elokuvahahmoista. Ja Chastain oikein revittelee hahmonsa voimalla ja pistää menemään marssiessaan kohti päämääräänsä.

Max Richter ei ole vielä kovin vakiintunut elokuvasäveltäjä, mutta jos hän jatkaa samalla vauhdilla, hänellä on mahdollisuudet tulla yhdeksi parhaista. Ainakin hän on jo minut vakuuttanut leiriinsä. Hän teki musiikkeja Arrivaliin (On the Nature of Daylight on jatkuvasti repeatilla omilla soittolistoillani) ja nyt tämä Miss Sloane, johon hän onnistuu maalaamaan juuri täydellisen tunnelman.

John Madden on ennenkin todistanut kykynsä tehdä nautittavia elokuvia, joissa on voimakkaita naisrooleja (loistava The Debt, jossa myös pääosassa Chastain) ja Miss Sloane jopa parantaa hänen aikaisempaa kykyään, mikä on huomattava saavutus kuusikymppiseltä ohjaajalta - että hän saa tehtyä elokuvistaan niin raikkaita ja iskeviä.

Nautin suuresti Jonathan Pereran käsikirjoituksesta. Se oikein herkuttelee mehukkailla juonikuvioilla ja nauttii katsojan mukana riepottamisesta. En muista koska viimeksi olisin eläytynyt näin palolla elokuvan juoneen, jossa tyyliin huusin antagonistille, kun se oli niin ärsyttävä ja hurrasin protagonistille, kun hän pieksi menemään.

Pidin myös sivuosien rooleista (vaikkakin jokainen jää valovuosia Chastainista jälkeen), etenkin Jake Lacysta, jonka hahmosta en aluksi odottanut paljoakaan, mutta hän nappasikin täysin huomioni ja vaikutuin suuresti, kuinka monitahoisen työn Lacy sai tehtyä, näinkin minimaalisella ruutuajalla. Ensinnäkin hänen hahmonsa eroaa suuresti hänen aikaisemmista rooleistaan ja sen lisäksi hän koko ajan leikittelee sillä, minkä katsoja kuvittelee hahmostaa tietävän ja sitten kääntääkin tilanteen ylösalaisin. Todella kunnioitettavaa näyttelemistä.

Elokuva on koukuttava kuin heroiini, haluaisin vain lisää tälläistä tarinankerrontaa. Harmi, että ilmeisesti tälläiset genret kuuluvat vähemmistön suosioon, mutta uskon silti, että Miss Sloane on vaarallisen aliarvostettu - ei vähempää tai lähempää kuin itse tuotantoyhtiönsä taholta. Miksi tämä ei ole saanut kunnon kansainvälistä levitystä tai markkinointikampanjaa? Tarvittaisiin melkein joku Elizabeth Sloane johtamaan näitä elokuvastudioita, että saataisiin kunnon matskua, kun tämä, ihmisten nähtäville.

 ...=)

The Debt - Velka (The Debt)

Vau. Onpa väkevä ja vaikuttava draamatrilleri. Pääosissa Helen Mirren ja Jessica Chastain, Ciaran Hinds ja Sam Worthington sekä Tom Wilkinson ja Marton Csokas esittäen kolmen hahmon vanhempia ja nuorempia versioita. Kolmikko on Israelilaisia vakoojia, joiden tehtävä on kaapata Birkenaun kirurgina tunnettu juutalaisvastainen lääkäri Itä-Saksasta ja tuoda hänet oikeuden eteen. Valinnat, joita kolmikko lähtee tekemään operaationsa aikana, vainoavat heitä vielä monen kymmenen vuoden jälkeen.

Yksi mielenkiintoisimmista käsikirjoituksista, joita olen kohdannut vähään aikaan. Tarina ei ole tosi, mutta luulin koko ajan elokuvan totta kai perustuvat tositapahtumiin. Niin vaikuttava, aito ja todentuntuinen on elokuvan maailma. Tämä on ensimmäinen kerta kun näen mihin Sam Worthington oikein pystyykään. Hän on tässä ansaitsemassaan roolissa, joka on haastava, mutta hän saa valutettua siihen juuri oikean määrän hillittyneisyyttä, minkä hän rikkoo elokuvan avainkohtauksissa, kun tilanteet kuumenee. Hahmonsa rauhallisuus tekee myös hänen kokemat omantunnontuskat uskottaviksi. Kun taas Tom Wilkinson - Marton Csokas -parivaljakko ratsastaa ulospäinsuuntautuneisuudella, kovapäisyydellä ja määrätietoisuudella, mihin molemmat näyttelijät näyttävät pystyvänsä. Voiton kuitenkin vie Helen Mirren ja Jessica Chastain - kaksi aivan suosikkinäyttelijääni työskentelemässä yhden hahmon parissa on jo lähtökohtaisesti hienoa ja kun vielä näkee mihin he pystyvät hahmoaan viemään, ei voi kuin nostaa kädet ilmaan ja antaa kahden hienon näyttelijän tehdä työtään.

