Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout

Tanssimmeko aina samaa piirileikkiä, päivästä ja kuukaudesta toiseen? Nousemmeko koskaan ylös poteroistamme? Kuvittelemmeko, että ihmisyytemme pelastaa meidät ja samalla nukahdamme kun on meidän vahtivuoromme pitää siitä huolta? Leikimme kuoleman kanssa, hivelemme sormiamme veitsen terällä ja hukumme oman kuolemattomuutemme harhaan. Onko kukaan koskaan aikuinen, vai olemmeko ikuisesti tuomittuja pienuuteen? Mission: Impossible - Fallout on tutkielma siitä, kuinka laitamme luottomme toiseen ihmiseen, koska itse emme pysty tekemään vaikeita valintoja.

Jo elokuvan alku asettelee paikalleen hyvin erilaiset tarinanpalaset, joita saattaisi odottaa taas yhdeltä maailman suurimman elokuvatähden Tom Cruisen toimintaelokuvalta. Ensimmäisessä kohtauksessa pääsemme Ethan Huntin (Cruise) unen sisään, joka paljastaa miehen pahimmat pelot. Miehen pahin vihollinen (Sean Harris), joka vahingoittaa hänen rakastettuaan (Michelle Monaghan). Sitten Hunt säpsähtää hereille ja huohottaa. Miten hieno kohtaus. Millainen tapa esitellä katsojalle toimintaelokuvan sankari. Haavoittuneimmillaan.

Tarkasti hiottu kerronta jatkuu myös elokuvan edetessä. Ensimmäisessä toimintakohtauksessa Hunt laitetaan kovan paikan eteen, kun hän joutuu valitsemaan sen välillä suorittaako tehtävän onnistuneesti, vai pelastaako kaverinsa (Rhames). Hän valitsee jälkimmäisen ja joutuu maksamaan siitä koitunutta hintaa koko loppuelokuvan ajan. Elokuvan linja on kristallinen, kirkas kuin järven jää; erehtynyt, langennut sankari. Sankari, joka ei ole täydellinen.

Juonenkäänteitä seuraa lukuisia tämän jälkeen. Hunt joutuu jahtaamaan plutonium-nimistä alkuainetta hämärien ihmisten merestä ja labyrintista, jotta maailmaa ei uhkaisi ydinsota. Hunt joutuu yhä syvemmälle petosten, väärien motiivien, salaliittojen ja selkäänpuukotusten maailmaan. Suurin kamppailu käydään pään sisällä. Mikä on oikea valinta vaikeiden valintojen maailmassa - ideologia vai käytäntö?

Hienoissa ja totuudellisissa elokuvissa antagonistienkin motiivit ymmärtää. Se luo elokuvan maailmasta monitahoisen, syvällisen, aidon. Tässä he haluavat tutustuttaa kaoottiseen maailmaan taas järjestyksen ja rauhan eskaloittamalla nykyisen maailmanjärjestyksen. Kaaosta on aina seurannut rauha.

Myös puolestaan protagonistien motiiveista löytyy kyseenalaistettavaa. Miksi oma moraalinen koodi on aina arvokkaampi kuin toisen? Kuka sen valinnan tekee? Kenellä on valta tehdä sellainen valinta, että pelastaa yhden hengen miljoonan hengen sijaan? Ja vaikka valinta olisi oikea, onko sitä ohjaavat tekijät, motivaatio, väärä?

Sitä, mitä ohjaaja Christoper McQuarrie tekee tässä, voisi kutsua ikonoklasmiksi. Hän ottaa Tom Cruisen idean ja kääntää sen päälaelleen. Cruise, joka on muodostunut modernin elokuvataiteen kliseeksi, juoksukohtauksineen, moppihiuksineen ja leveine irvistyksineen. Hän on ollut elokuvissa jotain, mikä on ollut hyvin pateettista. Hän on ollut itse itsensä stereotypia. Esittänyt tyypillistä sankariroolia, jonka valintoja ei ole juuri kyseenalaistettu. Jotain, johon on uskottu lähes sokeasti.

McQuarrie purkaa kaiken tämän. Riisuu Cruisen ilmaisukielen lähes askeettiseksi. Mikä tekee Cruisen näyttelytyöstä taas jopa melkein lähestyttävää. Ainakin siedettävää, joka on jo paljon sanottu. Mutta sen lisäksi hän työntää pääosanesittäjänsä keskelle tematiikkaa ideologiasta. Sankarin merkityksestä modernissa maailmassa, totuuden jälkeisessä ajassa. Emme ole enää varmoja mistään. Emmekä koe kaipaavamme suurta ideologista johtajaa. Aikamme ilmiöt ovat pirstaloituneita. Globaaleja, hajanaisia, epäoleellisia.

