Arvostelu: Robin Hood

Robin (Taron Egerton) rikas paikallinen aatelinen värvätään armeijaan ristiretkille taistelemaan muslimeja vastaan. Taakse kotirintamalle jää sydämen mielitietty Marian (Eve Hewson). Kun Robin palaa Lähi-Idästä kotiin haavoittuneena ja sodan kyynistämänä, huomaa hän Marianin lampsineen hevonkuuseen ja hänen koko omaisuutensa hävinneen.

Elokuva on jopa auttamattoman huono. Tyrskähdyttää nyt jälkikäteen ajatus, että elokuvan alussa tosiaan oikein kertoja saarnaa meille pitkää litaniaa siitä, että tämä ei ole se tavallinen Robin Hood -uudelleenkerronta. Ja sitten loppuelokuva käyttää kaiken aikansa todistaakseen väitteen valheelliseksi. Ei nyt puhuta edes siitä, että lähtökohtaisesti ylipäänsä kertojaratkaisut ovat ehdoton nou nou.

Mutta tosissaan; sama vanha Robin Hood. Joo, siihen rinnalle löydettiin Jamie Foxx, tällä kertaa mustaihoinen muslimi Little Johniksi, mutta se ei tästä uutta tarinaa tee. Ja tosi yllättävä veto, että näyttelijäkaartin ainoa mustaihoinen näyttelijä tyrkätty sidekickin rooliin. Hän on valkoihoisen miessankarin kätyri. Sivuosa. Olisi edes uskallettu laittaa Robin Hoodin rooliin, niin oltaisiin saatu jotain uutta.

Ollaanko me oikeasti siinä pisteessä, että pelkät uudelleenfilmatisoinnit ei enää riitä, mutta nyt näiden miljoonansien kohdalla tarvitaan oikein vastuuvapauslausekkeet elokuvien alkuun, että ei, ei, ei - ei tämä ole sama tarina. Katsokaa nyt! Me vaihdettiin ton yhden sivuosahahmon ihonväri. Ja tota... toi, toi, toi - toi yks lavaste taitaa olla eri tuossa yhdessä kulmassa. Pitäisi mielestäni päättää, että joko tehdään uudelleenfilmatisointeja kunnialla tai sitten ei tehdä uudelleenfilmatisointeja. Mutta jos sitä aletaan anteeksipyytelemään, niin ei hyvää päivää...

Ja kuten on varmaan itsestään selvää, kun en ole tästä intoa puhkumassa, niin ei se toteutuskaan kummoinen ole. Juonenkulku on kuin jostain huonosta telenovelasta ylidramaattisíne kohtauksiineen, jotka ovat toinen toistaan epäuskottavampia. Hahmojen motivaatiot eivät käy järkeen millään. Hahmoja sinkoaa sieltä täältä tuonne ja sinne. Se kuuluisa punainen lanka puuttuu. Lisäksi kaikesta paistaa läpi autenttisuuden puute. Rahaa on kyllä kaadettu typeriin erikoisefekteihin sun muihin, mutta oikea palo aihetta kohtaan loistaa poissaolollaan.

Taron Egerton auttoi paljon. Pidin hänestä. Hänellä on hyvät ilmeet. Sekin on nykyään harvinaista, että näyttelijä osaa oikeasti näytellä ilmeitä. Kaikki on nykyään niin ilmeetöntä. Hänessä on sellaista vanhan koulukunnan näyttelijää, joka osaa ilmeillä uskottavasti.

Tajusin viimein, etten pidä Jamie Foxxista. En ole oikeastaan tainnut nähdä häneltä yhtä hyvää roolisuoritusta, kahdesta puhumattakaan. Jossain roolissa varmasti toimii, paremman puutteessa, mutta niinhän se pysähtynyt kellokin on oikeassa ajassa kaksi kertaa päivässä. Foxx on rasittava. Hän ei ole niin naturalistinen, mitä toivoisin näyttelijän olevan. Hän on kuin Timothee Chalametin tai Jennifer Lawrencen vastakohta. Siinä, missä he pystyvät kerta toisensa jälkeen uppoamaan vaivattomasti rooliin kuin rooliin, Jamie Foxx joutuu vääntämään ja kääntämään ja senkin jälkeen näyttää vain typerältä kaikessa tuskailussaan.