Mielenkiintoinen, vangitseva, psykologinen elokuva, jonka juonenkäänteitä seuraa penkkinsä reunalta.

#elokuvahaaste2016

...=)

Interstellar (Interstellar)

Yhdistelmä vanhan koulukunnan elokuvantekemistä, suuria tunteita sekä syvällistä tulkintaa, Interstellar vakuuttaa niin monipuolisella rakenteellaan, hengästyttävällä visuaalisuudellaan sekä varmoilla, elokuvallisilla ansioillaan ohjauksesta näyttelijäsuorituksiin.

Christopher Nolanin ohjaamaa, käsikirjoittamaa ja tuottamaa tieteiselokuvaa, Interstellar, tähdittää Oscar-voittaja Matthew McConaughey, Oscar-voittaja Anne Hathaway ja Oscar-ehdokas Jessica Chastain. McConaughey esittää elokuvan pääroolissa Cooperia, lähitulevaisuudessa elävää miestä, joka lähetetään Anne Hathawayn esittämän tohtori Amelia Brandin kanssa yhdessä David Gyasin ja Wes Bentelyn esittämien miehistön kanssa mustanaukon kautta seuraavaan galaksiin etsimään vaihtoehtoista maailmaa ihmisten asuttavaksi, maan voimavarojen kuihtuessa melkein loppuun.

Nolan jatkaa jo elokuvastaan Inception, tuttua linjaa tai teemaa: aika. Interstellar ei vain leikittele ajan käsitteellä. Se ottaa sitä hännästä kiinni ja paiskoo täysillä päin eri pintoja, kunnes se on niin verinen, että katsojan tekee pahaa katsoa. Oma elämämme on niin sidottu meidän viikkojärjestykseemme, kalentereihimme ja aikatauluihimme, että harvoin tulee ajatelleeksi, että aika on loppujen lopuksi vain käsite. Se on suhteellista. Eli se on ihmisen luoma. Aikaa ei näy missään. Onko siinä mahdollista palata taaksepäin tai mahdollisesti eteenpäin, jos sitä ei ole edes olemassa. Se, miten me ymmärrämme ajan olemassaolon on merkityksetöntä. Voi olla, kuten Interstellar esittää, että aika onkin rakenne, samalla lailla kuin tilavuus. Tai sitten jotain muuta. Mutta meidän rajoittuneet aivomme ei sitä voi ymmärtää. Samoin kuin miten aika voi kulkea eri tahtiin maassa kuin avaruusaluksessa. Miten viisi minuuttia voi olla toiselle viisi minuuttia kun toiselle se on kymmenen vuotta?

Interstellar ottaa tästä syvällisestä teemasta rankalla otteella kiinni ja päätyy jopa tekemään aika rohkeita metafyysisiä oletuksia, jotta loppuratkaisu toimisi. Nolan on kuitenkin niin tarkka mies, toisin sanoen loistava ohjaaja, että ymmärtää mitä oletuksia voi tehdä ja mitä ei. Siksi Interstellar pysyy koossa ja antaa katsojalle unohtumattoman, syvällisen kokemuksen. Kokemukset ovat elokuvien parasta antia. Vain harva elokuva pystyy vaikuttamaan katsojaan niin, että tämä kävelee kokemusta rikkaampana elokuvateatterista ulos. Tai oikeastaan voisi sanoa elämystä rikkaampana. Usein vain viihdytämme itseämme elokuvan parissa muutaman tunnin ja sitten jatkamme elämäämme. En usko, että monikaan tämän elokuvan nähnyt edes ymmärtää kuinka visionäärinen se oikein onkaan. Sen lisäksi, että sen tiede on korkealla tasolla, pystyen ilmentämään mustan aukon, rakentamaan sen varaan, pitkälti juonen, niin että katsoja ei tipu pois kärryiltä, niin elokuva ikään kuin luo oman filosofisen teoriansa ajasta, maailmasta ja niiden rakenteesta.