Samalla lailla Mission: Impossible - Falloutissa kyseenalaistetaan sekä yhden miehen merkitys maailmassa että symbolien merkitys ylipäänsä. Läpi elokuvan hahmot paljastuvat maskien takaa toisiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole se, joka väittää olevansa. Ja Hunt ei enää näyttele ikonisen sankarin roolia. Hänenkin merkitys, symbolinen sekä käytännönläheinen, kyseenalaistetaan. Mitä meistä jää jäljelle, kun meiltä poistetaan ne roolit, joita esitämme? Kun emme enää voi luottaa siihen, että mitä näemme maailmassa, olisi totta?

Elokuvan ote kysymykseen tuntuu raikkaalta. Se korostaa pienieleisesti jatkuvaa valintojen tekemistä ja sen merkitystä. Ja millainen on ihmisen osa. Jokaisen päätös uhrata oma elämänsä valintojensa eteen. Omistaa oma aikansa valitulle polulle, vaikkakin huojuvalle riippusillalle, jonka yli on vain juostava, katsomatta alaspäin.

Tässä ei nosteta yhtä miestä jumalan asemaan. Ei valeta sankarista kultaista patsasta. Vaan päin vastoin maadotetaan kansan rivien tasalle. Tehdään selväksi verrastus jokaiseen ihmiseen. Jokaisen ihmisen valintoihin. Kuinka sillä kaikella on arvo. Ja merkitys. Toiselle valinta on mennä työskentelemään lääkärinä avustusleirille maailman laidalle. Toiselle auttaa kaatunut vastaankulkija ylös. Meillä kaikilla on roolimme näyteltävänä. Aaveiden valtakunnassa. Varjojen sodassa. Emme tarvitse sokeaa uskoa, vaan tietoisia valintoja. Uskon aika on ohi. Olemme pudonneet siitä pois.

Virheetön tyylitaju. Kohtauksissa on jotain sileyttä, sulavuutta, selkeyttä. Niiden katsominen on vaivatonta. Sujuvaa. Ne tuntuvat hyvältä ja ne näyttävät hyvältä. Kohtauksissa on tarpeeksi särmää, että niitä seuraa mielenkiinnolla, mutta ne ovat kuitenkin niin puhtaita, että niiden soljuvuuteen luottaa. Palaset loksahtavat paikoilleen.

Myös toimintakohtaukset ovat upeasti koordinoituja ja mistä haluan erityisesti kiittää; pääsääntöisesti hyvin valaistuja. Mikä mielestäni viestii yksityiskohtaisuudesta ja huolellisuudesta. Toimintakohtausten ei tarvitse tapahtua pimeässä, kun ne on hyvin ja toimivasti ohjattu. Vaikka ne olivat suureelliset ja yliampuvat, niitä seurasi ihastellen. Eikä erikoistehosteita oltu ammuttu sinne tänne, vaan kohtauksissa luotettiin perinteisiin elementteihin. Toimivaan lavastukseen, stunttikoordinaatioon ja kuvaukseen.

Mielenkiintoisesti sitten taas niiden muutaman tietokoneanimaation toteutus ei puhunut puolestaan ja niiden virheet ryökyivät naamalle. Mutta, pakko alleviivata heti perään, että se ei haitannut yhtään mitään. Katsoja on valmis antamaan anteeksi tuollaiset puutteet, jos kohtaukset itsessään on toteutettu intohimolla.

Olen todella vaikuttunut siitä, miten Henry Cavill on oppinut hyödyntämään omaa jähmeyttään rooleissaan. Hän ei ole joustavin näyttelijä tai millään lailla kameleomanttimainen. Hän on jämäkkä ja jykevä. Kun hän on valkokankaalla, hänet tunnistaa näyttelijäksi. Ei hahmoksi. Mutta jollain lailla hän saa tämän valtavan taakan alta valotettua omaa karismaansa. Hän tekee omasta tähteydestään hauskan näköistä. Valloittavaa.

Sean Harris tekee kummittelevan roolisuorituksen elokuvan antagonistina. Häneen uskoi. Häntä uskoi riivattuna miehenä, joka on jäänyt omien ideologioidensa vangiksi. Kaunan kalvaama mies, jonka elämä on muuttunut yhden tavoitteen jahtaamiseksi.

Toki Mission: Impossible - Fallouttia vaivaa genrensä rajoitteet. Se on pinnallista ja kaavamaista, varsinkin kun toimintakohtaus seuraa toimintakohtausta. Mutta elokuvan rytmitys on poikkeuksellisen toimivaa. Katsojan päälle ei vyörytetä liikaa kerralla. Toimintakohtaustenkin väliin jää taukoja. Ja niiden taukojen aikana elokuva valottaa toimintakohtausten merkitystä. Kuinka nekin punoutuvat osaksi hienoviritteistä elokuvakerrontaa. Muodostavat hypnoottisen kuvaelman rauhattomasta maailmasta ja rauhattomasta miehestä. Harvoin voi tänä päivänä kutsua geneeristä toimintaelokuvasarjan jatko-osaa tyylikkääksi, mutta sellainen Mission: Impossible - Fallout on.

