Arvostelu: Avengers: Infinity War

Avengers tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Maailman vaikutusvaltaisin elokuvabrändi tällä hetkellä. Marvelin koneisto on tuottanut elokuvia liukuhihnalta nyt reilun kymmenen vuotta ja Avengers: Infinity War on tämän ensimmäisen kauden jonkinnäköinen huipentuma. Siinä kaikki sarjan supersankarihahmot kerätään yhteen mittelöön universumin tuhoa havittelevaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan.

Tässä kävi nyt niin kuin olen pelännyt jo pidemmän aikaa. Nimittäin kun tungetaan miljoona ja yksi hahmoa yhteen parin tunnin pätkään, tulee touhusta merkityksetöntä. Yhteenkään hahmoon emme pääse syventymään sen paremmin - lukuun ottamatta Zoe Saldanan näyttelemää Gamorraa, joka on Thanosin tytär. Hän onkin elokuvan onnistuja ja jatkuva muistutus siitä, ettei ole saanut taidoilleen vastaavia rooleja ainakaan liikaa. Kaikki muut hahmot puhuvat samalla suulla, vailla persoonaa, tuntui jopa, että vailla omia yksilöllisiä supervoimiaan. Loppupeleissä kaikki päätyivät samalla lailla takomaan nyrkkejään vihollisten nyrkkejä vastaan. Se oli ihan sama ketä hahmoista me kulloinkin kohtauksessa seurasimme. Hahmon olisi voinut vaihtaa kehen tahansa toiseen hahmoon, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Myös koko elokuvan mittasuhteet olivat mielestäni ihan pielessä. Esimerkiksi hahmojen kykeneväisyyden suhteen. Yhdessä kohtauksessa yksi hahmo pystyy pyyhkimään puolet universumista sormia napsauttamalla ja toisessa hän käy nyrkkitappelua CIA-agentin kanssa....

Harmittelin elokuvan kliimaksissa sitä, että hyviksiä vastaan oli taas pistetty örkkien joukkoarmeija. Kuka on joskus hyväksynyt lain, joka sallii tämänkaltaisen hahmokuvauksen. Mitään tylsempää en tiedä, kuin hyvän ja pahan välinen mittelö, jossa pahikset ovat vain aivottomia örkkejä, jotka rynnivät päälle sen suuremmin asiaa ajattelematta. Haluan nimiä pöytään.

Mutta sitten tajusin myös, että eihän tämän hyvisten armeija siitä kauheasti eroa. Samalla lailla hekin vain rymistävät taistelutantereella menemään, niin että katsoja ei pysy edes perässä kuka saa surmansa ja kuka ei. Ja tällaista hahmokuvausta pidän lähtökohtaisesti ongelmallisena.

Arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Puhutaanko merkityksestä? Aikaisemmat Avengers-rymistelyt ja niiden teho on mielestäni perustunut siihen, että hahmoja on ollut monta yhdessä ja heillä on ollut uniikki asema ryhmädynamiikassa. Jokaisen luonne on noussut merkittävään osaan juonenkulun kanssa. Infinity Warin kanssa näin ei käy.

Eniten kuitenkin ärsyttää hahmojen kertakäytettävyys. Kun hahmoja on näin paljon - niitä voi surutta heittää myös romukoppaan, kun heitä ei jakseta enää pyörittää menossa mukana. Tämä olisi ihan fine, ja lukuisasti elokuvahistoriassa käytetty tehokeino. Hahmon kuolema on parhaimmillaan ihan parasta. Mutta kertakäytettävyydellä tarkoitan sitä, että todellista panostusta katsoja ei koskaan tule laittaneeksi tapahtumien päälle. Mielestäni tämä demonstroituu parhaiten tässäkin elokuvassa ihan sillä, että kun Loki (Tom Hiddleston) kuolee elokuvan alussa, ei Thor (Chris Hemsworth) itsekään jää sitä sen pahemmin suremaan. Hänen sanoin; Loki on kuollut ennenkin.

