Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard

Niukasti toimivampi kuin edeltäjänsä, vaikka tätä attribuuttia en laskisi kummankaan ansioksi.

Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption)

Andy Dufresne (Tim Robbins) tuomitaan syyttömänä vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta kahteen elinkautiseen. Vankilassa hän tapaa Ellis Boyd "Red" Reddingtonin (Morgan Freeman), jonka kanssa hän ystävystyy. Tarina kertoo Andyn matkan ensimmäisistä vankilavuosistaan läpi vuosikymmenien kiven sisässä istumista. Tähän liittyy ylenemistä vankilan sisäisessä kastijärjestelmässä sekä selviytymistä sadististen vartijoiden ja vankilanjohtajan alaisuudessa. Suuren merkityksen tarinalle luo Brooks Hatlenin (James Whitmore) ikää kerännyt vanki, joka on viettänyt kiven sisässä jo Andyn ja Redin sinne tullessa silmin nähtävän ikuisuuden. Puhutaan termistä laitostunut, mikä tulee erittäin selväksi Brooksin päästessä viimein vapaaksi. "I'm tired of being afraid all the time", toteaa hän vapaudesta. Tämä symboloi myös Andyn ja Redin sisäistä kamppailua, jossa he kyseenalaistavat elämänsä merkityksen. Kun tulevaisuudelle ei voi asettaa arvoa, mikä tekee tästä hetkestä elämisen arvoisen? Get busy living or get busy dying...

Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption) nauttii Imdb:n 250 parasta elokuvaa-listan ykkösaseman suosiota. En itse perusta pahemmin kyseisen listan olemassaolosta, mutta en voi kieltää sen vaikutusta elokuvayleisöjen kollektiiviseen ali-/tajuntaan. Voisi kuvitella, että elokuva ei ainakaan huono ole, jos se tämän listan kärkikahinoihin pääsee kamppailemaan.

Ensimmäinen ajatus, mikä elokuvasta nousi oli sen pituus. Katsominen tuntuu ajoittain kuin nälkävuodelta, kun narratiivisesti siinä ei juuri tapahdu vankilan arjen ohessa sen ihmeempää. Yli kahdentunnin kesto olisi muutenkin pitkä, mutta vankilaolojen karu kuvaus ei ainakaan helpota ajan kulumista. Oikeastaan vain yhdellä kortilla pääsee ulos vankilasta, jos on tehnyt pitkän elokuvan - sen on oltava todella hyvä.

Loppu antoi odottaa itseänsä. Mutta sen sanottuani, ymmärrän täysin, miksi elokuvassa käytettiin niinkin paljon aikaa jokapäiväisen, tapahtumattoman ja passiivisen elämän kuvaamiseen. Tämä antoi katsojalle aikaa sitoutua näihin hahmoihin. Tämän elokuvan pääosassa on Redin ja Andyn (Freeman+Robbins) suhde. Heidän syvä kaveriside, joka on muodostunut monen vuosikymmenen ajan, kun heillä ei ole ollut mitään muuta tekemistä, kuin tutustua toisiinsa. Loppu tuo tähän mielenkiintoisen kontrastin, kun katsoja joutuu puntaroimaan heidän suhteen merkitystä - paljastamatta liikaa: silloin kun he ovatkin erossa.

Tämä saattaa kuulostaa hyvin laimealta tavalta luoda elokuvaa, mutta jokin erityiinen taika tähän on onnistuttu luomaan. En muista koska viimeksi olisin tuntenut elokuvan sydänjuuriani myöden, suurin piirtein hengittämättä katsonut elokuvan viimeisiä sekunteja sormet ristissä, vaikka tässä ei edes ollut jännityselementtejä. Todella hienosti kudottua draamaa, eritoten kahden hienon näyttelijän luotsaamana.

Hyvän elokuvan tunnistaa myös siitä, että sen kohtaukset jäävät pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Rakastuin elokuvaan tulisesti juuri siksi. Vankilaolojen hyvin autenttinen kuvaus on käsinkosketeltavaa. On kuin olisimme itse olleet siellä, kaikki nämä vuodet ja sen takia Se Tunne, elokuvan lopussa on niin syvä. Tämän takia olikin vähän sääli, kuinka paljon katsojaa aliarvioitiin. Mielestäni elementti, jossa Andyn (Robbins) lopun ratkaisuja käytiin läpi takaumien kautta oli turhaa, sillä katsoja oli tässä vaiheessa jo täysin sitoutunut hahmoihin ja luotti heihin.