Eve Hewson on tämän vuoden Marian. Katsotaan kuka vetää roolin seuraavana vuonna... En tiennyt kuka hän oli, mutta olin kyllä vakuuttunut. Tosin roolin ainoa vaatimus on olla kaunis koriste, joten sinänsä hänellä ei ollut ihan hirveästi tehtävää tai mahdollisuuksia mokata. Mutta tämän arvostelun kirjoittamista varten taustatutkimusta tehdessä tuli vastaan, että hän on Bonon tytär! Mikäli Hollywoodin ylpeä nepotismi-perinne on yhä hengessään, niin hänestä varmasti kuulemme vielä.

Ben Mendelsohnia en koskaan tunnista. F. Murray Abraham puolestaan oli iloinen yllätys ja hyvin hänkin veti. Tästä voisi päätellä, että joko näyttelijöissä ei ollut tällä kertaa vikaa, tai sitten Jamie Foxx oli niin silmittömän umpisurkea, että upotti paattinsa kanssa muutkin näyttelijät.

...=)

Baby Driver (Baby Driver)

Baby (Ansel Elgort) ajaa rikollisia pankkiryöstökeikoilta turvaan. Pahispomo (Kevin Spacey) kiristää häntä pysymään pimeissä hommissa, joten kun hän rakastuu Deborahiin (Lily James), täytyy hänen löytää tie ulos.

Edgar Wrightin ohjaamaa toimintaelokuvaa on hehkutettu pilvin pimein. Sitä on kutsuttu toimintagenren uudistajaksi, kuin hybridiksi musikaalin ja rikoselokuvan välillä. Päähenkilö Baby kärsii tinnityksestä, joten käyttää musiikkia sen vaimentamiseksi. Elokuvan ääniraita ja lähes koko äänimaailma koostuu siis 80-luvun klassisista rock-kappaleista.

Wright on selvästi lähtenyt tekemään pastissia menneen ajan elokuville. Kohtaukset ja kamerakulmat ovat kärjistettyjä ja henkivät 70-luvun rikoselokuvien maailmaa. Hahmot ovat karikatyyrimaisia ja juonenkehitys ironisen kliseistä.

Huomasin kamppailevan itseni kanssa vain päästäkseni elokuvan loppuun. Pidin sen seuraamista äärettömän kivuliaana ja tuskallisena. Näin elokuvan vain pyörivän edessäni, mutta en pääseväni sisään siihen maailmaan. Se johtui puhtaasti siitä, että niiden rock-kappaleiden jatkuva tuutatus ei antanut ollenkaan aikaa hengittää, mahdollisuutta samaistua elokuvan henkilöihin tai edes pysähtyä seuraamaan kohtausta. Nopeatempoinen leikkaus ei auttanut asiaa, kun kohtaukset vaihtuivat niin tiuhaan tahtiin, että tuntui kuin olisi katsonut kahden tunnin musiikkivideota - mikä ei ole hyvä asia. Itsellä ainakin välillä jopa muutaman minuutin mittaiset musiikkivideot käyvät pitkästyttäviksi.

Juoni oli täysin mielikuvitukseton. Samanlainen arkki ollaan nähty elokuvissa jo niin monta kertaa, että edes se ei mahdollistanut mitään kiinnostusta elokuvaan. Ja sitten se jokin johdonmukainen juonen alustus, mitä elokuvassa saadaan alkupuoliskolla, jyrätään täysin irrationaaliseksi silpuksi elokuvan loppupuolella. Hahmojen käyttäymisessä ei ole mitään logiikkaa - mutta pääasia varmaan olikin hienot erikoistehosteet ja veripatruunat.

Dialogia on olematon määrä. Se on ongelmallista jo itsessään, mutta erityisesti silloin kun minun pitäisi uskoa, että kaksi henkilöä jotka juuri tapasivat, vaihtoivat pari sanaa rakastuivat siinä kohtaamisessa tulisesti ja peruuttamattomasti - jopa siihen pisteeseen asti, että tytön hempukka vain naama peruslukemilla katsoo vierestä kun periaatteessa muukalainen tappaa toisen ihmisen. Ja sekin dialogi, mitä elokuvassa on, on kierrätettyjä kliseitä tai yliteatraalisen melodramaattisia huudahduksia.