Niinpä. Ja kun koko Infinity War perustuu siihen premissiin, että puolet hahmoista muka pystyisivät edes poistumaan Marvelin elokuvallisesta universumista lopullisesti, oma reaktioni on haukotella isoäänisesti. Haistakaa ************

En pidä siitä, että katsojana minun tunteitani, reaktioitani ja mielialojani käytetään laskelmoidusti. Olen täysin varma, että käsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat entiseltä ammatiltaan matemaatikkoja. Nimittäin niin keinotekoisen systemaattinen on koko Avengers: Infinity Warin konsepti.

Sen lisäksi, että tämä elokuva ryöstää minulta minun aidot tunnekokemukseni, emotionaalisen panostukseni juonenkulkua sekä hahmoja kohtaan - se myös ryöstää minulta sen, mitä elokuvilta haen. Minä haluan uudenviehätystä, tutustua uusiin maailmoihin lapsen innostuksen lailla. Haluan hämmästellä mielikuvituksen laajuutta ja yllättyä positiivisesti. Tätä lähelle jo pääsin Black Pantherin kanssa. Mutta Avengers: Infinity War oli niin koluttua kauraa, että aina kun kohtauksessa lähti rymistelyt päälle tai lätkäistiin CGI-filtteri indikoimaan uutta ja "ihmeellistä" universumia, oma reaktioni oli vain tuhista teatterin penkissäni. Tässä sitä taas mennään. Samat temput uudestaan ja sama lopputulos. Mikä ei edes ole mikään lopputulos, kun se vielä jatkuu taas seuraavat kymmenen vuotta ja seuraavat kymmenen vuotta.

Halpaa elokuvantekemistä. Jos minulta ryöstetään hahmot, joihin samaistua. Käsikirjoitus, jonka mukana voisin kulkea. Emotionaalinen panostus juonenkulkuun. Sekä maailman mielikuvituksellisuus. Ei minulle jää hirveästi jäljelle, mistä antaa pisteitä. Tuotantoarvo oli korkea. Mutta sen sain paremmin selville siitä ihmisten määrässä CGI-efektiarmeijassa, joiden kaikkien nimet jouduin lukemaan lopputekstien aikana, kun odottelin pakollista post-creditkohtausta.

...=)

Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.

...=)

Seitsemän (Seven)

William Somerset (Morgan Freeman) on kokenut rikosetsivä suurkaupungissa, jossa paljastuu sarjamurhien vyyhti. Murhat liittyvät seitsemään kuoleman syntiin ja kukin uhri on syyllinen yhden synnin harjoittamisesta. Apunaan uusi rikosetsivä David Mills (Brad Pitt), pyrkii Somerset löytämään syyllisen ennen kuin hän ehtii toteuttamaan kaikki seitsemän murhaansa ja samalla pohtii tulevaa eläköitymistään ja kamppailee itsensä kanssa asenteellisella tasolla, että pystyykö jättämään kaupungin valvomattomaksi murhaajien leikkikentäksi.

Ohjaaja David Fincher (Fight Club, Benjamin Button, Gone Girl) käyttää elokuvallisen maailmansa luomiseksi vertauskuvallisia tehokeinoja. Koko elokuvan alun ajan sataa erittäin rankasti ja kuva on harmaata, synkkää, mikä entisestään korostaa suurkaupungin rauhattomuutta. Elokuvan lopussa sade lakkaa ja viimeinen kohtauskin sijoittuu aukealle hiekkakentälle. Tämä kuvastaa sitä, että lopussa kuva niin sanotusti selkenee, viimeisetkin juonenpalaset loksahtavat paikalle. Myrsky on tyyntynyt. Samalla se kuvaa myös turvattomuutta. Kaupungin pikkukujat ja pilvenpiirtäjien varjot eivät enää tarjoakaan suojaa. Kaikki on esillä, hyvässä että pahassa.

