Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.

Closer-iholla (Closer)

Hello Stranger.
Oscar-voittaja Julia Roberts, Oscar-voittaja Natalie Portman, Oscar-ehdokas Clive Owen ja Oscar-ehdokas Jude Law. Elokuva Closer- iholla. Ohjaaja Mike Nichols. Valmistusvuosi 2004.

    Closer-iholla kertoo neljästä ihmisestä muutaman vuoden ajanjaksossa, Lontoossa. Päähenkilöt ovat Anna Cameron (Julia Roberts), amerikkalainen valokuvaaja, Daniel Woolf (Jude Law) muistokirjoitusten toimittaja, Larry Gray (Clive Owen) ihotautilääkäri ja Alice Ayres/Jane Jones (Natalie Portman) amerikkalainen strippari. Elokuva alkaa kun Daniel ja Alice näkevät toisensa kadulla. Kohtaus on tehty hyvin siirappiseksi, mikä ei ole huono asia, sillä se heijastuu läpi koko loppuelokuvan. Elokuva siis rakentuu hienosti alkusysäyksen päälle. Alice ja Dan rakastuvat ja muuttavat yhteen. Parin vuoden päästä, Dan on kirjoittanut kirjan pohjautuen Alicen elämään ja häntä kuvaa kirjansa kantta varten Anna Cameron, jotka myös rakastuvat. Dan on kuitenkin yhdessä Alicen kanssa, eikä Anna ja Dan tunne toisiaan kunnolla. Pian Anna menee yhteen, vahingoitetusti Danin avustuksella, Larry Grayn kanssa. Alice ja Larry molemmat tietävät, että Annalla ja Danilla on tunteita toisiaan kohtaan...
...Danin kirja floppaa, mutta Annan valokuvanäyttely on menestys. Anna ja Dan alkavat tapailla toisiaan, tavattuaan uudelleen valokuvanäyttelyssä. He menevät yhteen vuoden päästä valokuvanäyttelystä, jolloin kumpikin paljastaa partnereilleen pettäneensä häntä. Dan ja Anna kuitenkaan eivät onnistu suhteessaan, vaan Anna palaa takaisin aviomiehensä, Larryn luo ja Dan Alicen luo. Alice ei kuitenkaan enää rakasta Dania ja Alice palaa Amerikkaan.
    Elokuva on kuin älynväläys.
    Elokuva käsittelee olemista omana itsenään eri ihmisten seurassa. Se antaa psykologisen kartan ihmisten uskomuksista ja odotuksista. Tunteet kuten rakkaus, mustasukkaisuus ja epätoivo. Mike Nichols osaa käsittämättömän hyvin luoda hyvin älykkään kohtauksen pohjaten sen päähenkilöiden tunteisiin. Se mitä dialogi ei kerro, ohjaus ja näyttelijäsuoritukset kertovat. Rakastan elokuvan tapaa jättää aukkoja tapahtumien välille. Toisin kuin elokuvan alkukohtaus, loppu elokuva ei ole ollenkaan kliseinen vaan kuin hiottu timantti. Tälläiset kohtaukset voisivat helposti käydä tylsiksi tai puuduttaviksi, mutta elokuva pitää otteessaan. Nicholsin ohjaus ei pelkästään luo hahmojen sisäistä psyykettä täydellisesti vaan pystyy antamaan lukijalle avaimet päästä henkilöiden ajatuksien sisälle. Ajatustenluku on mahdotonta, mutta lähelle tässä elokuvassa päästään. Nichols luo kohtauksiin tiiviin, veitsellä leikattavan tilan, joka on hyvin harvinaista saada toteutettua elokuvissa. Hänen vuosikymmenien kokemus näkyy elokuvassa. Piste.
   Käsikirjoitus on upea. Kuten jo hehkutin, aukot luovat elokuvaan syvyyttä ja tietynlaista paljautta. Pääsemme itse värittämään valmiiksi piirretyt ääriviivat, niin hahmojen kuin juonen osalta. Elokuvan upea dialogi pitää katsojan odottamassa sormet ristissä kaiken luonnistuvan niin sympaattiseksi luotujen hahmojen kannalta. Closer onkin melkein kuin katsoisi miekkamiesten taistelua. Tätä Nichols ja upea näyttelijäkaarti meille näyttävät. Näyttelijäkaarti onnistuu loistavasti heille asetettujen paineista huolimatta, sillä elokuvassa ei esiinny juuri muita näyttelijöitä kuin neljä päänäyttelijää.

   Julia Roberts ei ole "Amerikan kullannuppu" syyttä. Hän on Mike Nicholsin sanoin "tehty elokuvanäyttelijäksi". Hän osoittaa taitonsa ja lahjansa joka elokuvassa, jossa loistaa. Siitä on kyse tässäkin. Hän osaa ilmaista silmillään tavattoman paljon. Hän taitaa taiteellisen näyttelemisen ja osaa luoda kohtauksen. Hän ymmärtää elokuvan. Hän on syntynyt erinomaiseksi näyttelijäksi.
   Jude Law on hyvä hänelle tyypisessä roolissa. Hän osaa Robertsin tavoin luoda hahmostaan hyvin sympaattisen, mitä Nichols luultavasti on hakenutkin. Law on yksi hienoimmista 2000-luvun miesnäyttelijöistä ja Closer on yksi hänen monista taidonnäytteistään. Hän sytyttää valkokankaan tuleen ja on täysi vastus Robertsin valkokangaskemialle.

   Clive Owen tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen. Larryn roolihahmo on täysi laidallinen kilpailua, miehistä egoilua ja omahyväisyyttä ja silti Owen saa katsojat puolelleen. Hän  Robertsin ja Law:n tavoin katoaa rooliinsa ja onkuin tuntisimme vain Larry Grayn, emme ollenkaan, tippaakaan, vähääkään Clive Owenia. Hän sai ansaitusti Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, vaikka toinen pääosahan se oikeasti oli. Oscar-ehdokkuuden sivuosasta Closerista sai myös Natalie Portman.
   Portman osuu naulan kantaan Alicena. Hän on elokuvassa hieman sivusta katsoja ja enemmän ehkä sivuroolissa kuin muut. Hän on kuitenkin elokuvan avainhenkilö ja sitoo nerokkaasti roolityöllään käsikirjoituksen yhteen. Hänen valkokangaskemiansa ei ehkä ole muiden veroista, mutta korvaa tämän virheettömällä ja teknisesti ja sisöllöllisellä näyttelijän työllä.

    Juoni, kaikkine yhteiseen päämäärään; loppuun, johtavine aukkoineen kuvaa myös jotain hahmoista. He eivät voi näyttää omaa itseään, koska pelkäävät etteviät itse pidä omasta itsestään. He haluavat olla jotain, minkä he ovat itsestään luoneet ja siksi päätyvät ratkaisuihin, joita kaikki eivät varmasti ymmärrä. Closer on täydellinen taideteos, jossa korostuu näyttelijäsuoritukset. Eli toisin sanoen elokuvan aatelistoa.



10

...=)