Baby Driver (Baby Driver)

Baby (Ansel Elgort) ajaa rikollisia pankkiryöstökeikoilta turvaan. Pahispomo (Kevin Spacey) kiristää häntä pysymään pimeissä hommissa, joten kun hän rakastuu Deborahiin (Lily James), täytyy hänen löytää tie ulos.

Edgar Wrightin ohjaamaa toimintaelokuvaa on hehkutettu pilvin pimein. Sitä on kutsuttu toimintagenren uudistajaksi, kuin hybridiksi musikaalin ja rikoselokuvan välillä. Päähenkilö Baby kärsii tinnityksestä, joten käyttää musiikkia sen vaimentamiseksi. Elokuvan ääniraita ja lähes koko äänimaailma koostuu siis 80-luvun klassisista rock-kappaleista.

Wright on selvästi lähtenyt tekemään pastissia menneen ajan elokuville. Kohtaukset ja kamerakulmat ovat kärjistettyjä ja henkivät 70-luvun rikoselokuvien maailmaa. Hahmot ovat karikatyyrimaisia ja juonenkehitys ironisen kliseistä.

Huomasin kamppailevan itseni kanssa vain päästäkseni elokuvan loppuun. Pidin sen seuraamista äärettömän kivuliaana ja tuskallisena. Näin elokuvan vain pyörivän edessäni, mutta en pääseväni sisään siihen maailmaan. Se johtui puhtaasti siitä, että niiden rock-kappaleiden jatkuva tuutatus ei antanut ollenkaan aikaa hengittää, mahdollisuutta samaistua elokuvan henkilöihin tai edes pysähtyä seuraamaan kohtausta. Nopeatempoinen leikkaus ei auttanut asiaa, kun kohtaukset vaihtuivat niin tiuhaan tahtiin, että tuntui kuin olisi katsonut kahden tunnin musiikkivideota - mikä ei ole hyvä asia. Itsellä ainakin välillä jopa muutaman minuutin mittaiset musiikkivideot käyvät pitkästyttäviksi.

Juoni oli täysin mielikuvitukseton. Samanlainen arkki ollaan nähty elokuvissa jo niin monta kertaa, että edes se ei mahdollistanut mitään kiinnostusta elokuvaan. Ja sitten se jokin johdonmukainen juonen alustus, mitä elokuvassa saadaan alkupuoliskolla, jyrätään täysin irrationaaliseksi silpuksi elokuvan loppupuolella. Hahmojen käyttäymisessä ei ole mitään logiikkaa - mutta pääasia varmaan olikin hienot erikoistehosteet ja veripatruunat.

Dialogia on olematon määrä. Se on ongelmallista jo itsessään, mutta erityisesti silloin kun minun pitäisi uskoa, että kaksi henkilöä jotka juuri tapasivat, vaihtoivat pari sanaa rakastuivat siinä kohtaamisessa tulisesti ja peruuttamattomasti - jopa siihen pisteeseen asti, että tytön hempukka vain naama peruslukemilla katsoo vierestä kun periaatteessa muukalainen tappaa toisen ihmisen. Ja sekin dialogi, mitä elokuvassa on, on kierrätettyjä kliseitä tai yliteatraalisen melodramaattisia huudahduksia.

Mikä pahinta, se vähä, mitä elokuvassa tapahtuu vaimenee sen musiikin tuutatuksen alle. En itse kuullut puoliakaan tapahtumista, kun joku Queenin klassikko pauhasi niin kovaa päälle. Musiikin pitäisi tukea tarinaa - ei olla hallitseva voima. Joku elokuvasäveltäjä joskus sanoi, että parhaimmillaan musiikki toimii elokuvassa, kun sitä ei edes huomaa elokuvaa katsoessa. No herra elokuvasäveltäjä, tässä on todiste, miksi olit oikeassa.

...=)

Seitsemän (Seven)

William Somerset (Morgan Freeman) on kokenut rikosetsivä suurkaupungissa, jossa paljastuu sarjamurhien vyyhti. Murhat liittyvät seitsemään kuoleman syntiin ja kukin uhri on syyllinen yhden synnin harjoittamisesta. Apunaan uusi rikosetsivä David Mills (Brad Pitt), pyrkii Somerset löytämään syyllisen ennen kuin hän ehtii toteuttamaan kaikki seitsemän murhaansa ja samalla pohtii tulevaa eläköitymistään ja kamppailee itsensä kanssa asenteellisella tasolla, että pystyykö jättämään kaupungin valvomattomaksi murhaajien leikkikentäksi.