Seitsemän on paras rikosdraama, jonka olen nähnyt. Vaikka tiesin lopun paljastuksen ja synkän juonenkäänteen, silti katsoin ihmetyksissäni suu auki, miten hienosti tälläinen rikosmysteeri oltiin saatu luotua. Sormiani purren, hermostuneena miettisin viimeiset minuutit, että kumpi tässä saa yliotteen, sadistinen murhaajahullu vai hyvän puolesta työskentelevät rikosetsivät. Oli aivan nerokasta asettaa elokuvan kädenvääntö hyvän ja pahan välillä jopa enemmän ideologiseksi vastakkainasetteluksi, kun elokuvan hyviksetkin joutuvat puntaroimaan, että minkä puolesta taistelevat. Lopussa Somerset toteaakin, että "Hemingway once wrote, 'The world's a fine place and worth fighting for.' I agree with the second part."

Fincher ei myöskään pelkää käyttää varsin raakoja kohtauksia elävöittääkseen muuten varsin ajatuksen tasolla kulkevan draaman synkäksi ja rankaksi kauhu- tai jännityselokuvaksi. Murhat kuvataan jokaista yksityiskohtaa myöden erittäin näkyvästi katsojan verkkokalvoja polttaen, mikä varmasti tekee vaikutuksen ja pitää katsojan huomion elokuvan juonessa.

Joko Brad Pitt on ihan helvetin hieno näyttelijä, tai sitten David Fincher tietää, mitä tekee tai molempia. Hänen roolisuorituksensa on niin hemmetin hieno, että taitaa kyllä hypätä kerta heitolla omien suosikkieni joukkoon. Alussa hänen hahmoansa erehtyy luulemaan vain hyvin yksinkertaiseksi mieheksi, joka ei paljon ajattele asioiden syvempiä merkityksiä. Tämä ei myöskään vaadi näyttelijältä paljoa, naiivin ja hyväuskoisen pojanklopin näytteleminen. Mutta elokuvassa on avainkohtaus. Pittin David Mills ja Freemanin William Somerset istuvat baarissa ja puhuvat työnsä ja elämänsä merkityksestä. William kuvataan kautta elokuvan älykkäämpänä miehenä, joka on selvästi lukenut paljon ja elämänkokemuksensa kautta muodostanut hyvin kyynisen ja lakonisen elämänkuvan. Kun Somerset haastaa Millsin ruusuisen ja hyväuskoisen eläämänkatsomuksen, Mills paljastaakin itsestään toisen puolen. Hän tietää, että vaikuttaa hyväuskoiselta ja naiivilta, mutta on nimenomaan päätynyt tekemään päätöksen, että näkee maailman hyvänä paikkana, joka on taistelemisen arvoinen. Hän on tehnyt päätöksen välittää.

Oli hienoa nähdä loppuun asti ajateltuja henkilöhahmoja, joiden motiivit käyvät myös kädenvääntöä. Tämän kaksikon kautta, myös elokuvan maailma ja sen tapahtumat hakevat muotoaan. Kaiken sitoo yhteen loppuratkaisu, jossa nämä murhat tehnyt ymmärtää myös Millsin hahmon merkityksen elokuvan tapahtumille. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus on täydellinen.

Olin myös todella vaikuttunut, totta kai Morgan Freemanista, mutta Gwyneth Paltrowsta. Hän tekee todella tärkeän roolisuorituksen, koska hänen täytyy saada katsojat puolelleen. Samalla hän on kuitenkin äärimmäisen rento ja luonteva eikä vaikuta yrittävän yhtään liikaa.