The Departed (The Departed)

Jack Nicholson on Bostonilainen mafiapomo Frank Costello, joka sotkeutuu juonien, petosten ja väärien syytösten peliin kaupungin poliisilaitoksen sekä FBI:n kanssa. Costellolla on soluttautujia poliisissa; Matt Damonin Colin Sullivan ja poliiseilla on soluttautujia Costellon leivissä; Leonardo DiCaprion William "Billy" Costigan. Valtapeliä pelaa Costellon kiinnisaantia yrittävät poliisipäälliköt Martin Sheenin ja Alec Baldwinin esittäminä. Mark Wahlberg on yksinkertainen, mutta siksi niin tehokas tutkija ja Vera Farmiga psykologi, joka sotkeutuu keskelle petosten verkkoa, etenkin DiCaprion ja Damonin hahmojen väliin.

The Departed on yksi hemmetin vangitseva, loistavasti tehty elokuva. Erittäin mielenkiintoista olikin pohdinta oikeasta ja väärästä, eloonjäämiskamppailusta - kun tuntuu, että ainoa tapa selvitä, onkin erittäin kyseenalaiset keinot. Kun olet ollut pitkään soluttautuneena rikollisten joukossa, vaara onkin, että sinusta on tullut sellainen. On myös mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuu rikolliselle, joka saakin paljon enemmän irti lainkuuliaisuudesta. Siksi DiCaprion ja Damonin hahmojen kaksinainen moraalikamppailu onkin elokuvan vahvin valtti.

Pidin tunnelmasta, joka tässä luotiin. Yhtäkään turhaa minuuttia elokuvassa ei käytetty, vaikuttavasta kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta. Elokuva kulkee täydellisessä rytmissä, vetäen katsojaa aina syvemmälle kiinnijäämisen pelon maailmaan. Kyseessä onkin yksi voimakkaimmin sykkivistä trillereistä, joita olen nähnyt.

Jack Nicholson on loistava ja mikä muu on uutta. Joidenkin näyttelijöiden kohdalla sinun todella täytyy työskennellä itsesi kanssa, että pidät heitä itseäsi miellyttävinä näyttelijöinä. Etenkin jos he esittävät Nicholsonin repertuaarin kaltaisia kunniattomia hahmoja. Mutta Nicholson vakuuttaa sinut roolista riippumatta. Hän voisi esittää maailman typerimpiä, ilkeimpiä, hulluimpia hahmoja ja silti olla yksi kaikkien aikojen parhaista. Ja kuitenkin pystyisi esittämään myös maailman rakastetuimpia, sympaattisimpia tai karismaattisimpia miehiä. Matt Damon on loistava miehenä, jolla on aina ollut selvät sävelet, mutta loppujen lopuksi se tarvitseekin vain vähän säröä, niin hänen suuntansa on hukassa. Mark Wahlberg on aina loistava ja tässä eritoten hienosti roolitettu. Ainoastaan hämäsi vähän Alec Baldwin vähän yksipuolisessa roolissaan.

Koko elokuva kuuluu kuitenkin Leonardo DiCapriolle. En koskaan väsy ylistämään häntä. En edes ajatellut, että tämä olisi mitenkään hänen uransa vaikuttavimpia rooleja, mutta olihan se, tietenkin. Hän on aivan mestarillinen esitellessään unohduksiin joutuneen, omilleen jätetyn miehen epätoivon ja turhautuneisuuden.

Etenkin ylistäisin elokuvaa sen ohjauksesta, ja miten voisikaan olla sivuuttamatta sen legendan, joka on Martin Scorsese. Hän vangitsee elokuvan tyylin, rytmin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Toisin sanoen, hän osaa rakentaa kohtauksen ja se on harvinaista. Erityisen mieleenpainuva oli kohtaus yhdessä ruokakauppadelissä, jossa DiCaprio aloittaa tappelun eräiden kovisten kanssa, päästäkseen Nicholsonin mafiapomon tietoisuuteen. Kohtaus on väkivaltainen, mutta Scorsese pitää katsojan kiinni ruudussa käyttämällä hyväkseen kuvausta sekä mielenkiintoisella tavalla musiikkia. Kun tappelu viimein päättyy, vain musiikki soi katsojan korvissa ja väkivalta tavallaan menettää hohtoaan graafisuudestaan. Saisi Tarantino ottaa oppia. Pidin myös todella paljon kohtauksesta elokuvan loppua kohden, kun DiCaprion ja Farmigan hahmot tapaavat ulkona toimistorakennusten keskellä ja Farmiga työntää sormensa DiCaprion hiusten läpi. Tässä eleessä oli jotain niin vangitsevaa ja se yksistään puhui enemmän kuin tuhat sanaa dialogia. Ja Scorsese takuuvarmasti otti kaiken irti tästä yksittäisestä eleestä, tapa, jolla hän sen kuvasi, oli.... miten hän käytti valaistusta... mestarillista...?