Mikä pahinta, se vähä, mitä elokuvassa tapahtuu vaimenee sen musiikin tuutatuksen alle. En itse kuullut puoliakaan tapahtumista, kun joku Queenin klassikko pauhasi niin kovaa päälle. Musiikin pitäisi tukea tarinaa - ei olla hallitseva voima. Joku elokuvasäveltäjä joskus sanoi, että parhaimmillaan musiikki toimii elokuvassa, kun sitä ei edes huomaa elokuvaa katsoessa. No herra elokuvasäveltäjä, tässä on todiste, miksi olit oikeassa.

...=)

Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2)

Palasin halusta nähdä tämän vuoden 2011 hittielokuvan Horrible Bosses jatko-osan. Nauroin itseni kipeäksi ykkösessä, eikä kakkonenkaan kauaksi taas jää. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis esittävät kolmea kaverusta, jotka vihattuaan pomojaan päättävät lähteä yksityisyrittäjiksi "shower-buddy"-keksinnöllään. Christoph Waltz ja poika Chris Pine kiinnostuvat tuotteesta, mutta huijaavat kaveruksilta tuotteet pilkkahintaan. He päättävät kidnapata pojan ja vaatia lunnasrahoja isältä, rahoja, jotka muutenkin kuuluisivat heille. Asiat kuitenkin helpottuvat/monimutkaistuvat kun Chris Pinen poika juonen saatuaan selville haluaakin mukaan juoneen, varastamaan rahaa isältään.

Myös Jennifer Aniston on mukana, samassa törkyisessä hammaslääkärin roolissaan ja tässä ehkä kahta hauskempana. Ihailen komediakirjoittajia. En voisi keksiä mitään vaikeampaa kuin kirjoittaa kahden tunnin edestä vitsejä, tilannekomiikkaa. Ja sitten toistaa se sama! Minulla ainakin ykköseen mennessä odotukset olivat huomattavasti pienemmät kuin kakkoseen ja silti molemmat naurattivat ihan yhtä paljon. Tästä pitäisi ansaita Oscareita!

Jos yksi haittapuoli kakkososasta pitäisi keksiä on, että Charlie Dayn kimitys tässä jatko-osassa ajoittain saavuttaa ärsytyspisteen ja vetää vähän yli, mutta se on vähäistä. Chris Pine on loistava lisä hemmoteltuna poikana ja Christoph Waltz vetää elokuvassa kuin elokuvassa tämän ärsyttävän pahiksen roolin parempana kuin ketään toinen valkokankaalla. Jason Bateman saa entistä enemmän tilaa koomiselle ajoitukselleen, joka on yhtä osuvaa joka elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Horrible Bosses 2 on komediana täydellinen; hyvät näyttelijät, hauskat naurut ja tylsistymättömyys elokuvaa seuratessa.

Django Unchained (Django Unchained)

Vakavaa teemaa pohtiessa ei voi tulla ajatelleeksi, että miksi tälläisiä elokuvia tehdään? Onko se viihteen repimistä ja katsojien sympatioiden herättämistä vai tehdäänkö se tärkeän viestin viemisen vuoksi, jotta historia ei toistaisi itseään?

Vaikka Quentin Tarantino on tunnettu räävistä, usein sopimattomana pidetystä tyylistään, hän onnistuu yhdistämään sen Amerikan, ehkä koko maailman, historian yhteen arimmista aiheista: mustien orjuutus. Aivan viime vuosina tämän lajityypin elokuvat ovat olleet pinnalla. Vuoden 2011 The Help/Piiat, Django Unchained ja vuoden 2013 12 Years a Slave. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset viimein uskaltavat puhua tästä kipeästä aiheesta, nyt siis kun haavat ovat umpeutuneet. Ehkä se johtuu siitä, että tummaihoisten äänet alkavat vihdoin nousta merkittävemmäksi tai kyynisesti ajateltuna se johtuu siitä, että aiheesta on helppo tehdä koskettavia elokuvia. Siksi, olen enemmän kuin tyytyväinen, kuinka hyvin ohjaaja Quentin Tarantino onnistui Djangollaan. Hän nimittäin teki viisaasti - hän ei keskittynyt pelkästään orjuuden kurjuuden kuvaamiseen vaan lisäsi elokuvaan enemmän kerroksia ja elementtejä, lähinnä itselleen tyypillisiä sellaisia, kuten yliampuvat toimintakohtaukset tai päähenkilöiden oudot operaatiot, joiden tavoite on yleensä eri kuin lopputulos. Esimerkiksi Tarantinon edellisessä elokuvassa kyseessä oli operaatio Kino, jossa räjäytettiin elokuvateatteri. Djangossa vuorossa oli plantaasi.