Harvoin murhamysteereissä päästään elämän ja kuoleman kysymysten toiselle puolelle. Usein murhat toteutetaan silminnähtävästi hullun toimesta, jolloin teoille ei tarvitsekaan ymmärtää mitään merkitystä. Seven on niin toimiva dekkari, koska se pistää katsojan pohtimaan murhien merkitystä, tarkoitusta ja miestä murhien takana. Kun kysymme itseltämme, että "miksi?" Tulemme välittäneeksi elokuvan tapahtumista, sitoudumme niihin. Haluamme itsekin tietää, että miten pitää maailmankuva koossa todellisuudessa, jossa murhien tarkoituksena onkin nimenomaan horjuttaa sitä. Voittiko murhaaja David Millsin hahmon lisäksi myös meidät katsojat? Olemmeko me syntisiä vai synnittömiä?

...=)

Thanks for Sharing (Thanks for Sharing)

Tälläiset monta juonilankaa omaavat ensemble-draamat jakavat selvästi mielipiteitä. Itse tykkään, kun on paljon seurattavaa ja juonenkulkuun pääsee pureutumaan ihan eri lailla, kuin jos seuraisi vain yhden henkilön elämää. Pidin paljon tämän elokuvan asetelmasta - kuinka jokaisella henkilöllä on häntä ajavat motiivit toimimaan kuten toimii. Tässä päällimmäisin syy on addiktio. Päähenkilöt kukin kamppailevat lähinnä seksiaddiktion kanssa, mutta heitä ajaa lopulta myös syvemmät tunteet ja voimat. Itse pohdin yleensä hyvää elämää ja nauttimista kun puhutaan jo äärimmilleen viedystä tarpeen tyydyttämisestä. Jos lohtua ei saisi hakea alkoholista, sokerista, seksistä, tupakasta yms. hedonistisista hetkellisistä turrukkeista, niin mitä elämältään pitäisi sitten etsiä?

En tiedä lähtisinkö itse tekemään näin rankasta aiheesta kuitenkaan ihan näin leppoisaa draamakomediaa. Ei tässäkään vitsit oikein naurata ja muutenkin jää kysymysmerkiksi, että mikä oli elokuvan lopullinen sanoma. Elokuva lupaa sinänsä paljon, sillä addiktiot ovat kuvattu tässä ihan oikeina ongelmina - ei vitsin aiheina.

Mark Ruffalo on ihana suosikkini ja aina vain mitä enemmän häntä rooleissaan näkee, häneen tykästyy tykästymistään. Gwyneth Paltrow on melkein liian kaunis arkiseen rooliinsa. Josh Gad on Josh Gad. Tim Robbins on tietysti hieno. Joely Richardson on käsittämättömän upea ja suurin yllätys on Alecia Moore eli P!nk, joka on todella koskettava, maanläheinen ja sielukas roolissaan. Kumpa häneltä nähtäisiin vielä enemmän tulevaisuudessa näyttelijäntyötä. Patrick Fugit tekee myös todella hienon roolisuorituksen syrjään jääneenä addiktin poikana.

...=)

Mortdecai (Mortdecai)

Gwyneth Paltrow ja Johnny Depp ovat molemmat suosikkejani. Yllättäin myös Paul Bettany oli tässä hyvä. Elokuva on kerran katsottavaa hömppää. Ei sille suuresti pääse nauramaan, mutta ei se nyt NIIN huono ole.

...=)

Iron Man 3 (Iron Man 3)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Jos edelliset Iron Man-sarjan leffat olivat vähän pliisuja, niin tämä kyllä korvaa kaikki ne puutteet. Nyt on isoa ja epäuskottavaa. Tämänluokan toimintastuntteja en ole nähnyt kuin Fast and Furious 6:ssa. Yksi Iron Man 3:sen naurettavimmista kohtauksista sisältää Tony Starkin kartanon räjähtävän ja murenevan alas kallion kielekkeeltä ja miljoona asiaa tapahtuvan räjähdyksen aikana, päättyen siihen, että sieltä selvitään niin vain ehjin nahoin ulos.

Eipä tässäkään osassa juoni ole niin oleellinen, siitä kertoo taas se, että hädintuskin muistan sitä. Stark saa vissiin peräänsä tällä kertaa häntä ärsyttävän pahiksen, mutta hän lyöttäytyykin yhteen pienen pojan kanssa.

