Arvostelu: Kong: Skull Island

Kaksi asiaa: Netflix ja Oscar-ehdokkuus. Välillä sitä ajautuu elokuvia katsomaan, vaikka ei todellakaan olisi millään tasolla kiinnostunut itse elokuvasta. Taas miljoonannes Kong-filmatisointi on mielestäni jopa vähän turha. Ajattelin pistäväni elokuvan vain taustalle pyörimään, kun tein itse jotain muuta, mutta se oli alusta lähtien niin mukaansatempaava, että oli ihan pakko laskea läppäri pois sylistä ja antaa kaikki huomio tv-ruutua kohtaan. Että sinänsä positiivinen yllätys.

Tämän version pääosassa on Tom Hiddleston, Brie Larson, Grace & Frankie-näyttelijä Eugene Cordero, ihana Richard Jenkins, John C. Reilly, John Goodman ja Samuel L. Jackson, josta on viimeaikoina tullut yksi iso punainen varoitusmerkki. Se on nykyään nopea päätös jättää elokuva katsomatta, jos siinä on herra Jackson. Mutta tässä hän vetää aika hyvän roolin jopa. Hänet on roolitettu juuri oikein - kunnon pahikseksi, jota haluaa inhota jokaisella solullaan kehossaan.

Brie Larson oli täysi statisti ja yllätyin, että näinkin äänekäs naisten aseman puolesta puhuja ja feminismin lipun heiluttaja on ottanut näin kliseisen damsel-in-distress-roolin. Tom Hiddlestonkaan ei erityisemmin avannut roolihahmoaan. Parhaimman roolisuorituksen vetää viidakossa 28 vuotta eleskellyt John C. Reilly ja se on elokuvalta melkoinen riman alitus, että parhaimman roolin vetää juuri tämä seinäryijy.

En avaa juonta sen enempää, koska oikeasti - tarvitseeko minun edes? Mutta yksi asia juonessa häiritsi todella paljon. Kun tämä tyypillinen tutkijakavalkaadi lentää isolla armeijasaattueella Kongin valtakuntaan, niin ne kaikki helikopterit jäävät pyörimään sen valtavan gorillan ympärille. Yksikään ei tajua ottaa nokkasuunnaksi, niin kuin sellaista, kuin... enpä tiedä, pois päin!? Arvata saattaa, että jokaikinen kopteri sitten putoaa alas ja taas ollaan niin eristyksissä Kongin armoilla.

Mutta eipä elokuva juuri uskottavuudella korttipeliä pelaakaan. Tässä mennään täysin viihdearvot edellä. Ja ne ovatkin kyllä huipussaan. Erikoistehoisteista pläjähtänyttä Oscar-ehdokkuutta en ihmettele ollenkaan. Sen verran hypnoottinen on tämä fantasiamaailma. Lisäksi nautin suunnattomasti siitä, että elokuva ei ottanut itseään liian tosissaan. Välillä sitä saattoi hahmo jos toinenkin yht-äkkiä jäädä jättiläisolennon liiskaamaksi, ja nämä hetket olivat vähintäänkin koomisia.

Myös jännitystä elokuvassa on ja paljon. Ihan sai penkin reunalla olla hengittämättä. Parin jump scare-kohtauksen olisin itse jättänyt pois katsojaa kiusaamasta, mutta onneksi kukaan ei saanut sydäriä - vaikka lähellä oli. Lisäksi elokuva on todella mukaansatempaava. Itse rakastan tälläisiä klassisia seikkailuelokuvia, joita katsoessa tuntuu oikeasti seuraavan elokuvaa, jolla on joku tarkoitus. Tässä ei hahmot vain eleskele ja katsoja ei joudu raapimaan päätään, että mitäs sain irti tämn leffan katsomisesta. Todella hyvin tehty siis, viihdyttävä seikkailuelokuva, juuri oikeat arvot edellä.

 ...=)

Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.

