Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle

Olen vähän kahden vaiheilla näiden Kingsman-leffojen kanssa. En ole sokea, joten en voi kieltää kuinka hienosti elokuvat on tehty, mutta osa minusta kyllä vähän kavahtaa niin järjetöntä väkivallalla mässäilyä. Ja itsehän siis ajoittain jopa kaipaan tiettyä raakuutta ja uskaliaisuutta elokuviin, mutta sen pitäisi olla perusteltua. Jos sitä käytetään vain viihdearvo tai jokin shokkielementti edellä, niin mielestäni tarpeetonta.

Eniten kuitenkin olen pettynyt siihen, kuinka vähän tässä käytetään hyväksi Taron Egertonia. Käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja tulevaisuuden ehdottomia supertähtiä. Hän huokuu karismaa jokaisessa kohtauksessa, vaikka hänen ei edes anneta tehdä paljoa. Hänestä on yritetty leipoa jotain Tom Cruisea, kun ykkösessä hänen vielä annettiin oikeasti näytellä ja se teki maailmanluokan erotuksen.

Vaikka yksittäiset kohtaukset olivat todella hienoja - Matthew Vaughnin tyyli muistuttaa kuin musikaalia, kuinka tarkkaan hän asettelee jokaisen palan koreografiaansa - mutta elokuvan kokonaisarkki jäi vähän tyhjänpäiväiseksi. Julianne Moore ei toiminut elokuvan pahiksena tippaakaan - oli kuin hän olisi esittänyt itseään. Lisäksi koko pahiksen nerokas pikku suunnitelma oli täysin epärealistinen - mikä on tietysti sinänsä aika tyhjä lausunto ottaen huomioon kuinka uskottava elokuva itsessään on, mutta silti.

Siitä kuitenkin pidin, että tällä kertaa juonittelu maailman kohtaloksi oli itse asiassa jopa vähän filosofinen. Pahan puoli ei välttämättä ollut mustavalkoisesti paha, vaan sille puolelle asettuneet pystyivät jotenkin loogisesti perustelemaan oman kantansa.

Mutta muuten elokuva kyllä hajoaa täysin käsiin. Jotenkin pakka vain levähti, kun ykkösosassa pitkälti Britanniassa liikkunut juoni liikkuukin kakkososassa niin Lontooseen, Glastonburyyn, Teksasiin, New Yorkiin kuin jonnekin Kambodzan sademetsään. Ja hahmot taas vaihtoivat maisemaan niinkuin sormen näpäyttämällä.

Liian paljon painoarvoa annettiin myös Colin Firthille. En usko, että kukaan varsinaisesti kaipasi häntä takaisin kakkososaan eikä varmasti olisi jättänyt leffaan menemistä sen takia. Mutta leffan tekijät ilmeisesti ovat hyvinkin kiintyneitä hänen roolihahmoonsa, sillä valtaosa elokuvan ajasta käytetään hänen hahmonsa ympärillä suremiseen ja vatvomiseen ja tunnelmoimiseen - jolloin katsoja on vähän hämillään, että kukas heppu tämä Firth olikaan ja miksi minun pitäisi hänestä olla kiinnostunut. Tapa, miten hänet herätettiin henkiin on lisäksi täyttä huttua.

Ja puolestaan Halle Berry ja Channing Tatum - kaksi varmasti hintavaa näyttelijää - unohdetaan jonnekin ihan nukkumaan. Jos kerran näin nimekkäät tähdet saadaan leffaan, niin miksi heitä ei voi käyttää hyväksi?

Hienosti tehty, mutta ontoksi jää.

...=)

Magic Mike (Magic Mike)

En suostu vastaamaan 2016 elokuvahaasteen kohtaan "elokuva, jonka katsominen nolottaa sinua", ainakaan perinteisessä mielessä. En koe, että taiteen arvostuksen terve pohja olisi sosiaalinen hyväksyntä. Sen sijaan, valitsin tämän elokuvan katsottavaksi sillä perusteella, että sen katsominen todellakin hävettää minua, sillä Magic Mike-elokuvat edustavat kaikkea mitä inhoan. En yksinkertaisesti voi sietää ihmisten esiineellistämistä ja seksualisoimista - kuluttajien ohjaamista tarjoamalla heille ihmisten kuoria valkokankaalla - pinnallista ulkonäöllä ratsastamista, jolla ei ole syvempää merkitystä, kuin repiä katsojien taskuista rahat ja tarjota oppituntia pinnallisuudesta ja kaikesta, mitä se tarjoaa kulttuurilliselle identiteetille ja vielä pahempaa; nuoren yleisön arvopohjalle. En haluaisi kenenkään ihmisen alun hyväksyvän ajatusta, että ulkonäöllä saa ystäviä, menestystä ja rahaa.