Ohjaaja David Fincher (Fight Club, Benjamin Button, Gone Girl) käyttää elokuvallisen maailmansa luomiseksi vertauskuvallisia tehokeinoja. Koko elokuvan alun ajan sataa erittäin rankasti ja kuva on harmaata, synkkää, mikä entisestään korostaa suurkaupungin rauhattomuutta. Elokuvan lopussa sade lakkaa ja viimeinen kohtauskin sijoittuu aukealle hiekkakentälle. Tämä kuvastaa sitä, että lopussa kuva niin sanotusti selkenee, viimeisetkin juonenpalaset loksahtavat paikalle. Myrsky on tyyntynyt. Samalla se kuvaa myös turvattomuutta. Kaupungin pikkukujat ja pilvenpiirtäjien varjot eivät enää tarjoakaan suojaa. Kaikki on esillä, hyvässä että pahassa.

Seitsemän on paras rikosdraama, jonka olen nähnyt. Vaikka tiesin lopun paljastuksen ja synkän juonenkäänteen, silti katsoin ihmetyksissäni suu auki, miten hienosti tälläinen rikosmysteeri oltiin saatu luotua. Sormiani purren, hermostuneena miettisin viimeiset minuutit, että kumpi tässä saa yliotteen, sadistinen murhaajahullu vai hyvän puolesta työskentelevät rikosetsivät. Oli aivan nerokasta asettaa elokuvan kädenvääntö hyvän ja pahan välillä jopa enemmän ideologiseksi vastakkainasetteluksi, kun elokuvan hyviksetkin joutuvat puntaroimaan, että minkä puolesta taistelevat. Lopussa Somerset toteaakin, että "Hemingway once wrote, 'The world's a fine place and worth fighting for.' I agree with the second part."

Fincher ei myöskään pelkää käyttää varsin raakoja kohtauksia elävöittääkseen muuten varsin ajatuksen tasolla kulkevan draaman synkäksi ja rankaksi kauhu- tai jännityselokuvaksi. Murhat kuvataan jokaista yksityiskohtaa myöden erittäin näkyvästi katsojan verkkokalvoja polttaen, mikä varmasti tekee vaikutuksen ja pitää katsojan huomion elokuvan juonessa.

Joko Brad Pitt on ihan helvetin hieno näyttelijä, tai sitten David Fincher tietää, mitä tekee tai molempia. Hänen roolisuorituksensa on niin hemmetin hieno, että taitaa kyllä hypätä kerta heitolla omien suosikkieni joukkoon. Alussa hänen hahmoansa erehtyy luulemaan vain hyvin yksinkertaiseksi mieheksi, joka ei paljon ajattele asioiden syvempiä merkityksiä. Tämä ei myöskään vaadi näyttelijältä paljoa, naiivin ja hyväuskoisen pojanklopin näytteleminen. Mutta elokuvassa on avainkohtaus. Pittin David Mills ja Freemanin William Somerset istuvat baarissa ja puhuvat työnsä ja elämänsä merkityksestä. William kuvataan kautta elokuvan älykkäämpänä miehenä, joka on selvästi lukenut paljon ja elämänkokemuksensa kautta muodostanut hyvin kyynisen ja lakonisen elämänkuvan. Kun Somerset haastaa Millsin ruusuisen ja hyväuskoisen eläämänkatsomuksen, Mills paljastaakin itsestään toisen puolen. Hän tietää, että vaikuttaa hyväuskoiselta ja naiivilta, mutta on nimenomaan päätynyt tekemään päätöksen, että näkee maailman hyvänä paikkana, joka on taistelemisen arvoinen. Hän on tehnyt päätöksen välittää.

Oli hienoa nähdä loppuun asti ajateltuja henkilöhahmoja, joiden motiivit käyvät myös kädenvääntöä. Tämän kaksikon kautta, myös elokuvan maailma ja sen tapahtumat hakevat muotoaan. Kaiken sitoo yhteen loppuratkaisu, jossa nämä murhat tehnyt ymmärtää myös Millsin hahmon merkityksen elokuvan tapahtumille. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus on täydellinen.

Olin myös todella vaikuttunut, totta kai Morgan Freemanista, mutta Gwyneth Paltrowsta. Hän tekee todella tärkeän roolisuorituksen, koska hänen täytyy saada katsojat puolelleen. Samalla hän on kuitenkin äärimmäisen rento ja luonteva eikä vaikuta yrittävän yhtään liikaa.

Harvoin murhamysteereissä päästään elämän ja kuoleman kysymysten toiselle puolelle. Usein murhat toteutetaan silminnähtävästi hullun toimesta, jolloin teoille ei tarvitsekaan ymmärtää mitään merkitystä. Seven on niin toimiva dekkari, koska se pistää katsojan pohtimaan murhien merkitystä, tarkoitusta ja miestä murhien takana. Kun kysymme itseltämme, että "miksi?" Tulemme välittäneeksi elokuvan tapahtumista, sitoudumme niihin. Haluamme itsekin tietää, että miten pitää maailmankuva koossa todellisuudessa, jossa murhien tarkoituksena onkin nimenomaan horjuttaa sitä. Voittiko murhaaja David Millsin hahmon lisäksi myös meidät katsojat? Olemmeko me syntisiä vai synnittömiä?