...=)

Thor: The Dark World (Thor: The Dark World)

>Avengers-elokuvat
Thor: The Dark World on jatko-osa vuoden 2011 Thor-elokuvalle ja sitä kautta liittyy Marvelin elokuvauniversumiin. Thor: The Dark World on toisen vaiheen elokuva (, johon kuuluu mm. Iron Man 3 ja Avengers: Age of Ultron), kun taas Thor ja Avengers olivat ensimmäisen vaiheen elokuvia.

Tässä elokuvassa, Thorin (Chris Hemsworth) tyttöystävä, tiedemies Jane Foster (Natalie Portman) löytää Aetherina tunnetun pimeän voiman. Musta haltia Malekith haluaa tämän pimeän voiman, jotta voi muuttaa koko maailmankaikkeuden taas pimeydeksi. Samaan aikaan, kun Thor yrittää suojella sekä Janea että universumia tuhoutumiselta, joutuu hän taistelemaan jälleen omien arvojensa kanssa ja kysymään itseltään kysymystä, että onko valmis nousemaan isänsä paikalle Asgardin hallitsijaksi.

En hirveästi välitä näistä Thor-elokuvista tässä Marvelin elokuvauniversumissa. Nämä ovat vähän liikaa sci-fistelyä ja näissä käytetty eeppinen musiikki vain lisää sitä vaikutelmaa, että nyt rymistellään vähän liikaa. Tämä jatko-osa on kuitenkin parempi kuin ykkönen, sillä tähän on tuotu (ainakin loppua kohden) myös osuvaa huumoria kaiken eeppisen taistelukliimaksin lomaan. Eikä tämäkään leffa tuonut juuri kokonaisvaltaisen juonen kannalta juuri mitään tähän Marvelin elokuvauniversumiin lisää. Alkaa tulla sellainen fiilis, että nämä kakkos-vaiheen leffat tästä sarjasta ovat tälläisiä väliosia.

Tämäkin supersankarielokuva eteni tyypillisesti vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on ensimmäinen välienselkkaus, jolloin jokin menee pieleen. Toinen vaihe on toinen taistelu, jossa yritetään korjata ensimmäisen taistelun virheitä, mutta epäonnistutaan. Kolmas vaihe on sitten se, mikä tuntuu mahdottomalta, mutta josta lopussa kävellään pois voittajina. Että sinällään tätä oli vähän tylsä seurata, kun kaikki oli niin ennalta-arvattavaa ja kyllä niihin erikoistehosteilla kikkailuihin ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin turtuu aina tietyssä vaiheessa elokuvaa. Kuten, se, että Thorilla on tämä vaikuttava vasaransa lyömäaseena, mutta aina silloin kun pahis on niskan päällä kuristamassa Thoria, niin hups vaan, se vasara onkin jossain muualla, jumissa. As if.

Sitten kun vielä leffa ottaa suurelta osin tapahtumapaikakseen jonkun kaukaisen universumin tästä puuttuu kaikki se arkirealismi, joka suurelta osin pelastaa Marvelin elokuvauniversumin muut osat (Avengers, Captain America ja no, ehkä Iron Mankin). Ja siksi tämä ei ole näistä leffoista, ainakaan minulle, miellyttävin. Ai niin ja sen verran sanon, että tämän leffan puvustus on umpisurkeaa. Kuka lie päättänyt tehdä avaruusolennoista teletappien näköisiä...

...=)

Thor (Thor)

>Avengers-elokuvat
Thor on todella viihdyttävää. Tämä on ehkä Avengers-elokuvien Avengerien omista sooloelokuva sarjista (muut ovat siis Captain America ja Iron Man), viihdyttävin. Thorilla on ehdottomasti siisteimmät voimat ja Thor (elokuvat) ei pelkää ampua vähän yli (, ennemmin kuin pelata varman päälle). Näemme jopa hänen kotiplaneettansa ja siten siis kokonaan uuden maailman sekä maailmojen välisen portaalin. Todella luovaa. Supersankarielokuvat saavat olla ihan niin epäuskottavia kuin tahansa, kunhan ne eivät ole tylsiä, vaan viihdyttäviä.