Kyllä ihminen saa näyttää hyvältä, kysymys ei ole edes siitä. Ja kyllä seksuaalisuudestaan ja haluistaan saa nauttia. Mutta se pitäisi osata tehdä oikein. Olen ainakin itse todella kyllästynyt pelkistettyihin kauneusihanteisiin ja yhteiskunnan sosiaalisten normien sanelemiin sääntöihin siitä, mikä on hyväksyttyä. Se, että perinteisesti elokuvissa on esineellistetty naisia ja tehty heistä seksiobjekteja, ei, ystävät hyvät, tarkoita sitä, että olisi hyväksyttävää tehdä sama miehille. Suunta on tavallaan täysin väärä - miksi emme voi suunnata kokonaan pois siitä, että elokuvayleisöjen pitäisi idolisoida yksitasoisia sankareita? Minä haluan esikuviltani kokonaisvaltaisuutta, virheellisyyttä ja luonnollisuutta - sitä on täydellisyys oikeasti.

Jos puhutaan itse elokuvasta, en tiennyt, että on mahdollista kokea yhtä suurta myötähäpeää, joka jatkuisi läpi elokuvan.... On oikeastaan harmi, että maailman paras ohjaaja Steven Soderbergh on joutunut tappelemaan tämän materiaalin kanssa. Nimittäin hän saa melkein sen toimimaan, rakennettua elokuvan todella toimivasti... kuin odottaisimme näiltä tapahtumilta jotain. Hän saa tuotua tarinasta esiin erittäin tuntuvasti sen, mitä se on, kun rakentaa elämänsä tyhjänpäiväisyyksille ja sitten herää todellisuuteen. Mutta vaikka käsikirjoitukseen saisi lisättyä ihan mitä tahansa yhtään syvällisempää käsittelyä aiheelta, tuntuisi se silti päälleliimatulta. Mutta jopa minun on pakko myöntää, että luojan kiitos, elokuvassa sentään on viestiä ja se puhuu vähän suuremmista arvoista loppupeleissä. Jälleen kerran kumarran Soderberghin nerokkuuden edessä.

Olivia Munn tekee hienon roolisuorituksen.

#elokuvahaaste2016 (42. Elokuva, jonka katsominen hieman nolottaa sinua)

...=)

Haywire (Haywire)

Jotkut elokuvat, vaikka kuinka pitäisit niistä, katoavat mielestäsi aika nopeasti. Sitten on niitä, kuten ohjaaja Steven Soderberghin elokuva Contagion / Tartunta, jota huomaan ajattelevan aika useastikin, vaikka olen nähnyt sen vain kerran, monia vuosia sitten. Kunniotan siis miestä paljon. Ei pelkästään Tartunnan, vaan Side Effects, Ocean's Eleven-sarja, Erin Brockovich ja Traffic-elokuvienkin ansiosta. Pidän hänen tyylistään. Hän ei pidä katsojaansa täysin idioottina, vaan uskaltaa luottaa siihen, että jättää filminsä rakenteen katsojan yhteen punottavaksi.

Haywire on siitä hieno toimintatrilleri, että sen pääosassa on nainen. Hän on Gina Carano ja hän on aika kovis. Hienoimmat kohtaukset elokuvassa onkin, kun hän pääsee näyttämään taistelijantaitonsa. On aika uskalias temppu yrittää selvitä naisen kanssa toimintaelokuvasta, sillä niiden pääasiallinen kohdeyleisö on miehet, jotka varmasti samaistuvat paremmin oman sukupuolensa edustajaan. Siksi onkin surullista, että tämä rohkeus on korvattu sillä, että vaikka pääosassa on tosiaan nainen - on hän silti ainoa nainen miltei koko elokuvassa! Ja niitä miehiä sivuosassa onkin sitten roppakaupalla.

En tosin valita näyttelijäkaartista, johon kuuluu sellaisia nimiä, kuten Michael Douglas, Ewan McGregor, Antonio Banderas, Michael Fassbender ja Channing Tatum. Kaikki kuitenkin häviävät kilpailussa Caranoa vastaan. Oikeastaan, parhaimmat kohtaukset elokuvassa ovat Tatumin ja Caranon välillä. Heidän pitäisi tehdä tulevaisuudessa joku elokuva, jossa saavat vielä enemmän ruutuaikaa yhdessä. He näyttävät pirun hyviltä keskenään!