Kestää aimo tovi ennenkuin pääsemme vauhtiin. Siinä ehkää piilee elokuvan ainoa heikkous. Elokuvan alku keskittyy aika lailla todella perusluontoisiin asioihin. McConaugheyn Cooper suuttuu poikansa koulun rehtorille ja opettajalle, jotka eivät päästäisi hänen poikaansa yliopistoon, vaan antaisivat tämän ryhtyä maanviljelijäksi, joksi poika haluaakin tulla. Miksi tästä täytyy tehdä niin suuri numero? Sitten hetkeä myöhemmin olemme avaruusaluksen ryminässä menossa mustanaukon yli tai jäämässä vieraan planeetan jättimäisen aallon alle. On kuin katsoisimme eri elokuvaa. Siitä huolimatta, Interstellar on mestariteos.

Steven Spielberg on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvaohjaajia. En yhtään ihmettele, miksi hän oli alunperin aikeissa ohjata tämän elokuvan. Siinä on jotain Spielbergmäistä. Suuria tunteita, eeppistä taustaa vastaan. Ja se on hyvä asia. Tämä lajityyppi ei varmasti ole kaikille. Joku haluaa draamaltaan syvempää hahmojen kehitystä tai arkisempia teemoja. Mutta Interstellar on elokuvahistoriaan jäämässä, samaisesta syystä. Se on eeppinen, se on voimakas, se on elämys. Kuitenkaan se ei ammy yli. Se ei leikittele liikaa erikoistehosteilla tai vihreällä kankaalla. Christopher Nolan teki paljon töitä voidakseen tehdä elokuvan oikeilla lavasteilla. Hän oikeasti viljelytti monta hehtaaria maissia. He menivät Islannin jäätiköille hypotermian uhreiksi, vain jotta elokuvakokemus olisi minulle, katsojalle, mahdollisimman autenttinen. Tämä työ näkyy elokuvan jäljessä ja se, osaltaan, vaikuttaa siihen, miksi Interstellar on niin taivaallinen elokuva. Toisin sanoen se ei ole vain elokuva. Se ei ole vain erikoistehostepläjäys. Se on kokonaisuus, jossa lavasteet, ohjaus, näyttelijäsuoritukset ja erikoistehosteetkin, oikeassa mittasuhteessa, kukin pelaavat oman roolinsa. Lopputuloksena on ikimuistoinen elämys, pala elokuvahistoriaa, Spielbergin ja muiden linjassa. Christopher Nolan on nerokas, nerokas, nerokas.

Matthew McConaughey tekee luotettavaa työtä elokuvan keskushahmona. Hän on vahva näyttelijä, joka omaa vahvan karisman ja läsnäolon. Jessica Chastain on aina yhtä valovoimainen ja sädehtivä rooleissaan. Hän huokuu tiettyä tunnetta ja saa katsojan luottamaan elokuvaan ja juonen kehitykseen. Katsoja ikään kuin investoituu elokuvaan hänen välityksellään. Elokuvan kirkkain tähti on kuitenkin Anne Hathaway. Hän on yhtä lailla karismaattinen ja läsnäoleva. Hänessä on voimaa ja hän luo hahmostaan erittäin realistisen, mutta kuitenkin elokuvallisen. Hänen eleensä, miten hän kääntää päänsä pois kamerasta, ovat kaikki hiottuja. Mutta sitten hän vielä lisää varmaan näyttelemiseensä oikeassa tasapainossa sympaattisuutta, aitoutta ja liikuttavaa tunnetta, luoden elokuvalle kokonaan uuden ulottuvuuden. Olemme niin kiinni tämän hahmon mielessä ja kohtalossa, että joudumme pidättämään hengitystämme aivan viimeisiin hetkiin asti, jolloin elokuva pimenee mustaan ja lopputekstit alkavat pyöriä. Ihmettelen, miten hän ei ole saanut enemmän positiivista huomiota tällä roolisuorituksellaan. Myös Matt Damon, Topher Grace ja Ellen Burstyn tuovat kaikki oman palasensa tähän sujuvaan palapeliin, kokonaisuuteen. Harvoin pystyy sanomaan näin elokuvasta, kuin seuraavaksi sanon. Enempää sanoja ei tarvita, tai edes pystytä tuomaan: olen mykistynyt, kiitos.