...=)

Aloha (Aloha)

Hajuton, väritön, mauton, mitäänsanomaton ja tyhjä elokuva. Mikä on pettymys, sillä elokuva sentään sijoittuu Hawaijille! Cameron Crowen elouvissa tuntuu aina olevan keskiössä vanhemman suhde lapseensa: Melkein julkkis oli pohjimmiltaan teini-ikäisen pojan rajojen testaaminen suhteessa äitiinsä ja Koti eläintarhassa on isän yritystä tarjota lapselleen lohtua suuren menetyksen jälkeen. Alohankin sydämmessä makaa Bradley Cooperin esittämän Brian Cilcrestin matka itsensä hyväksymisen kautta isän rooliin astumiseen.

Eniten minua ärsytti elokuvan yritys hurmata tietyllä eksentrisellä otteella ja kerronnalla ja esimerkiksi antaa hahmojen olla mahdollisimman outoja keskenään. Yritys kuitenkin lässähtää puolitiehen, sillä minä ainakin jäin vain ihmettelemään, että miten kaksi, juuri toisensa tavannutta henkilöä voi puhua toisilleen niin epämuodollisesti. Toisin sanoen, uskottavuus lentää ulos ikkunasta, jo ennen kuin elokuva ehtii kunnolla alkamaan.

Ei siinä mitään, kyllä tämän nyt katsoi, mutta ihan yhdentekevä elokuva. Vaikka Rachel McAdams on aina taattua varmaa laatua romanttisista osissaan, koen, että  hän sopii vielä paremmin mysteerisen viettelijän rooliin.. Bradley Cooper on nyt Unelmien pelikirjan jälkeen jämähtänyt samanlaisiin vähän elämältä kaiken saaneisiin miehen rooleihin, mutta eihän mikään elokuva tietenkään pysty samaan kuin Unelmien pelikirja. Emma Stone, Bill Murray ja John Krasinski komppaavat sentään, vähän komeedisimmassa rooleissaan, hyvin. Mutta koska elokuva on niin pliisu, niin melkein teki jättää tämä arvostelu kesken tuohon ensimmäiseen lauseeseen. Sehän olisi kertonut jo kaiken oleellisen.

...=)

Mission: Impossible - Rogue Nation (Mission: Impossible - Rogue Nation)

En todellakaan ole mikään Tom Cruisen fani. Mielestäni hän on hyvin häijy mies. Minulla on aina vähän epäilyksiä kun puhutaan pimeistä uskonnoista, joihin liitytään kuin kulttiin ja siitä muodostuu jotain ehdotonta. Sen lisäksi olen kuullut, että hän osaa olla aikamoinen diiva. Muun muassa ensimmäisen Mission: Impossible elokuvan kuvauksissa hän käyttäytyi kuin ohjaaja ja vaati muun muassa vastanäyttelijä Emmanuelle Beartia näyttelemään omaa roolia vaatimattomammin, jotta hänen oma roolinsa olisi enemmän keskiössä. Lisäksi, pakko myöntää, hän on aivan liian vanha enää näyttelemään uskottavaa tai puhumattakaan coolia toimintasankaria. Sana, joka tulee mieleen viisikymppisestä Cruisesta on kalkkis. Ja olenko ainoa, ketä häiritsee, että hänellä on vielä sama pottamainen kampaus kuin jollain kuusi -vuotiaalla pojalla?

No siinä tuli perustelua jos toistakin. Harmittaa, vain, että häntä vielä pyöritetään näissä mukana, sillä näen, että tämäkin elokuva olisi niin hyvä, jos roolissa olisi joku nuorempi, viehättävämpi ja siistimpi näyttelijä, mieleen tulee esimerkiksi Ryan Guzman, joka on kuin tehty jonkun blockbusterin pääosaa toimintasankariksi. Nimittäin Cruisesta huolimatta Mission: Impossible - Rogue Nationissa on ainesta todella hyväksi elokuvaksi.

Ensin minua vähän kummastutti kuinka elokuva oli alusta alkaen niin ennalta-arvattavaa. Kaikki toimintaelokuva kliseet saatu niin vahvasti ilmi jo lähtömetreiltä. Mutta sitten ne pikkuhiljaa iskoistuivat minuun ja sai ajattelemaan, että ehkä niitä on tarkoituksellakin haettu. Kun niitä osaa käyttää oikein, ne toimivat. Elokuvan juoni pyörii taas Ethan Huntin (Tom Cruise) ympärillä. Tällä kertaa hänen täytyy pelastaa maailma pahan terroristijärjestön Syndikaatin kynsistä. Apunaan hänellä on Britannian tiedustelupalvelun agentti Ilsa Faust (Rebecca Ferguson). Mukana häärii myös Simon Pegg, Jeremy Renner sekä Alec Baldwin, CIA:n pomona.