Elokuva on tunnelmaltaan, temmoltaan, juonenkulultaan, yksityiskohdiltaan, dialogiltaan, jopa hahmoiltaan puhdasta Soderberghia. Suosittelen elokuvaa ohjaajan faneille (kuten minulle), ja kaikille, miehille ja naisille, jotka haluavat nähdä elävän todisteen siitä, että toimintaelokuva toimii vähintään yhtä hyvin - ja kyllä, jopa paremmin naispääosalla.

...=)

Foxcatcher (Foxcatcher)

Bennett Miller on yksi tämän hetken arvostetuimpia ohjaajia. Hänen ohjaamat elokuvat Capote ja Moneyball olivat molemmat kriitikoiden jumaloimia, kuten on hänen viimeisin ohjauksensakin, Foxcatcher. Foxcatcher kertoo John Du Pontista (Steve Carell) salaperäisestä miljonääristä, joka alkaa rahoittamaa aluksi Mark Schultzin (Channing Tatum) painiuraa ja lopulta perustaa kartanon mailleen jopa Yhdysvaltain olympia-painijoukkueen, jota johtamaan palkkaa Markin veljen Daven (Mark Ruffalo). Heti elokuvan alusta tehdään ilmiselväksi, että Du Pontilla ei ole kaikki muumit laaksossa ja katsojaa pidetään hieman penkkinsä reunalla läpi elokuvan odottaen, koska pilvilinna murtuu ja miehen todelliset motiivit paljastuvat.

Foxcatcher on hyvin harmaa elokuva. Se on ehkä harmain värillinen elokuva, jota on tehty. Ei siinä vielä mitään, mutta mikä on mielenkiintoista on, että miten ihmeessä elokuvan käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Ketään hahmoista koko elokuvassa ei sano kahtaa sanaa enempää. Siteeraten yhtä Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsentä (jota The Hollywood Reporter haaastatteli jutussaan: "Oscar Voter Reveals Brutally Honest Ballot", 18.02.2015): "Foxcatcherissa henkilöt sanoivat ehkä seitsemän sanaa ja loppu elokuvaa oli vain ihmisiä tuijottamassa toisiaan".

Millerin edellinen elokuva Moneyball on lähes täydellinen elokuva. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja näyttelijäsuoritukset Brad Pittin ja Jonah Hillin tasolta ovat loistavia. Foxcatcherissa hahmot ovat täysin jälkeenjääneitä, irrationaalisia ja tylsiä. Steve Carellin Oscar-ehdokkuus on täysi vitsi. Hän on monotoninen, lakoninen ja puinen. Etenkin, kun hänen koominen uransa on ollut yhtä loistotyötä, niin hänet päätetään palkita hänen heikosta esityksestään draaman puolella...

Elokuvalla ei myöskään ole oikein juonta. Se kertoo tositapahtumista, mutta elokuvalla ei ole mitään viestiä. Se ei halua kertoa mistään. Asiat vain tapahtuvat, brutaalitkin sellaiset ja ne eivät johda mihinkään. Elokuva ei kerro sen enempää painista kuin hulluista ihmisistäkään, koska loppujen lopuksi elokuvan pahis pidetään aika kurissa. Toisin sanoen täysin turha ja mitäänsanomaton esitys ja todella suuri pettymys, ottaen huomioon sen, mihin Miller olisi kykenevä.

...=)

10 Years (10 Years)

Elokuvan nimi voisi ihan yhtä hyvin olla luokkakokous. Channing Tatum, Oscar Isaac ja Chris Pratt kävivät samaa lukiota. Nyt he näkevät taas 10 vuoden kuluttua. Elokuva tapahtuu yhden päivän aikana ja mikä pitkä päivä se onkaan. Tämä on yksi niitä tapauksia, joissa keyven, siirappisen musiikin elokuvan päälle lätkäyttäminen ei sitä pelasta. Elokuva on tylsä ja juoni mitäänsanomaton. Toisin sanoen ei tässä mitään tapahdu. Dialogi on epäolennaista ja hahmot yksipuolisia. Outo elokuva, jossa ei ole päätä eikä häntää. Saa katsojan, tai ainakin minut, miettimään, miksi tälläinen elokuva on tehty?