Thor siis kertoo Thorista (Chris Hemsworth) ja hänen veljestään Lokista (Tom Hiddleston), jotka ovat Asgardilaisia jumalia. He kilpailevat isänsä perinnöstä eli valtaistuimesta, jonka Thor on saamassa. Thor kuitenkin uhkarohkeasti uhkaa isänsä tahtoa ja hyökkää Jotunheimin jääjättiläisiä ja heidän johtajaansa Laufeya vastaan, koska he ovat varastaneet Muinaisten talvien lippaan. Thorin isä raivostuu, kun Thor menee vastoin hänen tahtoaan rikkomaan satoja vuosia kestäneen rauhan tämän lippaan takia ja karkottaa rangaistukseksi poikansa maahan. Maassa Thor rakastuu ihmiseen, nimeltä Jane (Natalie Portman). Sillä välin, kun Thor kärsii rangaistustaan maassa, Loki kaappaa vallan isältään. Thorin ystävät lähtevät maahan kertomaan tästä Thorille, mutta Loki lähettä heidän peräänsä Tuhoajan.

Kuten sanoin; luovaa. Yritin olla käyttämättä liian paljon tuollaista sci-fi-jargonia, mutta oli välttämätöntä tuoda muutama käsite esille, jotta juonen pystyi selittämään. Ei siitä kannata pelästyä. En olisi edes muistanut koko sotaa Jotunheimin jääjättiläisiä vastaan, ellen olisi tarkistuttanut juonta netistä. Tärkeintä on tajuta, että tämä on soljuvaa supersankariviihdesttä, ihan maan päällä, hyvät, näyttävät näyttelijät ja hyvällä huumorilla ja suurella budjetilla totetutettu. Ei silloin voi mennä liian metsään.

...=)

The Avengers (The Avengers)

>Avengers-elokuvasarja
Avengers on yksi niistä elokuvista, jonka olen nähnyt tuhansia kertoja ja voisin pistää vaikka heti uudelleen päälle. Se on puhdasta viihdettä alusta loppuun. Jotain kertoo sen laadusta sekin pieni fakta, että se on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten tuottanut elokuva.

The Avengers kertoo S.H.I.E.L.D-järjestöstä, joka on Yhdysvaltain salainen agenttijärjestö, jota johtaa Nick Fury (Samuel L. Jackson). S.H.I.E.L.D-järjestö on valmistellut Kostajat (/Avengers) -hankkeen, puolustautuakseen maapallon ulkopuolisia uhkia vastaan. Kun vieraan galaksin johtaja, asgardialainen jumala Thor (Chris Hemsworth) ja hänen paha veljensä Loki (Tom Hiddleston) päätyvät maanpinnalle, Kostajat hanke käynnistetään. Kostajiin kuuluvat Iron Man / Tony Stark (Robert Downey Jr.), Captain America / Steve Rogers (Chris Evans), Hulk / Bruce Banner (Mark Ruffalo), agentti Hawkeye (Jeremy Renner) ja agentti Musta leski / Natasha Romanoff (Scarlett Johansson).

Avenger kuuluu Marvel's Cinematic Universe-nimiseen elokuvasarjaan, jonka muut osiot on Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier, Iron Man, Iron Man 2, Iron Man 3, Thor ja Thor 2. Arvostelen nämä muut elokuvat myöhemmin (paitsi Thor 2:sen, jota en ole vielä nähnyt...).

Tämähän on ihan puhdasta supersankariviihdettä. Sen syvällisempää tulkintaa ei elokuvasta edes kannata kaivaa. Erikoistehosteet ovat hienoja ja juonikin ihan hauskasti keksitty. Mikä tekee elokuvasta kuitenkin niin vetoavan, ainakin minulle, no sen lisäksi, että siinä henkilöillä on mahtavia voimia, on, että niitä on monta. En niin välitä jostain Hämähäkkimiehestä tai Supermiehestä, mutta Avengers on mahtava, koska siinä hahmoja on monta. Avengersissa mahdollistuukin todella hauska pilanteko hahmojen kohtaamisista ja vuorovaiktuksesta. Ja se onkin leffan parhaita puolia, nähdä kun Hulk vetää esimerkiksi Tom Hiddlestonin Lokia turpaan kesken tämän eeppisen puheen tai kun Loki ja Thor selvittävät veljellisiä kiistojaan tuhoten puoli metsää ympäriltään, rymistäessään menemään.