Syy, miksi elokuva toimii, on mielestäni se, että se on hyvin riisuttu. Siinä on keskitytty oleeelliseen ja kaikki turha ympäriltä on kuorittu pois. Keskitytään hyvään toimintaan ja annetaan hyvien keventävien sivuhahmojen viihdyttää taustalla.

Heti ensisekunneista, kun Rebecca Ferguson astui ruutuun, tuli automaattisesti mieleen Ingrid Bergman. On kuin he olisivat äiti ja tytär tai jotain. Tämä mielleyhtymä vain vahvistui kun hahmojen matka vei heidät Casablancaan, Marokkoon! Tämä toi oman lisäsävynsä elokuvaan.

...=)

Edelleen Alice (Still Alice)

 Aina välillä taiteilija nousee asemaan, jossa hän ylittää ne rajat, joissa hän olisi arvosteltavissa. Tämä saattaa kuulostaa kehulta, mutta se on kaikkea muuta. Tätä näkyy niin kirjailijoissa, muusikoissa, kuin ilmeisesti näyttelijöissä. Oli roolisuoritus miten keskinkertainen tai elokuva miten mitäänsanomaton tahansa, siitä keksitään ne ainoat hyvät puolet eikä edes mainita huonoja ja täten luodaan illuusiota nimenomaisen taiteilijan ympärille, ikään kuin hän ei voisi tehdä mitään väärää. Ehkä kuvitellaan, että jos kyseistä taiteilijaa haukkuisi tai kritisoisi, saisi osakseen huonon maineen tai olisi väärässä, sillä onhan kyseinen taiteilija aina ennekin tehnyt hyvää jälkeä. Julianne Moore on noussut sellaiseen asemaan. Hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon kerta kaikkiaan mitäänsanomattomasta roolisuorituksesta, korkeintaan keskinkertaisesta elokuvasta Edelleen Alice. Ja minusta tuntuu, että hän voitti Oscarin vain, koska. Vain, koska hän on Julianne Moore.

 Edelleen Alice, kertoo Alice Howlandista (Julianne Moore), 50-vuotiaasta psykologista, joka sairastuu Alzheimerin tautiin. Häntä tukemassa on hänen aviomiehensä John (Alec Baldwin) ja kolme lasta, joista nuorimmaista esittää Kristen Stewart.

Jos joku yrittää hetkeksikään uskotella itselleen, luoja paratkoon kenellekään muulle, että Edelleen Alice, Julianne Mooren säälimätön Oscar-kalastus-elokuva vuodelta 2014, olisi mitenkään erilainen tuiki tavallisesta tv-elokuvasta esimerkiksi, hän valehtelee. Elokuvan rakenne on suoraan sanottuna tylsä, perinteinen, kaavoihin kangistunut. Julianne Mooren roolisuoritus on tekstikirjan omainen eikä edes niin hyvä. Vaikka hän saakin hyvin kuvattua Alzheimerin tautiin sairastuvan naisen epätoivoa, hän ei saa luotua hahmostaan aitoa. Sen lisäksi, Moore esittää aina saman roolin. Hän on yleensä rikas, keskiluokkainen, elämässä onnistunut, hienostunut nainen, jonka kupla puhkeaa yleensä jossain vaiheessa elokuvaa ja Moore saa tulkita tätä romahdusta. Edelleen Alice on kuin jokainen hänen aikaisemmista rooleista. En tiedä, miksi monipuolisuutta ei pidetä enää näyttelijän hyveenä. Sitä sen tulisi olla ja sitä Moorella ei ole. Jos jotain positiivista elokuvasta haluaa huomata, on se Kristen Stewartin, yllättäen, hyvä roolisuoritus. Se on ennemminkin hän, joka pitää elokuvaa elossa ja saa muut näyttämään paremmalta.

...=)

Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.

Notting Hill (Notting Hill)

Tämä Julia Robertsin ja Hugh Grantin tähdittämä kaikkien aikojen romanttinen komedia varmasti sulattaa kyynisimmänkin sydämen.