** (kaksi tähteä)

The Vow (The Vow)

No jo on romanttista höttöä. Channing Tatum ja Rachel McAdams ovat nuoripari Chicagosta, jotka joutuvat auto-onnettomuuteen. Rachel menettää muistinsa ja Channing joutuu valloittamaan vanhan Rachelin takaisin. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

No niin, eiköhän siinä ollut arvostelua jo ihan tarpeeksi... Aihe on itse asiassa todella mielenkiintoinen. Minän eheys. Minuus kuitenkin koostuu hetkistä. Emme ole enää samaihminen kuin eilen, koska tiedämme päivällisen enemmän kuin eilinen minä. Siksi onkin kiinnostava kysymys mitä tapahtuu minälle, kun kaikki nämä muistot pyyhitään pois. Olenko enää sama ihminen? Valitettavasti elokuva vain raapaisee näitä kysymyksiä ja loppuaika käytetään niin imelään romantiikkaan, että ihan tulee kipeä olo.

Vuoden 2004 Tahraton mieli raapaisi vähän samaa kosketuspintaa. Siinä Kate Winsletin Clementine menee vapaaehtoisesti pyyhkimään muistonsa entisestä poikaystävästään Joelista (Jim Carrey) pois. Siinä, missä Tahraton mieli oikein leikittelee aiheella ja vetää katsojaa perässään, The Vowissa on täysin tyypillinen romanttisen komedian rakenne, joten mitään pyörää tässä ei uudelleen keksitä.

Channing Tatum on mielenkiintoinen näyttelijä. Välillä hänellä on kuin aura ympärillään, joka viestii todella syvällisiä tunteita, tämä puoli hänestä pääsi valloilleen Steven Soderberghin Side Effects elokuvassa, mutta sitten hän on huonoimmillaan tehden tälläistä soopaa, jossa hänen ainoa tarkoituksensa on olla paidatta pitäen kissaa sylissään. Valitettavast jos tämä ei olisi tarpeeksi pettymyksen aiheuttavaa, sortuu hän kardinaalisyntiin, eli luovuttaa. Hän tietää tasan tarkkaan mitä elokuvaa on tekemässä ja siksi ei jaksa nostaa tikkua ristiin vaan laiskottelee roolissaan ja se välittyy kyllä katsojalle. Rachel McAdams on ollut aika paljon tälläisissä romanttisissa elokuvissa, mistä en valita, mutta totean vain, että hän on tasaisen varma oli elokuva hyvä tai huono.

Varmasti ihan hyvä leffa romantiikan nälkäisille. Romanttisena komediana ihan peruskauraa, joten siitä täytyy antaa vähän pisteitä, että sen sentään pystyy katsomaan loppuun. Romanttiset komediat ovat ihan hyvää aivot narikkaan-viihdettä, mutta huonoimmillaan ne ovat kirjaimellisesti kuin joku olisi tunkenut narikan aivoihisi. Romanttinen komedia on vaikea tyylilaji, mutta onnistuessaan siitä voi syntyä jotain ainutlaatuista. The Vow ei lankea kumpaankaan kategoriaan. Turhaa kamaa.

Side Effects (Side Effects)