Ei se Ben Kingsleynkään niin paljon kehuttu cameokaan niin ihmeellinen tai hauska ollut. Gwyneth Paltrow sai huomattavasti paljon enemmän ruutuaikaa kuin aikaisemmissa osissa. Vaikka Iron Man 3 on ihan viihdyttävää toimintaviihdettä, toivon, ettei tätä Iron Manin elokuvasarjaa näistä Marvelin elokuvista enää jatkettaisi. Kyllä se on jo aika loppuun rutistettu. Sen sijaan: missä luuraa Mustan Lesken/Black Widowin oma, sooloelokuva?

Iron Man 2 (Iron Man 2)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Elokuvan nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan Iron Man 2. Ihanaa. Nykyään jatko-osien nimet eivät enää ole tuon kaltaisia. Ne on jotain Nälkäpeli: Vihanliekit, osa 1 tai Mission: Impossible - Ghost Protocol - väliviiva sitä, kaksoispiste tätä, osa 2 sitä ja tätä. Iron Man 2 on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä, josta en välittänyt. Tärkein syy on Black Widow, jota esittää Scarlett Johansson. Kun koko maailma on nyt saanut tietää Iron Manista, haluavat kaikki osansa. Myös mysteerinen pahis (Mickey Rourke) haluaa oman osansa Iron Manista.

Kuten sanottu, Musta Leski/ Black widow on niin ihanan kovis nainen, joka näyttää kyllä kovisyrmyillekin, kuinka näytetään taivaan merkit. Lisäksi hän puhuu miljoonaa kieltä sujuvasti, mukaan lukien latinaa ja hän osaa loistavasti psykologisia mielipelejä, pyörittäen kaikkia pikkusormensa ympärillä. Robert Downey Jr. jatkaa itselleen tuttua linjaa, hauskoine läpänheittoineen ja kaiken kaikkiaan todella viihdyttävä supersankarileffa. That's it.

... =)

Iron Man (Iron Man)

>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Tämä Iron Man koko Marvel-supersankari-jupakan ilmeisesti aloittikin. Aika outoa sinänsä, sillä tämä on kyllä niin erilainen elokuva kevyestä Avengersista kuin voi olla. Iron Man eli Tony Stark on rikas miljonääri, joka joutuu onnettomuuteen Afganistanissa, jossa on ollut hoitamassa asebisneksiään. Stark viedään vihollisten leiriin, jossa hänen vahingoittuneeseen sydämeen, terroristit kytkevät kiinni auton akun eli siis tälläisen elektromagneettihärpäkkeen, joka estää häntä kuolemasta tai jotain sinne päin. Kuitenkin Stark vietiin leiriin, koska nämä terroristit haluavat hänen rakentavan heille eräänlaisen Jericho-nimisen ohjuksen. Stark kuitenkin rakentaa itselleen haarniskan ja näin alkaa Iron Manin taru.

En itse asiaa, kuten huomaa, muistanut juonta täysin tarkkaan. Koska suurin osa elokuvasta meni aika lailla siellä luolassa, tai ainakin siltä tuntui. Välillä ihmettelin, että katsonko vahingossa jotain sotaelokuvaa. Aika ihmeellistä, että tämän elokuvan ansiosta kaikki lähti liikkeelle, sillä minusta tämä on ehdottomasti Marvel's Cinematic Universe-elokuvasarjan huonoin elokuva. Propsit kuitenkin Gwyneth Paltrown saamisesta supersankarielokuvaan (, vaikka kaikki ei tosin hänestäkään tykkää).

Ja Robert Downey Jr. on tietty ihan symppis.

The Avengers (The Avengers)

>Avengers-elokuvasarja
Avengers on yksi niistä elokuvista, jonka olen nähnyt tuhansia kertoja ja voisin pistää vaikka heti uudelleen päälle. Se on puhdasta viihdettä alusta loppuun. Jotain kertoo sen laadusta sekin pieni fakta, että se on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten tuottanut elokuva.