      Django (Jamie Foxx) on orja Yhdysvaltojen eteläosissa 1800-luvun puolivälissä. Hänet vapauttaa entinen hammaslääkäri, nykyinen palkkion metsästäjä Tri. King Schultz (Christoph Waltz), joka tarvitsee Djangon apua kerätäkseen palkkion kolmesta Djangon entisestä orjuuttajasta. Tämän jälkeen hänelle selviää, että Djangolla on vaimo ja hän lupaa auttaa tätä pelastamaan Broomhilda (Kerry Washington) Calvin J. Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasilta.

 "Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle"

      Tarantino ymmärtää elokuvan rakenteen. En kovin monesta elokuvasta ole sanonut, että "se piti minut liimattuna penkissäni läpi koko keston", mutta kaikki näkemäni Tarantinon elokuvat ovat olleet niin vangitsevia, että aika on kiitänyt ohi. Hänellä on taito pitää katsojat kiinnostuneina elokuvaan ja se on ehkä paras ominaisuus, mitä ohjaajalla voi olla. Tietenkään, en usko, että ketään ei voisi olla tykästymättä Tarantinon omintakeiseen tyyliin, kenenkään ei todellakaan tarvitse arvuutella onko elokuva hänen ohjaama vai ei. Tyyli on toimiva. Se on näyttävä olematta liian mauton ja Tarantino käyttää loistavasti hyväkseen omaa makuaan jolloin kokonaisuus on anteeksipyytelemätön. Yksi näyttelijä, jolla on mielestäni ollut aina täydellinen kyky vangita ohjaajan näkemys elokuvasta ja täydentää hänen visiotaan ja siten saada hänen näyttelemä hahmo sopimaan elokuvaan - Leonardo DiCaprio. Hän on täydellinen valinta sosiopaattisen orjan omistajan Calvin J. Candien rooliin. Se on niin teatraalisesti kirjoitettu, että kuka tahansa muu näyttelijä veisi hahmon kliseisen pahiksen rooliin, mutta ei DiCaprio, hän tekee siitä uskottavan ja luontevan, mielenkiintoisen. Hän ei myöskään paljasta kaikkia korttejaan heti vaan pitää katsojaa otteessaan pidemmän aikaa.

       Jamie Foxxilla on kuitenkin ehkä kaikkein vaativin rooli. Rooli, josta hän suoriutuu täysin niin hyvin kuin siitä on mahdollista suoritutua. Koska Tarantinon käsikirjoitus on niin voimakas, mikä on hyvä asia, on se näyttelijöille suuri haaste. Foxx saa Djangosta pääroolin. Sen olisi helppo hukkua monien näyttävien sivuroolien alle, mutta Foxx pitää pintansa ja pärjää DiCaprion, Waltzin ja Samuel L. Jacksonin vauhdissa. Vaatii taitoa ja kokemusta saada Djangon roolista niin samaistuttava, karismaattinen ja valovoimainen sekä uskottava. Lisäksi Foxx saa siihen paljon energiaa, mitä ei voi olla kuin hämmästelemättä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka todisti jo näyttelijänvoimansa Tarantinon edellisessä elokuvassa Kunniattomat Paskiaiset vuodelta 2009. Waltz onnistuu tuomaan King Schultziinsa sitä samaa energiaa ja valkokankaan hallitsemista kuin hänen Hans Landaansa. Kuitenkn tällä kertaa on kyse hyviksen roolista ja nämä henkilöt ovatkin ihan erilaisia, kiitos Waltzin.

     Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle ja se välittää tärkeän viestin siitä, että historia ei todellakaan saisi toistaa itseään. Ehkä Tarantinon upein elokuva tähän asti, on Djangossakin hänelle ominainen leimansa ja hyvä niin! Jos olisi sillä tuulella, että jaksaisi, niin voisi tietenkin valittaa stereotyyppisestä naisen asemasta tässä elokuvassa, johon Kerry Washingtonin Broomhilda on asetettu. Tälläinen "damsel in distress"-asetelma on jo nimittäin tai ainakin sen tulisi olla jo menneen talven lumia, mutta Tarantino saa tälläiset asiat anteeksiannettaviksi. Django Unchained saattaa olla ajoittain liian raaka, ainakin se oli sitä minulle, mutta loppujen lopuksi se on Tarantinon tyyli ja upea käsikirjoitus täynnä miellyttäviä henkilöhahmoja, etenkin Christoph Waltzin upeasti eloon herättämä Tri. King Schultz, joka tekee elokuvasta normaalia paremman ja erittäin mieleen jäävän.