Väkivallan vuosi (A Most Violent Year)

2014
Ohjaaja. J.C. Chandor
Käsikirjoitus: J.C.Chandor
Tapahtumapaikka: New York, 80-luku

Olin silminnähden pettynyt, kun Jessica Chastain, joka on noussut suureksi näyttelijäsuosikikseni, ei saanut tänä vuonna Oscar-ehdokkuutta A Most Violent Year-elokuvasta, sillä siitä sitä hänelle uumoiltiin. A Most Violent Yearin lisäksi Chastain tähditti kolmea muuta elokuvaa viime vuonna (2014); Miss Julie, Interstellar ja The Disappearence of Eleanor Rigby ja käsittääkseni kaikista kolmesta roolisuorituksesta sai Criticis' Choice Award-palkinnon. No kun Oscar-ehdokkuudet ilmoitettiin, päätinkin sitten katsastaa tämän leffan, eikö hän tosiaan ole sitten ehdokkuuden arvoinen?
Voin kertoa; on.
Paljastan heti alkuun, että ei ole epäilystäkään, etteikö A Most Violent Year olisi täysin viiden tähden leffa. Ja sivuhuomautuksena; otin juoniselosteen toisesta lähteestä. Jos haluaa tietää juonen niin senkun googlaa elokuvan tiedot, ei arvostelua. Ne ovat eri asia ja tässä samalla voisin sanoa myös, että inhoan elokuva-arvostelijoita, jotka keskittyvät vain juonen eri vaiheiden analysoimiseen. Mitä se kertoo henkilölle, joka ei ole nähnyt elokuvaa?

[Juoni siis elokuva.org-sivuston ansiota]:
"Rikosdraama tapahtuu New York Cityn kaupungissa talven 1981 aikana, tilastollisesti yhden kaupungin historian väkivaltaisimmin vuoden aikana.
Filmin tarina kertoo maahanmuuttajan ja tämän perheen elämästä, heidän yrittäessään laajentaa yritystoimintaansa, samalla kun he ajautuvat valloillaan olevan väkivaltaisuuden, turmeltuneisuuden, ja korruption maailmaan, uhaten tuhota kaiken sen, mitä he ovat rakentaneet."

Itse en kyllä edes nimittäisi elokuvaa rikosdraamaksi, vaan rikostrilleriksi. Sen verran tykyttäväksi vauhti käy elokuvan kliimaksia kohden, että ihan sai henkeänsä pidättää. Rakastan tälläisiä trillereitä! Sen lisäksi kyseessä on todella ansiokas -syvällinen draama. Oletin saavani eteeni jonkun tylsän rikosjuonikuvion, josta ei pääsisi erkkikään sisälle, mutta sen sijaan sain älykkään hahmotutkielman, syvällisen teeman tulkinnan, joka pääsee käsiksi jopa filosofisiin ongelmiin! Elokuvallisesti kaikki on aivan huippuluokkaa, musiikista, kuvaukseen, lavastukseen, puvustukseen jne. Ohjaaja J.C. Chandor on nero, nero!

Pohjimmiltaan minulle elokuva oli kysymys oikeasta ja väärästä. Oikein ansiokkaasta tulkinnasta tästä iänkaikkisen vanhasta kysymyksestä, moraalista toisin sanoen. Tässä paljastuu myös Chandorin käsikirjoituksen nerokkuus. Siinä vaiheessa kun katsoja (lue: minä) huudan täysillä ruudulle ja Oscar Isaacin esittämälle päähenkilölle, että tappaisit nyt vain ton ärsyttävän äijän, joka varastaa hänen yhtiönsä öljyä, niin Isaacin Abel valitseekin hyvän, oikean tien ja päättää hoitaa asiat laillisesti. Ja voin kertoa tämä on tuskallista kaupungissa, jossa poliisitkin ovat turha keino. Elokuva siis tavallaan huijaa katsojan (lue: taas minut) pohtimaan oikean ja väärän käsitettä. Elokuvassa on siis puolensa kaikille. Se on hyytävä rikostrilleri, syvällinen ja filosofinen draama, tuotanto-arvoltaan upea ja hieno sekä näyttelijäsuorituksiltaan huippuluokkaa. Ainakin nämä piirteet yhdistettynä elokuvassa toimivat minulle ja siksi en voi lakata ylistämästä A Most Violent Year-elokuvaa!