The Avengers kertoo S.H.I.E.L.D-järjestöstä, joka on Yhdysvaltain salainen agenttijärjestö, jota johtaa Nick Fury (Samuel L. Jackson). S.H.I.E.L.D-järjestö on valmistellut Kostajat (/Avengers) -hankkeen, puolustautuakseen maapallon ulkopuolisia uhkia vastaan. Kun vieraan galaksin johtaja, asgardialainen jumala Thor (Chris Hemsworth) ja hänen paha veljensä Loki (Tom Hiddleston) päätyvät maanpinnalle, Kostajat hanke käynnistetään. Kostajiin kuuluvat Iron Man / Tony Stark (Robert Downey Jr.), Captain America / Steve Rogers (Chris Evans), Hulk / Bruce Banner (Mark Ruffalo), agentti Hawkeye (Jeremy Renner) ja agentti Musta leski / Natasha Romanoff (Scarlett Johansson).

Avenger kuuluu Marvel's Cinematic Universe-nimiseen elokuvasarjaan, jonka muut osiot on Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier, Iron Man, Iron Man 2, Iron Man 3, Thor ja Thor 2. Arvostelen nämä muut elokuvat myöhemmin (paitsi Thor 2:sen, jota en ole vielä nähnyt...).

Tämähän on ihan puhdasta supersankariviihdettä. Sen syvällisempää tulkintaa ei elokuvasta edes kannata kaivaa. Erikoistehosteet ovat hienoja ja juonikin ihan hauskasti keksitty. Mikä tekee elokuvasta kuitenkin niin vetoavan, ainakin minulle, no sen lisäksi, että siinä henkilöillä on mahtavia voimia, on, että niitä on monta. En niin välitä jostain Hämähäkkimiehestä tai Supermiehestä, mutta Avengers on mahtava, koska siinä hahmoja on monta. Avengersissa mahdollistuukin todella hauska pilanteko hahmojen kohtaamisista ja vuorovaiktuksesta. Ja se onkin leffan parhaita puolia, nähdä kun Hulk vetää esimerkiksi Tom Hiddlestonin Lokia turpaan kesken tämän eeppisen puheen tai kun Loki ja Thor selvittävät veljellisiä kiistojaan tuhoten puoli metsää ympäriltään, rymistäessään menemään.

Robert Downey Jr. sopii mielestäni hyvin rooliinsa. Hänellä on hyvä, omintakeinen huumori, josta Iron Man on tullutkin jo tutuksi. Chris Evans on näyttelijänä vähän tavis, mutta onhan hänen fysiikkansa ihan esiteltävän arvoista. Samat sanat Chris Hemsworthista. Mark Ruffalo voisi esittää vaikka maan matosta ja silti tehdä sen yhtä osaavasti. Vaikka en olekaan ollut kaikista Scarlett Johanssonin rooleista yhtä innoissani, hän sopii hyvin Natasha Romanoffiksi, joka pääsee vauhtiin eritoten Captain America: The Winter Soldier ja Iron Man 2 -leffoissa. Tässäkin hän saa monta todella "badass"-kohtausta, jossa todistaa, että nainen voi ihan vetää pahiksia turpaan siinä, missä miehetkin. Tom Hiddleston upea juonittelevana, pahansuopana Lokina. Myös Jeremy Renner vähäisillä kohtauksillaan vakuuttaa ihan tyydyttävästi. En ole Samuel L. Jacksonin suurin fani. Hän vaikuttaa aika suurelta diivalta ja hänellä on kuitenkin aina se sama rooli, mutta hän tekee sen rooli niin hyvin kuin sen voi tehdä, joten se siitä.