Side Effects on Oscar-voittaja Steven Soderberghin ohjaama psykologinen trilleri, joka valmistui vuonna 2013. Sen pääosissa on Oscar-ehdokas Rooney Mara, Oscar-ehdokas Jude Law, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones ja Channing Tatum. Elokuvan käsikirjoitti Scott Z. Burns.
     Emily Taylorin (Mara) aviomies Martin (Tatum) pääsee vankilasta, jonne joutui sisäpiirikaupoista. Asioiden pitäisi sujua nyt paremmin, mutta Emily masentuu. Häntä alkaa hoitamaan psykiatri Tri. Jonahthan Banks (Law), joka määrää tälle erinäköisiä lääkkeitä, mutta vasta Ablixa-niminen lääke tehoaa. Siinä on vain yksi mutta; lääkkeen sivuvaikutuksena on unissakävely. Tapauksen hoidossa Banksia neuvoo myös Emilyn entinen psykiatri Tri. Victoria Siebert (Zeta-Jones). Alun jälkeen elokuva lähtee kulkemaan läpi lukuisten salaliittojen ja huomaamme kaiken olevan toisin kuin aluksi luulimme.
      Oli melko outoa kirjoittaa tuo viimeinen lause tuohon juoniselosteeseen, mutta ilman sitä elokuvasta saa liian toisenlaisen kuvan, mitä se oikeasti on. Itsellä ainakin oli mielessä Soderberghin aikaisempi elokuva vuodelta 2011, nimeltä Contagion ja ajattelin elokuvan kertovan lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta siitä elokuvassa ei ole ollenkaan kyse. Joka tapauksessa, olin hieman pettynyt, sillä minusta elokuva sivuvaikutuksista ja masennuksen seurauksista olisi ollut jopa mielenkiintoisempi. Käsikirjoitus oli lapsellinen. Juonesta yritettiin tehdä liian monimutkainen ja ennalta-arvaamaton, jolloin itse elokuvan laatu on huonompi, sillä niin paljon joudutaan uhraamaan saadakseen aikaan katsojan hämmennys. Tietyt juonelliset ratkaisut olivat tekaistun ja epäuskottavan oloisia. En myöskään pitänyt epäuskottavuudesta hahmojen kohdalla, sillä minun on vaikea uskoa kahden psykiatrin toimivan näin epäeettisesti. Steven Soderbergh on kylläkin luonut upean tunnelman, ehkä parhaimman, mitä on elokuviinsa vielä saanut. Ohjaus on siis saanut elokuvasta sen parhaat puolet irti. Mikä minua taaskin ajoi elokuvan pariin, oli upeat näyttelijät.
     Rooney Mara on syvällinen ja vaikuttava näyttelijä. Hän selvästi nauttii ihmispsyyken murtamiseasta ja sen yksityiskohtaisesta tulkinnasta. Hän ei täysin hallitse omia ilmeitään eikä osaa kunnolla yhtenäistää roolia tai tehdä siitä mielenkiintoista, mutta hän on tunnollinen ja kärsivällinen ja halukas. Heittäytymiskykyä voisi olla lisää, mutta silti Mara on todella lupaava näyttelijä, joka kantaa elokuvaa upeasti pääroolissa.
     Jude Law on mielenkiintoisessa roolissa ja osaa tasapainottaa sitä erittäin kypsästi. Hän on luonteva. Law tekee hahmosta uskottavan ja aidon. Hän lähestyy hahmoa uskottavuuden kautta ja tekee roolista syvällisen ja hiotun. Law:lla on kyky vastanäytellä poikkeuksellisen hyvin ja hän on parhaimmillaan päästessään intensiiviseen keskusteluun toisen hahmon kanssa. Hän ymmärtää loistavasti hahmon ihmisyyden ja siten pystyy tekemään tälläisistä kohtauksista dramaattisia ja jopa taiteellisia.

     Catherine Zeta-Jones on vireessä. Hän on aina vireessä. Hänen roolisuorituksensa on huippuluokkaa. Hän hallitsee itsensä täysin, tietää upeasti mitä tekee ja jokainen ele, jokainen repliikki ja jokainen ilme on hiottu täydellisyyteen. Hän salaperäinen ja kiinnostava. Zeta-Jones leikittelee hahmollaan ja luo siihen yhtenäisyyttä ja virheettömyyttä. Hän tulkitsee hahmoa vahvasti ja tekee siitä uskottavan että mielenkiintoisen. Hän hallitsee kameran edessä näyttelemisen upeasti ja hän on täysin harmoniassa vuorosanojensa kanssa. Tässä roolissa hän luo hahmoon sisäistä tunnetta, katsoja ikään kuin näkee, mitä hahmo ajattelee, vaikka hahmo ei mitään sanokaan; tämä on upeaa näyttelemistä ja Zeta-Jones on ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Jokainen nyanssi, jokainen katse on silkkaa virheettömyyttä.
     Channing Tatum on myös hyvässä vauhdissa. Häneen on helppo samaistua ja hän saa rooliinsa maanläheisyyttä, inhimillisyyttä ja energiaa. Tatum kykenee kypsään näyttelemiseen, jossa on tietoinen itsestään niin hyvin, että pystyy heittäytymään ja antamaan vapaamman roolisuorituksen. Hän hioo hahmoaan luontaiseksi ja realistiseksi, ehkä jopa arkiseksi, mikä tekee näyttelemistä aina paljon vaikeampaa ja Tatum onnistuu tavoitteissaan ja saa hahmonkin motiivit hyvin tuotua esille sekä tulkitsee tämän tunteita ja mieltä ammattilaisen tavoin.
     Side Effects ei ole miltä näyttää. Se saattaa olla täyttämättömien lupausten kehto tai sitten se on hyvin hiottu, intensiivinen draama. Käsikirjoitus on hieman lapsellinen ja mitättömille hahmoille on annettu ehkä hieman liian paljon ruutuaikaa, siitä huolimatta Side Effects onnistuu kuitenkin, jospa vain juuri ja juuri, mutta joka tapauksessa, tekotaiteeellisuuden ja kokonaisuus on hyvin esteettisesti puhdas sekä mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan sopiva elokuva.