Chastainin upein hetki, niitä on monta, mutta hetki, jolloin hän joutuu nöyrästi pyytämään tyttärensä syntymäpäivävieraita poistumaan hienosta talostaan, koska poliisit haluavat tutkia sen, on henkeäsalpaava. Chastain yhdellä silmänliikkeellä ilmaisee niin paljon. Kun hän on ovella ohjaamassa vieraita pois hän yrittää pitää päätänsä pystyssä, hänen äänensä on ryhdikäs ja omistava, mutta hetkeksi hän laskee silmänsä lattiaan, joka viestittää että hän on hahmo, joka pystyy valehtelemaan muille, mutta ei itselleen. Nerokasta, hienovaraista näyttelemistä. Saman kohtauksen jälkeen hän kohtaa poliisien johtajan ja kaupungin syyttäjän pihallaan ja pitää tälle puhuttelun niistä seurauksista, joita hänelle tästä hyvästä koituu. Ja tätä olen aina ihaillut Chastainissa; hän tietää miten ilmaista äärimmäisetkin tunteet kuten viha ja kostonhimo hallitusti, hän ei huuda kurkku suorana, hän ei ammu kaikkia ammuksiaan samalla nuotilla, vaan rakentaa kohtauksen, rakentaa monologin, joka kokonaisuudessaan ilmentää hahmon tunteita, ei vain ääritunteista toiseen menevää pelkistettyä näyttelemistä, vaan sulavaa ja älykästä. Hän etsii hahmolleen ominaisen tavan ilmentää tunteita keskustelussa.

Oscar Isaac olisi myös Oscar-ehdokkuuden arvoinen ja nyt akatemia on jättänyt hänet huomiotta jo kahdesti, ensimmäisen kerran Coenin veljesten elokuvasta Inside Llewyn Davis, mutta jo nämä työt omassa CV:ssä takaavat kelle tahansa valoisan tulevaisuuden ja uskon, että Oscar Isaac on nimi, jota tulemme kuulemaan useammin kuin kerran tulevaisuudessa.

Zero Dark Thirty (Zero Dark Thirty)

Jessica Chastain on Maya, lukiosta CIA:n  värvätty analysoija, hän on määrätietoinen, viisas ja tarkka, hänen tehtävänään on saada kiinni Osama Bin Laden.

Vuodesta 2003 vuoteen 2011 asti Maya käyttää elämänsä Bin Ladenin metsästämiseen. Aluksi hän on arka Yhdysvaltain kidutuskeinoja kaihtava nuori nainen ja elokuvan lopussa vaikutusvaltainen, raivon ajama, epätoivon partaalla oleva nainen, jolla ei ole muuta elämää. Muuten tarina onkin tuttu; al-Qaeda järjesti Yhdysvaltojen ehkä karmeimman katarstrofin World Trade Centerin iskut, kun vuonna 2001 syyskuun 11. päivänä kaksi matkustajalentokonetta syöksyi molempia kaksoitornejä päin - ne romahtaen maan tasalle. Taustalla oli pyhä sota, Jihad, ja al-Qaedan johtajasta Osama Bin-Ladenista tuli maailman etsityin mies. Vuonna 2011, CIA oli paikantanut melko varmasti Bin-Ladenin olinpaikan ja hänet murhattiin. Vähemmän tunnettu on tarina tarinan taustalla. Ihmisistä, jotka tämän kaiken toteutti, elokuvan taiteellisessa vapaudessa henkilö: Chastainin upeasti tulkitsema Maya. Siinä elokuvan etu toimiikin, se pystyy yhdistämään nämä kaksi tarinaa niin sujuvasti, Mayan oman henkilökohtaisen kamppailun rinnastettuna Yhdysvaltain kamppailun terrorismia vastaan. Molemmat osapuolet toimii, toinen kiitos upean ohjauksen Oscar-palkitulta Katherine Bigelowlta ja toinen kiitos Jessica Chastainin. Hän kuvaa upeasti Mayan motivaation, psyyken ja mielenkiintoisesti yksi elokuvan keskeisimpiä osia on juuri Mayan määrätietoinen päämäärän tavoittelu ja sen pohtiminen, mihin se Mayan vie. Voin paljastaa, että elokuvan viimeiset sekunnit sitovat kaiken yhteen, kiitos Chastainin, kiitos käsikirjoittaja Mark Boalin ja ohjaaja Katherine Bigelown, Mayan silmistä vierähtävä kyynel on täydellinen piste iin päälle, se kuvaa niitä kahtatoistavuotta, jota Maya käytti elämästään pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Chastain on yhtä aikaa hallittu ja samalla niin henkevä, syvällinen - täydellinen. Mayalla ei ole enää päämäärää ja siksi hän ei pysty vastaamaan lentokoneen kapteenille mihin viedä hänet, nyt kun hänen päämääränsä on saavutettu.