Marvel on kyllä iskenyt kultasuoneen näillä elokuvillaan, Niin hyvin nämä supersankari elokuvat vuodesta toiseen pärjäävät. Ja mikäs siinä. Tässä on kunnon viihdettä, kunnon tehoistella, stunteilla, suurella tuonto-arvolla ja menevillä näyttelijöillä. Ketäpä ei haluaisi kuvitella muutaman tunnin ajan hyppivänsä tuolla monstereiden joukossa iskien tuhansia pahiksia laudalta pois. Ehkä se sitten vapauttaa sen sisäisen lapsen jokaisen sisältä tai jotain, mutta näissä elokuvissa totetuu elokuvantekemisen pohjimmainen arvo, joka on kuitenkin viihteellisyys. Ja toimintaelokuvien ykköskriteeri toteutuu: toimintakohtaukset ja muutenkin koko elokuva on tarpeeksi valoisa. Liian usein toimintaelokuvat, etenkin toimintakohtaukset kuvataan täysin pilkkpimeässä, jotta se vaikuttaisi jotenkin hurjemmalta, mutta se vaikuttaa vain siihen, että minä ainakin ärsyynnyn, kun en näe mitään! Joten hyvä Avengers, että olet hyvin valaistu!

...=)

Country Strong (Country Strong)

Kun tv-sarja Nashville tapaa vuoden 2009 elokuvan Crazy Heart. Eli kuinka Country Strongista ei ole kummaksikaan.

Gwyneth Paltrow tähdittää tätä vuoden 2010 kantri-musiikki-elokuvaa. Paltrow näyttelee kuuluisaa kantrilaulajaa Kelly Canteria, joka kärsii alkoholismista. Hänen manageriaviomiehensä (Tim McGraw) repii hänet puolikuntoisena pois kuntoutuksesta, mistä Canterin "tukihenkilö"-"salarakas", Garrett Hedlundin esittämä, lupaava muusikonalku itsekin, Beau ei ole ollenkaan tyytyväinen. Kelly kuitenkin vaatii aviomieheltään, että Beau tulee hänen kiertueensa lämppäriksi. McGrawn manageri-aviomies haluaa kuitenkin mukaan myös uuden nousevan tähden, ramppikuumeesta kärsivän entisen missin, Leighton Meesterin esittämän, Chiles Stantonin.

     Teki kipeää, kirjoittaa tuo juoni tuohon, sillä olin siihen erittäin pettynyt. Ai, muistinko kertoa, että mukana on myös lintu nimeltä Loretta Lynn, jolla ei ole mitään tekemistä juonen kannalta, mutta silti sitä pitää lähteä keskellä yötä hakemaan jostain baarista. Myöskin elokuvan päähenkilö on koko elokuvan ajan hakusessa ja katsojan ei missään vaiheessa pääse sisään elokuvaan, että "mitä tässä haetaan?" Elokuva on täysin irrationaalinen ja vaikea seurattava, sillä siinä ei ole oikein punaista lankaa.

    Gwyneth Paltrow onneksi kannattelee elokuvaa ja pelastaa siitä suurimman osan. Paltrow on valovoimainen, syvällinen ja vaikuttava. Hän leikittelee hahmon tasoilla kuin kokenut ammattilainen ja tietää täysin mitä tekee. Hän johtaa elokuvaa ja vain kohtaukset, joissa hän on, heräävät eloon. Paltrow pitää elokuvaa kasassa. Lisäksi hänen kaunis äänensä on uskottava, hän on osaa laulaa tunteita herättävästi ja upeasti tulkiten. Kuten sanottu Paltrow leikittelee hahmon tasoilla ja hän tuo rooliin elävyyttä, maanläheisyyttä ja silti uskottavuutta. Hän on aito ja kaunis sekä äärettömän luonteva, joten häntä on helppo seurata.