...=)

Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.

Kaameat pomot (Horrible Bosses)

Kaameat pomot on vuonna 2011 ensi-iltansa saanut mustakomedia. Sen ohjasi Seth Gordon ja pääosissa on Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis. Sivuosissa on Golden Globe ja Emmy-voittaja Jennifer Aniston, Oscar-voittaja Kevin Spacey, Golden Globe-voittaja Colin Farrell, Golden Globe-voittaja Donald Sutherland, Emmy-voittaja Julie Bowen ja Oscar-voittaja Jamie Foxx. Elokuva tuotti yli 209 miljoonaa dollaria.

     Kaameat pomot kertoo Nickista (Jason Bateman), Dalesta (Charlie Day) ja Kurtista (Jason Sudeikis), jotka vihaavat pomojaan. Nickin pomo on David Harken (Kevin Spacey), joka on pistänyt Nickin uurastamaan monta kuukautta ylennystä varten ja lopulta Nick ei saa sitä. Dalen pomo on Julia Harris (Jennifer Aniston), hammaslääkäri, joka vaatii Dalea pettämään vaimoaan ja Kurtin pomo on Bobby Pellitt (Colin Farrell), joka haluaa erottaa läskit ja kaataa vaarallista ympäristöjätettä luontoon. Yhdessä he päättävät murhata toistensa pomot. He palkkaavat (*kröhöm) Dean Jonesin (Jamie Foxx) murhakonsultikseen.
      Kaameat pomot on yksinkertaisesti hauska elokuva. Se on kevyt ja viihdyttävä. Pidän elokuvasta paljon, koska nauroin vedet silmissä. Se on harvinaista komedialle, sillä on niin paljon huonoja komedioita. Kaameat pomot on kuitenkin yksi parhaista ja suosittelen ehdottomasti katsomaan sen jos vain tykkää nauraa. Ohjaus on melko tavallinen, ei mitenkään huono tai hyvä vaan tavallinen. Käsikirjoitus on ihan nokkela ja hauska, mutta elokuvan komedia vain toimii. Niin yksinkertaista. Malliesimerkki siitä, kuinka vähän siihen oikeasti tarvitaan; vain lahjakkaita ihmisiä.
      Jason Bateman on lahjakas koomikko. Monien muiden komedianäyttelijöiden tavoin hänellä oma koomikkopersoonansa, vähän maailmaan kyllästynyt apaattinen "normaali" henkilö, joka joutuu keskelle kreisejä tapahtumia tai ihmisiä. Hän esittää roolin hyvin ja olisi ihme, jos ei esittäisi.
     Charlie Day on hauska. Hän on hysteerinen, neuroottinen ja äänekäs. Hänen tilannetajunsa on vertaansa vailla ja hän luo elokuvaan paljon hauskuutta.
     Jason Sudeikis on luontaisesti hauska. Hänessä on tiettyä karismaa ja vetovoimaa, jota käyttää häikäilemättömästi hyväkseen. Hän sopii hyvin ensemble-elokuvaan, koska osa hauskuudesta tulee siitä, että hän vetää täysin omaa showtaan.
     Jennifer Aniston on vakiinnuttanut itsensä kaikkien suosikki komediennena. Hänen mittava uransa romanttisten komedioiden päätähtenä on hionut hänen koomiset taidot huippuunsa ja hänellä poikkeuksellinen kyky nauraa itselleen ja saada katsojien sympatiat puolelleen.
     Kevin Spacey vetää rooliaan antaumuksella. Hän nauttii ja vetää vain vaihteen vapaalle. Hän luo täysin ärsyttävän, siksi hauskan hahmon, jota katsoja ei voi olla vihaamatta.
     Colin Farrell selvästi nauttii myös roolista, mutta rooli ei ehkä ole kaikkein hauskin. Hän esittää sen ihan hyvin ja uskottavasti ja yrittää tuoda siihen niin paljon huumoria kuin vain pystyy.
     Kaamea pomot on yksi niistä hyvistä elokuvista, joista ihmiset valittavat aina oleva pulaa. Kohdeyleisö on kaikki muut paitsi taide-elokuvien ystävät. Se on onnistuu tavoitteessaan eli saa ihmiset nauramaan. Se on hyvänmielen komedia ja oiva piriste vaikkapa sadepäivälle.

8

...=)