Robert Downey Jr. sopii mielestäni hyvin rooliinsa. Hänellä on hyvä, omintakeinen huumori, josta Iron Man on tullutkin jo tutuksi. Chris Evans on näyttelijänä vähän tavis, mutta onhan hänen fysiikkansa ihan esiteltävän arvoista. Samat sanat Chris Hemsworthista. Mark Ruffalo voisi esittää vaikka maan matosta ja silti tehdä sen yhtä osaavasti. Vaikka en olekaan ollut kaikista Scarlett Johanssonin rooleista yhtä innoissani, hän sopii hyvin Natasha Romanoffiksi, joka pääsee vauhtiin eritoten Captain America: The Winter Soldier ja Iron Man 2 -leffoissa. Tässäkin hän saa monta todella "badass"-kohtausta, jossa todistaa, että nainen voi ihan vetää pahiksia turpaan siinä, missä miehetkin. Tom Hiddleston upea juonittelevana, pahansuopana Lokina. Myös Jeremy Renner vähäisillä kohtauksillaan vakuuttaa ihan tyydyttävästi. En ole Samuel L. Jacksonin suurin fani. Hän vaikuttaa aika suurelta diivalta ja hänellä on kuitenkin aina se sama rooli, mutta hän tekee sen rooli niin hyvin kuin sen voi tehdä, joten se siitä.

Marvel on kyllä iskenyt kultasuoneen näillä elokuvillaan, Niin hyvin nämä supersankari elokuvat vuodesta toiseen pärjäävät. Ja mikäs siinä. Tässä on kunnon viihdettä, kunnon tehoistella, stunteilla, suurella tuonto-arvolla ja menevillä näyttelijöillä. Ketäpä ei haluaisi kuvitella muutaman tunnin ajan hyppivänsä tuolla monstereiden joukossa iskien tuhansia pahiksia laudalta pois. Ehkä se sitten vapauttaa sen sisäisen lapsen jokaisen sisältä tai jotain, mutta näissä elokuvissa totetuu elokuvantekemisen pohjimmainen arvo, joka on kuitenkin viihteellisyys. Ja toimintaelokuvien ykköskriteeri toteutuu: toimintakohtaukset ja muutenkin koko elokuva on tarpeeksi valoisa. Liian usein toimintaelokuvat, etenkin toimintakohtaukset kuvataan täysin pilkkpimeässä, jotta se vaikuttaisi jotenkin hurjemmalta, mutta se vaikuttaa vain siihen, että minä ainakin ärsyynnyn, kun en näe mitään! Joten hyvä Avengers, että olet hyvin valaistu!

...=)

Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)

Todellisen älykkään elokuvanteon erottaa henkilöhahmoista. Ne ovat avain tarinaan ja itse elokuvaan. The Deep Blue Sean henkilöhahmot ovat todella viisaan näytelmäkirjailijan kynästä, sen pystyy kertomaan. Ihmiset eivät ole koskaan samanlaisia. Ei tietenkään keskenään, mutta ihmiset ovat erilaisia myös oman itsensä kanssa. Emme ole samanlaisia esimerkiksi töissä ja kotona, yksin ja seurassa. Usein henkilöhahmot kirjoitetaan varsin mustavalkoisesti. Tämä henkilöhahmon on esimerkiksi räikeä luonteeltaan, joten hän on räikeä vaikka hautajaisissa. Tämä ei kuitenkaan vastaan realistisuutta kovinkaan hyvin. Rakastuin The Deep Blue Sean henkilöhahmoihin, koska he ovat erilaisia ollessaan yksin, ollessaan entisen puolisonsa kanssa, ollessaan nykyisen puolisonsa kanssa ja niin edespäin.