Kaameat pomot (Horrible Bosses)

Kaameat pomot on vuonna 2011 ensi-iltansa saanut mustakomedia. Sen ohjasi Seth Gordon ja pääosissa on Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis. Sivuosissa on Golden Globe ja Emmy-voittaja Jennifer Aniston, Oscar-voittaja Kevin Spacey, Golden Globe-voittaja Colin Farrell, Golden Globe-voittaja Donald Sutherland, Emmy-voittaja Julie Bowen ja Oscar-voittaja Jamie Foxx. Elokuva tuotti yli 209 miljoonaa dollaria.

     Kaameat pomot kertoo Nickista (Jason Bateman), Dalesta (Charlie Day) ja Kurtista (Jason Sudeikis), jotka vihaavat pomojaan. Nickin pomo on David Harken (Kevin Spacey), joka on pistänyt Nickin uurastamaan monta kuukautta ylennystä varten ja lopulta Nick ei saa sitä. Dalen pomo on Julia Harris (Jennifer Aniston), hammaslääkäri, joka vaatii Dalea pettämään vaimoaan ja Kurtin pomo on Bobby Pellitt (Colin Farrell), joka haluaa erottaa läskit ja kaataa vaarallista ympäristöjätettä luontoon. Yhdessä he päättävät murhata toistensa pomot. He palkkaavat (*kröhöm) Dean Jonesin (Jamie Foxx) murhakonsultikseen.
      Kaameat pomot on yksinkertaisesti hauska elokuva. Se on kevyt ja viihdyttävä. Pidän elokuvasta paljon, koska nauroin vedet silmissä. Se on harvinaista komedialle, sillä on niin paljon huonoja komedioita. Kaameat pomot on kuitenkin yksi parhaista ja suosittelen ehdottomasti katsomaan sen jos vain tykkää nauraa. Ohjaus on melko tavallinen, ei mitenkään huono tai hyvä vaan tavallinen. Käsikirjoitus on ihan nokkela ja hauska, mutta elokuvan komedia vain toimii. Niin yksinkertaista. Malliesimerkki siitä, kuinka vähän siihen oikeasti tarvitaan; vain lahjakkaita ihmisiä.
      Jason Bateman on lahjakas koomikko. Monien muiden komedianäyttelijöiden tavoin hänellä oma koomikkopersoonansa, vähän maailmaan kyllästynyt apaattinen "normaali" henkilö, joka joutuu keskelle kreisejä tapahtumia tai ihmisiä. Hän esittää roolin hyvin ja olisi ihme, jos ei esittäisi.
     Charlie Day on hauska. Hän on hysteerinen, neuroottinen ja äänekäs. Hänen tilannetajunsa on vertaansa vailla ja hän luo elokuvaan paljon hauskuutta.
     Jason Sudeikis on luontaisesti hauska. Hänessä on tiettyä karismaa ja vetovoimaa, jota käyttää häikäilemättömästi hyväkseen. Hän sopii hyvin ensemble-elokuvaan, koska osa hauskuudesta tulee siitä, että hän vetää täysin omaa showtaan.
     Jennifer Aniston on vakiinnuttanut itsensä kaikkien suosikki komediennena. Hänen mittava uransa romanttisten komedioiden päätähtenä on hionut hänen koomiset taidot huippuunsa ja hänellä poikkeuksellinen kyky nauraa itselleen ja saada katsojien sympatiat puolelleen.
     Kevin Spacey vetää rooliaan antaumuksella. Hän nauttii ja vetää vain vaihteen vapaalle. Hän luo täysin ärsyttävän, siksi hauskan hahmon, jota katsoja ei voi olla vihaamatta.
     Colin Farrell selvästi nauttii myös roolista, mutta rooli ei ehkä ole kaikkein hauskin. Hän esittää sen ihan hyvin ja uskottavasti ja yrittää tuoda siihen niin paljon huumoria kuin vain pystyy.
     Kaamea pomot on yksi niistä hyvistä elokuvista, joista ihmiset valittavat aina oleva pulaa. Kohdeyleisö on kaikki muut paitsi taide-elokuvien ystävät. Se on onnistuu tavoitteessaan eli saa ihmiset nauramaan. Se on hyvänmielen komedia ja oiva piriste vaikkapa sadepäivälle.

8

...=)