     Käsikirjoittaja Mark Boal on taivaallinen. Harvoin olen ollut etuoikeutettu todistamaan yhtä täydellistä tarinankerrontaa. Hän täydentää juonen mielenkiintoisilla elementeillä - kuten Mayan loppujen lopuksi yksinäiseksi kamppailuksi käyvä polku päämääränsä, mitä ei välttämättä Bin-Ladenin nappaamista ajattelemisesta aluksi edes ymmärrä, "tietenkin USA:lla on tuhansia miehiä tavoittelemassa kostoa 9/11-iskuista", niinhän sitä luulisi, totuus luultavasti ei ole tämä. Hän on myös tarpeeksi älykäs kokoamaan elokuvasta filosofisesti tarkan - eli ei tuomitse suoranaisesti yhtäkään osapuolta, vaan pohtii mikä on oikein ja mikä väärin - mitä on oikeutettua USA:lta toimia? Mutta siitä päästäänkin elokuvan ehkä yhdestä muutamasta virheestä, siihen, että se tuntuu oikeuttavan Yhdysvaltain vankien kidustus-kuulustelu-menetelmät. Kun ne poistuvat käytöstä, katsojan oletetaan olevan tuohtunut, nyt Mayan ja muiden agenttien työ vaikeutuu, vaikkakin ihmisoikeudet ovat pelastettu. Siitä huolimatta ohjaaja Katherine Bigelow tekee huolellista työtä. Elokuva on yksityiskohtaisen tarkka, sen puutteesta sitä ei voi syyttää. Esimerkiksi jostain taiotut televisiolähetykset vuosilta 2002 tai moitteettomasti toteutettu lavastus Osama Bin-Ladenin asunnosta. Mitä se onkaan, se on täydellistä. Elokuva ei ole tylsä, se ei ole tyypillinen sotaelokuva, vaan pikemminkin dokumetaarinen taltiointi ja siksi elokuva varmasti jakaa mielipiteet. Toiset haluavat tyypillisen pimeässä tapahtuvat sotaelokuvan, jossa on paljon räiskintää ja toiset varmasti rakastuvat aidon oloiseen juonen kulkuun ja psykologiseen tulkintaa tiestä elokuvan loppua kohti. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Sen sijaan, että Bin-Ladenin tappo olisi sivutettu vain veripatruunoiden räiske-kohtauksella, Bigelow upeasti lisäsi siihen Bin-Ladenin läheisten trauman, kärsimyksen.
     Kun uutinen Bin-Ladenin taposta tuli uutisista, muistan sen tunteen. Kuin vuosikymmen olisi paketoitu, kuin se olisi ohi. Sittemmin olen pohtinut Yhdysvaltain metodeja terrorismin vastaisessa sodassa, kidutuskeinot ohi sysäten, sehän on täysin vastuutonta tunkeutua vieraaseen maahan, tappaamaan mies omassa kodissaan, ilman oikeudenkäyntiä - ilman mitään - vaikkakin kyseessä on Osama Bin Laden. Siksi olenkin niin kiitollinen Bigelow:lle ja Boalille, he ovat tarpeeksi rohkeita lisäämään tämän kyseenalaisettavuuden kliimaksikohtaukseen Bin-Ladenin taposta, he sisällyttävät siihen Bin-Ladenin puolen, ei vain patrioottisesti Yhdysvaltain. Mikä tämän ratkaisevan piirteen lisäksi erottaa Zero Dark Thirtyn muista huonommista sotaelokuvista, on yksityiskohtainen hahmojen tutkiminen.

"Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän."

     Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
      Jason Clarke on ainakin melkein niin hyvä kuin Chastain ja se on jo paljon sanottu. Hän tekee hahmostaan syvällisen ja samaan aikaan pelottavan aidon ja täsmällisen. Harmi vain, että elokuvaan on roolitettu Chris Pratt, joka pilaa muuten niin täydellisen roolikaartin. Prattin kyvyttömyys näytellä on jotain aivan järkyttävää, hän ei tunne yksinkertaisimpia asioita käyttäymisen muutoksesta tilanteesta riippuen, aina syvällisemmän hahmon luomiseen. Kuitenkin Chastain ja muut kaartista kaikki tekevät hahmoistaan kehittyviä, kasvavia, realistisia ja täsmällisiä, mikä on oleellista hyvin toimivaan trilleriin, kiitos tästä taas Bigelow:lle. Eritysesti hetki, jolloin sotilaat lähtevät toteuttamaan Bin-Ladenin murhaamisoperaatiota ja Chastainin Maya katsoo Yhdysvaltain liehuvaa lippua on kuin jälkiruoka seitsemän aiemman lajin illalliselle, se kertoo niin paljon, tämä vähäeleinen elementti. Trillerinä elokuva toimii varsin hyvin, muutaman kerran liiankin hyvin, niin, että sydän oikein pomppaa kurkkuun, mikä on tietenkin siis varsin hyvin, ellei täydellistä. Erityisesti mikä puhuu Bigelown upean ohjaustaidon puolesta on hänen lumoava tyyli käyttää hyväkseen ääntä. Kerta kaikkiaan täydellinen ääniraita, Bigelown tapa leikitellä sitä ja hiljaisuutta on käsinkosketeltavan inspiroivaa ja hypnotisoitavaa. Tästä selvin esimerkki on kun Maya avaa Bin-Ladenin ruumispussin, hetki on dramaattisesti tasapainoisin, puhtain kohtaus, jota olen ikinä nähnyt.

     Kuten sanottu, en halua missään nimessä alikorostaa elokuva upeutta, sillä rakastin sitä. Vaikka minulla ei ole minkään näköistä suhdetta, mielenkiintoa Yhdysvaltain ulkopolitiikaa tai Lähi-Itää kohtaan, silti, vaikka elokuvan aihe on juuri se, rakastin sitä. Sillä elokuva on niin paljon. Parhaimmat elokuvat toimivat juuri täten, aihe ei ole hahmot, vaan juonellinen ratkaisu on jokin muu, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä, ja siinä samassa katsoja voi rikastaa itseään kaivautumalla syvemmin tarkasti toteutettuihin henkilöihin, poistuaksemme hetkeksi omista henkilöllisyyksistämme - eikös se ole elokuvan perimmäinen tarkoitus. Voisi siis jopa sanoa, että Zero Dark Thirty on elokuva, joka saavuttaa elokuvallisuuden perimmäisen tarkoituksen ja eikö tämä silloin jo yksittäin puhu puolestaan. Se tai se fakta, että kyseessä on trilleri ja minuun ainakin trillerit monesti iskevät. En tiedä mikä siinä on, ehkä vasta kun kyse on trillerista pystymme pääsemään elokuvaan sisälle ja helpommin arvioimaan mistä siinä pidämme tai emme pidä. Elokuvan puolesta puhuu myös se, että joudun kuuntelemaan Mozartia sitä arvioidessani, mikä tarkoittaa sitä, että joudun todella keskittymään tähän, mitä kirjoitan. Joudun keskittymään kirjoittamaan, jotta saan korostettua kaikki elokuvan piirteet, joiden vuoksi elokuva minun mielestäni toimii ja ovat hyviä. Haluan välittää elokuvasta sen ansaitseman kuvan. Näin on tapahtunut vain harvoja kertoja elokuvia arvioidessani. Elokuvan nimi, joka on jo itsessään tyylikäs, viittaa militaarisanastoon - tarkoittaen puolta tuntia keskiyöstä, mutta nimi viittaa elokuvassa myös Bigelown sanoin pimeyteen, joka verhosi vuosikymmenen kestänyttä operaatiota ja tämä elokuvan ydin onkin ja sen päälle rakentuu kaikki kerrokset, Chastainin näyttelijäntyö, Bigelown ohjaus ja lavastus sekä ääniraita ja leikkaus. Tämä pimeys myös korostuu Boalin nerokkaassa käsikirjoituksessa, me emme tiedä mitään Mayasta ennen CIA:ta tai sen jälkeen, upea tyylillinen ja psykologisesti mielenkiintoa lisäävä ratkaisi. Elokuva on ottanut tiettyjä mielikuvituksellisia vapauksia, sillä kukaanhan ei vieläkään tiedä kuka tai ketkä oikea Maya on tai kuinka heidän työnsä operaation aikana sujui, mutta nämä mielikuvitukselliset vapaudet ovat, mitkä tekevät tästä mestariteoksesta vain dokumentin pastissin ja se on hyvä. Tämä elokuva on välitän klassikko - mestariteos, jossa jokainen ylimääräinenkin siveltimenveto on osa kokonaisuutta, mikä tekee siitä mestariteoksen.