Rachel Weisz esittää elokuvan keskiössä Hester Collyeria, 1950-luvun lontoolaista naista, joka on jättänyt aviomiehensä Williamin, ollakseen rakastamansa miehen, Freddie Pagen kanssa. Freddiea näyttelee Tom Hiddleston. Elokuvan on ohjannnut ja käsikirjoittanut Terence Davies Terence Rattiganin näytelmän pohjalta.

Katsoin elokuvan Rachel Weiszin takia. Hän on jumalainen näyttelijä. Hänellä on kyky liittää dialogi, puhe, hetkiin jolloin hän ei puhu, maalauksellisesti. Hän osaa tauottaa näyttelemisensä. Hänen roolinsa Hesterina on laskelmoidun tarkka. Silti se on syvällinen ja hän saa loistavasti ilmennettyä sen emotionaalisen levottomuuden, jonka hänen hahmonsa käy läpi. Tom Hiddleston hukuttaa näyttelemiseensä. Hän katoaa roolinsa taakse ja omaksuu hahmon. Harvoin sitä unohtaa kuitenkaan katsovansa näyttelijää esittämässä roolia, mutta hänellä on se taito.

The Deep Blue Sea on veitsenterävä katsaus 1950-luvun hillittyyn sosiaaliseen konventioon. Hahmot kamppailevat sen kanssa, mitkä säännöt ovat oikeasti olemassa. Sosiaalisia normejahan on vaikea fyysisesti havaita. Ja varmasti 1950-luvulla tuntui kuin murenisi niiden alle, jos tänä päivänäkin on vaikeaa olla oma itsensä kaiken sen varautuneisuuden alla, joka täytyy jokapäiväisessä elämässä hallita. Sen lisäki The Deep Blue Sea on kertomus suhteen lopusta. 

Kyseessä on hyvin älykäs elokuva. Sen tempo ei ole suuri, joten se saattaa tuntua vähän hitaalta. Itse en kuitenkaan tylsistynyt elokuvaa katsoessa, päin vastoin. Herkistyin. Siinä oli jotain kaunista. Jotain universaalia. Pidin paljon käsikirjoituksesta. Dialogi on huippua. Se ei ole puista ja teennäistä. Se on kaunista ja sujuvaa. Se on purevaa ja hienostunutta. Erityisesti kohtaus, jossa Hester syö Williamin, tulevan entisen aviomiehensä ja Williamin äidin kanssa illallista. Elokuvan rakenne on mielenkiintoinen. Se liikkuu takaumissa ja vaikka elokuva periaatteessa kuvaa yhden vuoroakauden ajanjakson, näemme silti Hesterin siirtymävaiheen suhteesta toiseen. Elokuva ei myöskään ammu katsojan nenän eteen kaikkea. Se ei huuda täysillä ja osoita tikulla, mitä nyt tapahtuu. Se antaa sulavia vihjauksia hahmoista. Se kuljettaa henkilöitä arkisen mysteerisesti. Kyseessä on 1950-luvun henkilöhahmot. He ovat eläneet toisen maailmansodan. Heidän arkeensa kuuluu lapsien hankkiminen ja teen juominen. Avioero ei ollut niin yleistä kuin nykyään. Kaikki tämä on istutettu henkilöhahmoihin.

Myös elokuvan teema, sen kypsyys on käsinkosketeltavan realistista. Aina ei elämä kohtele reilusti. Aina ei elämässä kaikki palaset loksahda kohdalleen. Joskus ihminen tekee suuria uhrauksia jonkun asian eteen, jota ei tapahdukaan. Tämän elokuva kuvaa todella hienolla tavalla, joka etenkin kuvastuu elokuvan alku- ja loppukohtauksissa, jotka toimivat ikäänkuin jatkumoina. Sitähän elämä on, vaikka joskus tuntuisikin, että tästä ei elämä enää jatku. Jatkuu se.

...=)