Created Equal: Clarence Thomas in His Own Words

Olen viimeaikoina tehnyt pienimuotoista tutkimusmatkaa konservatiivisen ideologian pariin. Lähinnä, koska itsestäni on niin vaikea löytää sitä aivojen osaa, joka jaksaisi ymmärtää, mistä tuo ajatusmaailma kumpuaa. Aina välillä saan sellaisesta yhtenäiskulttuurin voimasta kiinni, pieneksi hetkeksi pystyn kurkistamaan verhojen taakse. Ja jos oikein järkeilen, saatan löytää myös sen älyllisen reitin, mikä pitää ajatuksissaan kulkea, että löytää itsestään ihmisen, joka ajattelee, että perinteiden kunnioittamisella saa luotua nihilistiseen maailmaan edes jotain säilyttämisen arvoista.

Joka tapauksessa, yksi suurimmista kysymysmerkeistä itselleni on ollut Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Clarence Thomas. Josta tämä vuoden 2020, Michael Packin tekemä dokumentti kertoo. Olen tutustunut jonkin verran Thomasin kirjoittamiin mielipiteisiin, joita hän on korkeimman oikeuden tuomioiden yhteydessä kirjoittanut, ja suoraan sanottuna, ne ovat aivan karmeaa luettavaa. Thomas kuuluu korkeimman oikeuden tuomareista siihen koulukuntaan, joka ajattelee, että Yhdysvaltain perustuslakia on luettava sanasta sanaan, kirjaimellisesti. Vaikka kyseinen läpyskä on tosiaan kirjoitettu 1700-luvulla, eikä silloin esimerkiksi koko abortti-termiä hädin tuskin tunnettu, saatikka, että olisi kirjoitettu keskelle perustuslakidokumenttia.

Kuka tahansa, jolla on aivot päässään, ymmärtää, että perustuslain sallimia oikeuksia tulisi nimenomaan tulkita, tuomarin tehdä harkintaa. Mikä kaikki mahtuu sen oikeuden piiriin, lain henkeen, jossa perustuslaissa puhutaan. Ihan mahdotontahan sellaista perustuslakia olisi kirjoittaa, joka ottaisi huomioon joka ikisen instanssin tästä ikuisuuteen tai ainakin siitä tulisi kilometrien pituinen lista. 

Siksipä nämä "tekstualistit" tai "originalistit" tuomaritkin hyväksyvät kyllä päätöksissään poikkeuksen perustuslakiin, mikäli kyseisellä päätöksellä on "pitkä historia ja perinne" kansakunnan historiassa. Toisin sanoen, mikäli esimerkiksi abortti olisi ollut laillinen vaikka sieltä 1700-luvulta, eikä sen laillisuuden oikeutusta olisi koskaan kyseenalaistettu, korkein oikeus olisi pitänyt oikeuden voimassa.

Mutta tässäkin taas näemme, että ensinnäkin fundamentalismissa on aina se ongelma, että yksikin poikkeus vesittää koko ideologian - miksi tiukasta tekstualismista saa poiketa, jos sillä on pitkä historia ja perinne? Ja toiseksi näemme myös sen, että pitkä historia ja perinnehän on yksi kaikkien aikojen pahimmista loogisista virhepäätelmistä. Ei siitä, miten on ollut, voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta tätä konservatiivit eivät tietenkään koskaan tulisi hyväksymään, sillä tämä virhepäätelmähän on heidän ajatustensa keskiössä.

Joten siksi yritän ymmärtää konservatiiveja. Jotta en kiehuisi raivosta. Miksi olla valmis hyväksymään huonotkin perinteet, vain perinteiden itsensä vuoksi, vaikka muutoksella saisi aikaan paremman maailman?

Etenkin Clarence Thomasin tapauksessa on hämmästyttävää, sillä hän on mustaihoinen mies Yhdysvalloissa, joka on kasvanut aikana, jolloin rodullinen segregaatio on ollut vielä voimassa. Dokumentissa hän mainitsee rodullisen tasa-arvon yhdeksi päällimmäisistä motiiveistaan - syyksi, minkä takia hän on lähtenyt lakimieheksi, minkä takia hän on pyrkinyt politiikkaan ja aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Mutta eihän rodullisella tasa-arvollakaan ole pitkiä perinteitä Yhdysvaltojen historiassa. Eikö Thomasia pelota, että myös hänen oikeudet voitaisiin samoilla perusteilla kuin nyt yliviivataan naisten oikeuksia, tulla ottamaan pois? Ei tule unohtaa, että nimenomaan Yhdysvaltojen korkein oikeus perusteli aikoinaan segregaatiota niin kutsutulla "separate, but equal"-doktriinilla. Mikään ei estä siihen palaamista.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan saamme dokumentissa kuitenkin vastauksen. Thomas on harras uskovainen. Rodullista epätasa-arvoa ei raamattu suojaa, mutta esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tai naisten oikeudet sen varjolla voidaan ottaa pois. Ja ikävä kyllä, uskonnolliset oikeudet perustuslaissa mainitaan ja tähän seikkaan nojaten ilmeisesti Thomas oikeuttaa itselleen uskonnollisen vakaumuksen - uskaltaisin analysoida jopa työssään.

Dokumentti valottaa siis kohdettaan hyvin, auttaa ymmärtämään. Itse sain siitä paljon irti. Lisäksi dokumentti on suhteellisen hyvin tehty. Pidän siitä, että Thomas kertoo itse tarinaansa ja se muistuttaakin kuin ääneenluettua päiväkirjaa. 

Loppuun jätän kuitenkin sen, että dokumentin kautta näin myös miehen, joka on hyvin pelottava, vaikka hänestä kuvaa hellyyttävänä Amerikan halki matka-autollaan ja tavallisten ihmisten parissa aikaa viettävänä karavaanarien keskuudessa kotonaan olevana miehenä yritettiinkin luoda.

Nimittäin Thomas ei voinut edes omassa dokumentissaan olla ohittamatta omaa confirmation hearingiaan, joka on tietysti jäänyt historiaan Anita Hillin tapauksesta, joka syytti Thomasia seksuaalisesta häirinnästä. Thomas itsekin kiistää tapahtuneet ja itse asiassa dokumentin katsottua häntä jääkin uskomaan. Mutta pelottavampaa oli se tapa, jolla hän kiisti syytteensä, oli itse syytteistä mitä mieltä tahansa.

Tässä on nimittäin mies, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen pystynyt jättämään tapahtunutta taakseen. Hän puhuu demokraateista ja näistä "tietynlaidan ihmisistä" (pääosin siis varmaan liberaaleista ja muista progressiiveista) edelleenkin, kuin he olisivat pahinta myrkkyä, mitä maa päällään kantaa. Hän selvästi kantaa tapahtuneesta vieläkin kaunaa, enkä näe hänessä miestä, joka olisi kykenevä obejtiiviseen, harkitsevaan, hillittyyn käyttäytymiseen tehdessään tuomioitaan.

Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?