8-

...=)

Public Enemies (Public Enemies)

Michael Mann ohjasi vuonna 2009 gangsterielokuvan, jonka pääosissa on Johnny Depp, Marion Cotillard, Channing Tatum ja Christian Bale. Elokuva perustuu Bryan Burroughin kirjaan. Elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria.
     Public Enemies kertoo John Dillingeristä, 1930-luvulla toimineesta gangsterista. Laman aikaan, lehdistö seurasi tiukasti miehen toimia ja Dillinger ryösti pankkeja. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover aloittaa Dillingerin kiinnioton ja nimittää operaation johtoon Melvin Purvisin. Dillinger tapaa myös Billie Frechetten, josta hän lupaa pitää huolta.
     Michael Mann on rohkea tarinan kertoja. Hän ei tyydy tavanomaisiin metodeihin vaan kuvaa elokuvaa niin kuin itse näkee parhaaksi. Public Enemies on upea, autenttinen kuvaus ensinnäkin aikakaudesta, mutta myös tarinasta ja John Dillingeristä itsestään. Ohjaus puhuu jo puolestaan. Mannin luovat ratkaisut ovat vertaansa vailla ja hän on kykenevä todella moniulotteiseen elokuvantekoon. Hän ottaa riskejä, ja kaikki eivät osu maaliin, mutta sekin on parempi kuin tylsä ohjaustyyli. Käsikirjoitus on erittäin yksilinjainen. Se ei pidä katsojaa idioottina vaan kuvaa tapahtumat kuin ne oikeasti tapahtuisivat. Tietenkin jotain aukkoja ja virheitä siinä on, mutta loppujen lopuksi käsikirjoitus on virkistävän erilainen, suora ja vaatimaton. Elokuva toimii sellaisella rytmillä, että sitä on mielenkiintoista seurata. Tunnelma ja sävy ovat hvyin hiottuja ja elokuvasta tulee ainutlaatuinen sekä omallalaillaan uskottavan kaunis.
     Johnny Depp on laajan repertuaarin omaava näyttelijä. Hänen uransa aikana kuvaama hahmokavalkadi on ainutlaautinen ja Depp on monipuolinen näyttelijä, todisteena siitä kolme Oscar-ehdokkuutta. Public Enemiesissä Depp on aivan vallaton. Hän heittäytyy mukaan uskomattomalla energialla ja kuvaa hahmoaan ennen kaikkea erilaisena ihmisenä. Hän uudistaa hahmoa joka kohtauksella ja saa aikaan todella syvyyttä ja tunnetta. Hän ottaa hahmon omakseen ja antaa kaiken irti itsestään. Hän on peloton, mutta samalla vankka.

     Christian Bale on todellinen luonnenäyttelijä. Hän on omistautunut roolilleen ja häntä ei ole tunnistaa. Hän on toinen ihminen ja ottaa ammattinsa tosissaan. Hän kykenee luomaan hahmoon vaikuttavaa virtausta ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa elokuvan kanssa. Hän rakentaa hahmoa ammattitaidolla että omistautumisella. Bale on realistinen ja uskottava.
      Marion Cotillard on kaunis näyttelijä. Hän luo hahmoihinsa aina jotain erityislaatuista ja saa ne sykkimään kovemmin kuin mitä kukaan toinen pystyisi. Hänellä on huomattava lahjakkuus asettua jokaisen hahmonsa asemaan ja tuoda esiin loistavasti hahmon kokemat tunteet. Cotillard on moniulotteinen, aito, varma sekä uskottava. Hän näyttelee tunteella ja heittäytyy mukaan intohimoisesti.
      Public Enemies on riskeillä pelaava elokuva. Michael Mann on luova ja rohkea ohjaaja ja tekee pelottoman elokuvan. Johnny Depp, Christian Bale ja Marion Cotillard tulkitsevat roolejaan antaumuksella ja tuloksena on surullinen, mielenkiintoinen ja tunnelmallinen elokuva.

7 1/2

...=)