Julia Roberts on suosittu elokuvatähti Anna Scott, joka tapaa Lontoossa ollessaan köyhän matkakirjakauppiaan Hugh Grantin esittämän William Thackerin, he rakastuvat, mutta onnistuuko rakkaussuhde kahden näin eri maailmoista tulevan ihmisen välillä? Voi kyllä. Elokuva on minun mielestäni loistava! Yksi kaikkien aikojen parhammista. Virheitä siinä on paljon, juoni on kliseinen ja ennalta-arvattava, elokuva on epäuskottava ja saa köyhän kirjakauppiaan elämän näyttämään valoisammalta mitä se oikeasti olisikaan. No joka tapauksessa, mikään näistä ei haittaa sillä elokuva on aivan loistava. Se ottaa sinut mukaasi, hurmaa lämpimillä hahmoilla ja saa toivomaan onnellista loppua. Ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoa.
     Tarina on kuitenkin mielestäni uskomattoman rikas. Se yhdistettynä Hugh Grantin koomiseen osaamiseen ja persoonaan saavat siitä henkeä salpaavaan kokemuksen. Kohtaukset kuten Thackerin mennessä ensin tapaamaan Annaa, hän joutuu teeskentelmään olevansa toimittaja ja hänen esittämät kysymykset ovat naurettavan hauskoja. Tai kun William vie pikkusiskonsa syntymäpäiville ystäviensä luokse, tilanteen koomisuus - suuri elokuvatähti vastaan tavalliset pulliaiset Lontoosta. Tai kun William ja Anna murtautuvat lukittuun puutarhaan, Annan sujuvasti kiiveten portin yli ja Williamin kompuroivan hädin tuskin sen yli. Tai oikeastaan kerronpas kaikki elokuvan kohtaukset. Elokuva saa sinut rakastumaan hahmoihin, Annaan ja Williamiin, elokuvaan itseensä ja rakkauteen. Onnellisiin loppuihin, kliseisiin juonikuviohin, elämään.
     Ohjaaja Roger Mitchell käyttää loistavasti hyväkseen valaistusta, musiikkia - eritoten Ronan Keetingin When You Say Noting At All - hän rakentaa kohtauksista mielenkiintoisia, käsikirjoituksen avulla syvällisiä ja sympaattisia kuin unesta tai fantasiasta - siksi epäuskottavuus - siksi taas: mitä väliä? Tämä on juuri niitä elokuvia, jotka saavat elokuvallisuudesta hyvän piirteen. Tylsyyden puute on takuu varma tae. Niin se Ronan Keatingin aina-uskomaton kitaraballadi, se toimii ja saa kohtaukset syttymään intohimosta, rakkaudesta, palosta. Jos siis joskus tuntee olonsa kyyniseksi, väsyneeksi elämään, pistää Notting Hillin päälle ja hymyilee leveämmin kuin koskaan, aivan Julia Robertsin valovoimaisen hymyn tahdissa.
     Hugh Grant ja Julia Roberts ovat parhaimmillaan kuin koskaan. Heidän charminsa vain toimii. Heidän valovoimaisuutensa, karismansa, sympaattisuutensa. Hugh Grantin kömpelö komediapersoona on hauska ja hyvin sympaattinen ja hän istuu kohtauksiin ja saa ne sykkimään - hän herättää ne eloon. On hyvä, että elokuvan pääosissa on kaksi miellyttävää näyttelijää hyvine roolisuorituksineen, koska muuten jonkun sivuroolista olisi helppo varastaa huomio - usein niin käykin, mutta ei Notting Hillissä. Jokainen sekunti on mielenkiintoinen ja jokainen katse Robertsin ja Grantin välillä on mitä rakkaus itsessään on - tämä jos mikä on upea klassikko.
     Notting Hill, Notting Hill, Notting Hill. Tämä on elokuva joka puhuu puolestaan. Sen puhdas romanttinen lyyriyys, ajattomuus ja kauneus ovat elokuvan sydän. Tämä on elokuva, joka on niin hyvä, että se toimii mittapuuna kaikille muille elokuville. Suosittelen, suosittelen, suosittelen. Ja tietenkin itse paikka Notting Hill, niin suuri on ollut elokuvan merkitys, niin hyvä ja suosittu elokuva on ollut, että tänä päivänäkin Notting Hill, Lontoossa kuhisee turisteja kun elokuvaa ennen, siellä ei hädin tuskin ollut ketään, vain paikallisia. Kuka voisikaan unohtaa siniovisen talon tai matkakirjakaupan, jossa ei myydä John Grishamia tai Nalle Puhia.

Pientä säätöä (It's Complicated)