     Country Strong on surkea yritelmä tehdä jotain. En tiedä mitä. Yritetäänkö siinä tuoda uutta valoa musikaaligenreen kokeilemalla jotain uutta? En tiedä, ei tämä kyllä musikaalia ole nähnytkään. Garrett Hedlund tekee ihan kunnollisen roolisuorituksen, mutta Meesterin ja McGrawn kamppaileminen näyttelemisen kanssa on kyllä sen verran kivuliasta katseltavaa, että ei siitä kannata sen enempää edes mainita.
   
  Lukuun ottamatta Paltrown ja Hedlundin yrityksiä, lässähtää elokuva kasaan jo alkuhetkistä. Tylsää ei tule elokuvaa katsellessa, mutta ei siitä juuri miksikään muuksi ole.

Tartunta (Contagion)

Tartunta on lääketieteellinen-trilleri-katastrofielokuva, jonka ohjasi Steven Soderbergh. Elokuva tuotti yli 135 miljoonaa dollaria. Sen käsikirjoitti Scott Z. Burns ja sitä tähdittää Oscar-voittaja Gwyneth Paltrow, Oscar-voittaja Kate Winslet, Oscar-ehdokas Jude Law, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-voittaja Matt Damon, Laurence Fishburne, Bryan Cranston, Elliott Gould ja Oscar-ehdokas John Hawkes.
      Tartunta kertoo maailmanlaajuisesta virusepidemiasta, joka lähtee liikkeelle Beth Emhoffista, joka on palannut liikematkalta Aasiasta kotiin miehensä Mitchin (Matt Damon) ja lastensa luo. Tapausta alkaa tutkimaan tri. Erin Mears, mutta hänenkään erikoisosaaminen ei auta kun pian tauti on levinnyt ympäri maata tappaen sen kantajat.
      Tartunta on mielenkiintoinen elokuva. Se takertuu pelotta erittäin ajankohtaiseen aiheeseen ja upea ensemble-näyttelijäkaarti tekee siitä kaksinkerroin mielenkiintoisempaa. Kasvava pelko ja todella hienosti rakennettu jännitys ovat pääosassa tässä lääketieteellisessä-jännitys-trilleri-katastrofielokuvassa. Soderbergh on yksi kaikkien aikojen hienoimmista ohjaajista ja hän onnistuu Tartunnassakin. Itse, en löytänyt siitä mitään vikaa. Upea tragedia saa katsojat pauloihinsa nerokkaalla kerronnalla. Elokuvan upea tunnelma ja laadukas rakenne tekevät siitä yksinkertaisesti ainutlaatuisen elokuvan. Elokuva antaa uuden merkityksen sanalle realistinen. Älykkäästi luotu rakenne, upeasti kuvattu ja yksityiskohtaista tietoa antava elokuva kuvaa aivan uudella tavalla ilmiötä nimeltä kaaos.
      Koko näyttelijäkaarti loistaa. Upeat näyttelijät ovat hyvässä hoidossa Soderberghin ohjauksessa ja kaikki saavat katsojien sympatiat tai ainakin kunnioituksen. Marion Cotillard on heittäymyksellä mukana, tarttuen projektiin innolla ja uskomattomilla näyttelijäntaidoilla, hän saa elokuvauksellisenkin kohtauksen realistiseksi ja aidoksi draamaksi ja luo elokuvan upean tunnelman. Kate Winslet on avainasemassa elokuvan traagisena panoksena ja selvitytyy roolistaan täysillä pisteillä. Hän on teknisesti täydellinen, omaksuu roolin sataprosenttisesti ja saa aikaa elävän, moniulotteisen hahmon. Matt Damon on myös hyvä. Hän hallitsee elokuvan painon paremmin kuin ehkä muut ja luo elokuvaan aitoa tunnelmaa ja draamaa.
     Tartunta on Steven Soderberghin armoton tulkinta ajankohtaisesta aiheesta. Se jättää katsojan sydämen palasiksi, mielen pelokkaaksi ja todistaa elokuvan voiman ja mistä elokuva voi parhaimmillaan olla. Kiitos.

9-

...=)