 

Piiat (The Help)

Piiat on yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa on Emma Stone, Viola Davis ja Bryce Dallas Howard ja sivuosissa Octavia Spencer, Sissy Spacek, Mary Steenburgen, Jessica Chastain ja Mike Vogel. Elokuvan ohjasi Tate Taylor ja se pohjautui Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin.
   Piiat kertoo Eugenia "Skeeter" Pheelanista (Emma Stone) vastavalmistuneesta toimittajasta yhdysvaltojen eteläosissa 1960-luvulla, joka haluaa kirjoittaa kirjan piikojen näkökulmasta. Hän haastattelee Aibileen Clarkia, joka on Skeeter "ystävän" Elizabethin piika. Pian Aibileenin ystävä Minny Jackson lupautuu mukaan kirjaprojektiin. Minnyn työnantaja on myös Skeeterin "ystävä" Hilly. Hilly on tyrannimainen työnantaja Minnylle. Kaikki tietävät, että jos joku saisi selville mitä he tekevät, joutuisivat sekä Minny että Aibileen vaikeuksiin ja siksi tekevät haastattelut salassa. Minny saa potkut entiseltä työntekijältään Hillyltä ja pääsee töihin Hillyn entisen poikaystävän Johnny Footen (Mike Vogel) ja hänen uuden vaimonsa Celia Footen (Jessica Chastain) luokse töihin. He ovat kilttejä työnantajia. Hilly pakottaa ystävänsä ja Aibileenin työnantajan Elizabethin vaikeuttamaan Aibileenin oloja. Ja kirjan julkaisu vaikeuttaa oloja entisestään...

   Piiat on koskettava teos erilaisuuksien hyväksymisestä. Se tarttuu Amerikan historian kipeään aiheeseen. Vaikka orjuus oli poistettu vuosikymmeniä sitten, oli mustien olot yhä kurjat Amerikan etelässä 1960-luvulla, ellei edelleen. Piiat saattaa vaikuttaa hömppä elokuvalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Se on rohkea ja syvällinen draama. Se on puhdas draama, jota jokainen pystyy seuraamaan. Jota jokaisen tulisin katsoa.
   Piiat puolustaa heikkoja osapuolia ja onnistuu tämän kuvauksessa mainiosti. Elokuva on yksi parhaimmista 2000-luvun elokuvista. Se onnistuu luomaan katsojalle mielipiteen ja kuvaa kuinka "muutos on mahdollista". Se on tunteikas elokuva.
   Elokuvan helmi on Viola Davis. En ole tainnut koskaan nähdä yhtä tunteikasta roolisuoritusta. Davis on täysin kiinni roolissaan ja pystyy taivuttamaan sitä mihin suuntaan tahansa. Hän ei pelkästään tee virheetöntä suoritusta, hän asettaa riman mahdottoman korkealle, luoden uuden merkityksen sanalle virheetön. Suoritus on ensiluokkainen ja tasokas.
   Emma Stone on täysin hyvä valinta Skeeter rooliin. Hän ei loista roolissan, vaan tekee miellyttävän tyydyttävän esityksen. Bryce Dallas Howard on Stonen kanssa miltei samoilla linjoilla. Hän pysyy hyvin roolissaan, mutta siihen se sitten jääkin. Octavia Spencer puolestaan. Häntä on vaikea arvioida, koska rooli on luotu häntä varten. Stockett on kirjoittanut Minnyn hahmon Spencer mielessään ja jos katsoo hänen aikaisempia roolejaan, löytyy tiettyjä yhtäläisyyksiä Minnyyn. Kuitenkin Spencer esittää roolin paremmin kuin hyvin. Hän pystyy hyödyntämään selvästi omaa kokemustaan kuin roolin tuntemustaan. Chastain ja Davis saivat molemmat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet, Davis hävisi hieman vääryydellä Meryl Streepille ja Chastain hävisi Octavia Spencerille, joka voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta elokuvasta Piiat.
   Piiat on tunnepitoinen elokuva. Tätä hyödyntäen Viola Davis johtaa elokuvan sen hulppeuteen ja erinomaisuuteen. Piiat on malli esimerkki hyvälle elokuvalle, eikä toivottavasti koskaan tule unohdetuksi. Se pitäisi asettaa ABC-kirjan ja karttapallon vierelle, koska niin hyvän opetuksen se katsojalleen antaa.





9+

...=)