Nancy Meyers ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2009 romanttisen komedian, jonka pääosissa on Meryl Streep, Steve Martin ja Alec Baldwin. Elokuva tuotti yhteensä huomattavan 219 miljoonaa dollaria. Elokuva oli ehdolla muun muassa Golden Globe-palkinnon saajaksi.
     Jane ja Jake Adler (Meryl Streep ja Alec Baldwin) ovat eronnut aviopari, joka aloittaa suhteen. Jake on uudelleennaimisissa ja Jane on tapaillut talonsa laajennuksesta vastaavaa arkkitehtiä (Lake Bell ja Steve Martin). Janen ja Jaken lapset ovat myös mukana setvimässä rakkauskuvioita.
      En haluaisi negatiivisen reaktioni vaikuttaa arvostelun sävyyn, mutta lainaten Meryl Streepiä "I don't care". Pientä säätöä on ehkä typerin romanttinen komedia, jonka olen nähnyt. En ymmärrä, miten kolminkertainen Oscar-voittaja Meryl Streep on suostunut tälläiseen, suoraan sanottuna, roskaan. Käsikirjoitus on imelä ja naiivi. Se on, toistaen tätä sanaa ehkä liian usein, kliseinen. En siedä katsoa kliseistä elokuvaa ja siksi Pientä säätöä oli aivan kamalaa katsottavaa. En edes jaksa rueta luettelemaan käsikirjoituksen aukkoja, koska niitä oli monta. Ja kuinka tahansa hurmaavaa oli kuunnella alkupuolella alituiseen rimputtavia kitaratunnelmointeja, alkoivat ne lopussa hiertää ainakin minun korviani. Elokuva oli myös täysin kuorrutettu, ei tippaakaan realistisuutta, niin lavasteissa, henkilöissä kuin missään muussakaan. Myös valaistus oli teennäinen.
     Meryl Streep on surkeassa elokuvassa, joskeenkin keskinkertainen ja kertokoon se hänen taidoistaan. Mitä pidän hänestä, on, että hän ei karta tämänkaltaista elokuvaa, vaikka hänen pitäisi. Hän tekee miten itse haluaa ja uskaltaa laittaa itsensä likoon. Jos minä olisin hänen managerinsa, käskisin hänen julkaista julkisen anteeksipyynnön elokuvan puolesta, mutta Meryl Streep pärjää huomattavasti paremmin ilman minua ja hyvä niin. Hän osaa heittäytyä ja käyttäytä kuin oikea elokuvatähti. Siitä hänelle kunnia.
      Alec Baldwin on mielestäni surkea näyttelijä, juuri tälläisten elokuvien takia. Hänellä voisi olla hieno filmografia ja ura takanaan, jos hän olisi esimerkiksi kieltäytynyt tämän sortin elokuvasta. Hän pilaa maineensa ja häntä ei voi ottaa tosissaan. Hän osaa tosin olla hyvin ärsyttävä, hahmon sitä vaatiessa. Onko se hyvä juttu, sitä en tiedä.
      Steve Martin on koomikko. Hän tuntee itsensä ja tietää, mitä tekee. Valitettavasti hänen tarvitsee olla elokuvan ympärillä ja jos elokuva, kuten tässä tapauksessa, on hänen ympärillään, ei hän toimi. Martin ei toimi.
     Pientä säätöä onnistuu komediallisesti; se on suuri vitsi. En tiedä pitäisiko itkeä vai nauraa, koska minun oli kamala katsoa jotain näin suurta imelyyttä.

4+

Blue Jasmine (Blue Jasmine)

Sadas arvostelu!
Sadannen arvosteltavan elokuvan kunniaksi kirjoitan arvostelun nyt yhdestä kaikkien aikojen parhaimmasta elokuvasta; Woody Allenin Blue Jasminesta. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti luonnollisesti Woody Allen. Pääosassa on Cate Blanchett, Alec Baldwin, Sally Hawkins, Bobby Canavale, Louis C.K., Alden Ehrenreich, Peter Sarsgaard ja Andrew Dice Clay.
     Blue Jasmine kertoo Jasmine Francisista, joka oli naimisissa varakkaan New Yorkilaisen pörssikeinottelijan Hal Francisin kanssa. Hal paljastuu kuitenkin huijariksi ja kaikki heidän rahansa otetaan heiltä pois. Hal joutuu vankilaan, jossa hirttää itsensä. Varattomana ja henkisesti sairaana Jasmine matkustaa sisarensa luokse San Fransiscoon saamaan elämänsä taas kuntoon.
      Woody Allen. En keksi parempaa nimeä, jolle omistaa sadannes arvosteluni. Blue Jasmine on ehdottomasti hänen uransa parhaimmistoa. Käsikirjoitus on puhtaasti nerokas. Se toimii joka saralla ja raottaa upeasti Jasminen psyykettä. Juoni rakentuu takaumien varaan jotka ovat toteutettu tyylipuhtaasti. Woody Allenin luoma tunnelma elokuvaan on jotain sanoin kuvaamatonta. Vain nero pystyy siihen. Blue Jasmine on elokuva parhaimmillaan. Kaikki osa-alueet toimivat niin hyvin, että katsoja voi vain nauttia pienistä hiotuista koristeista ja keskittyä olennaiseen. Blue Jasmine sisältää Allenille ominaista ironista huumoria sekä laadullisesti täydellistä draamaa. Yksityiskohtaisuus, visuaalisuus ja luovuus ovat elokuvan paras juttu. San Fransisco ei ole koskaan näyttänyt paremmalta. Suuri syy miksi elokuva toimii niin hyvin kuin toimii on Cate Blanchett.
     Cate Blanchett on jumalan lahja näyttelemiselle. En ole koskaan törmännyt yhtä yhtenäiseen, tarkkaan ja hiottuun roolisuoritukseen. Blanchett on lahjakas. Hän ylittää jo ne rajat, joissa hän olisi arvosteltavissa. Roolisuoritus edustaa täydellistä näyttelemistä. Se on voimakas, kuvaava, persoonallinen, puhdas, mielenkiintoinen. Adjektiivit eivät yksin riitä kuvaamaan tätä mestariutta. Blanchett on uransa parhaassa kunnossa. Allenin ohjauksessa hänestä tulee helmi. Hän on täysin sisällä hahmossaan ja luo näyttelemiseensä niin paljon taitoa sekä tekniikkaa, että katsoja melkein uupuu. Jasmine on hyvin kuvattu elokuvahahmo. Nimenomaan elokuvahahmo, koska pääsemme tarkkailemaan Blanchettin tulkitsemaa, täysin tarkasti kuvattua psyyken hajoamista, toteutettu sellaisella virheettömyydellä, mitä ei ole koskaan nähty. Roolisuoritusta ei voi ylistää tarpeeksi. Blanchett johtaa elokuvaa. Hän ottaa sen täysin omiin nimiinsä. Karisma ja taito yhdistyvät kaikki yhdessä näyttelijässä. Blanchett on täysin työnsä hallinnassa ja tietää varmasti mitä tekee. Vain todellinen lahjakkuus pystyisi tämän kaliiberin roolisuoritukseen.
      Alec Baldwin on varma ja hyvä vastanäyttelijä Blanchettille. Baldwin on virheetön. Hän ei yllä mitenkään erinomaisuuksiin, mutta tekee kiitettävää työtä. Baldwin huokuu luontaisuutta ja maanläheisyyttä. Hän yhdistää upeasti realistisuuden ja uskottavuuden. Sivurooli on kuin luotu hänelle ja Baldwinin ja Allenin yhteistyö toimii.

      Peter Sarsgaard on veitsen terävä. Hän omistautuu roolilleen, eikä pyytele anteeksi. Hän sävyttää hahmonsa uskottavasti ja luo valkokankaalle tasapainoa ja harmoniaa. Sarsgaard on erittäin hyvä näyttelijä ja luottaa selvästi käsikirjoitukseen. Hän pystyy upeasti täyttämään hahmonsa, niin että roolisuorituksesta tulee elävä ja mielenkiintoinen.

     Alden Ehrenreich, pienessä roolissa saa aikaan enemmän kuin monet muut näyttelijät huomattavasti suuremmissä rooleissa. Ennen kaikkea hän lataa hahmoon tunnetta. Hän on koko ajan läsnä ja loistavasti vuorovaikutuksessa käsikirjoituksen ja itse toteutuksen kanssa. Hän kuvaa aitoa tunnetta ja tekee roolihahmosta vahvan ja syvällisen. Syvyyttä, sitä hän saa rooliin ammennettua kuin vanha tekijä. Ehrenreich on lupaava näyttelijä, joka omaa upean kyvyn tulkita persoonaa ja tunnetta.
      Andrew Dice Clay on luonteva. Hän tuo rooliin persoonaa ja vaivattomuutta. Hän näyttelee varmuudella ja on erittäin vahva näyttelijä. Hän tulkitsee luontaisesti hahmon olemusta ja paistaa karismaa. Hän liikkuu erittäin vahvasti ja tekee roolista inhimillisen. Hän kuin imitoi täydellisesti normaaliutta ja lisää siihen päälle hiottua draamaa.
     Sally Hawkins on persoonallinen näyttelijä. Hän tekee roolisuorituksesta oman näköisensä ja nauttii selvästi hahmon luomisesta. Hän tulkitsee sitä näyttävyydellä ja uskottavuudella. Hawkins on hänkin läsnä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden kanssa ja erityisesti näyttelee loistavasti yhteen Blanchettin kanssa. Tällöin hahmo saa eloa itseensä ja syttyy upeasti valoon.
      Blue Jasmine on Woody Allenin taidolahjojen julistus maailmalle. Hän luo aina oman maailmansa, josta katsoja ei halua lähteä pois. Allen on nero ja luo elokuvaan tunnelmaa, draamaa, virheettömyyttä, näkemystä ja luovuutta. Cate Blanchett tekee yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista elokuvassa. Heidän yhteistyö toimiin kuin keiden tahansa kahden mestarin. Cate Blanchett on Oscar-kultaa. Oscar-palkinto on arvostetuin palkinto maailmassa ja tarjonnut minulle laadun merkin jo sadalle elokuvalle. Siksi omistankin sadannen arvosteluni Woody Allenille ja Oscar-palkinnolle.

10+

...=)