...=)

Seitsemän (Seven)

William Somerset (Morgan Freeman) on kokenut rikosetsivä suurkaupungissa, jossa paljastuu sarjamurhien vyyhti. Murhat liittyvät seitsemään kuoleman syntiin ja kukin uhri on syyllinen yhden synnin harjoittamisesta. Apunaan uusi rikosetsivä David Mills (Brad Pitt), pyrkii Somerset löytämään syyllisen ennen kuin hän ehtii toteuttamaan kaikki seitsemän murhaansa ja samalla pohtii tulevaa eläköitymistään ja kamppailee itsensä kanssa asenteellisella tasolla, että pystyykö jättämään kaupungin valvomattomaksi murhaajien leikkikentäksi.

Ohjaaja David Fincher (Fight Club, Benjamin Button, Gone Girl) käyttää elokuvallisen maailmansa luomiseksi vertauskuvallisia tehokeinoja. Koko elokuvan alun ajan sataa erittäin rankasti ja kuva on harmaata, synkkää, mikä entisestään korostaa suurkaupungin rauhattomuutta. Elokuvan lopussa sade lakkaa ja viimeinen kohtauskin sijoittuu aukealle hiekkakentälle. Tämä kuvastaa sitä, että lopussa kuva niin sanotusti selkenee, viimeisetkin juonenpalaset loksahtavat paikalle. Myrsky on tyyntynyt. Samalla se kuvaa myös turvattomuutta. Kaupungin pikkukujat ja pilvenpiirtäjien varjot eivät enää tarjoakaan suojaa. Kaikki on esillä, hyvässä että pahassa.

Seitsemän on paras rikosdraama, jonka olen nähnyt. Vaikka tiesin lopun paljastuksen ja synkän juonenkäänteen, silti katsoin ihmetyksissäni suu auki, miten hienosti tälläinen rikosmysteeri oltiin saatu luotua. Sormiani purren, hermostuneena miettisin viimeiset minuutit, että kumpi tässä saa yliotteen, sadistinen murhaajahullu vai hyvän puolesta työskentelevät rikosetsivät. Oli aivan nerokasta asettaa elokuvan kädenvääntö hyvän ja pahan välillä jopa enemmän ideologiseksi vastakkainasetteluksi, kun elokuvan hyviksetkin joutuvat puntaroimaan, että minkä puolesta taistelevat. Lopussa Somerset toteaakin, että "Hemingway once wrote, 'The world's a fine place and worth fighting for.' I agree with the second part."

Fincher ei myöskään pelkää käyttää varsin raakoja kohtauksia elävöittääkseen muuten varsin ajatuksen tasolla kulkevan draaman synkäksi ja rankaksi kauhu- tai jännityselokuvaksi. Murhat kuvataan jokaista yksityiskohtaa myöden erittäin näkyvästi katsojan verkkokalvoja polttaen, mikä varmasti tekee vaikutuksen ja pitää katsojan huomion elokuvan juonessa.

Joko Brad Pitt on ihan helvetin hieno näyttelijä, tai sitten David Fincher tietää, mitä tekee tai molempia. Hänen roolisuorituksensa on niin hemmetin hieno, että taitaa kyllä hypätä kerta heitolla omien suosikkieni joukkoon. Alussa hänen hahmoansa erehtyy luulemaan vain hyvin yksinkertaiseksi mieheksi, joka ei paljon ajattele asioiden syvempiä merkityksiä. Tämä ei myöskään vaadi näyttelijältä paljoa, naiivin ja hyväuskoisen pojanklopin näytteleminen. Mutta elokuvassa on avainkohtaus. Pittin David Mills ja Freemanin William Somerset istuvat baarissa ja puhuvat työnsä ja elämänsä merkityksestä. William kuvataan kautta elokuvan älykkäämpänä miehenä, joka on selvästi lukenut paljon ja elämänkokemuksensa kautta muodostanut hyvin kyynisen ja lakonisen elämänkuvan. Kun Somerset haastaa Millsin ruusuisen ja hyväuskoisen eläämänkatsomuksen, Mills paljastaakin itsestään toisen puolen. Hän tietää, että vaikuttaa hyväuskoiselta ja naiivilta, mutta on nimenomaan päätynyt tekemään päätöksen, että näkee maailman hyvänä paikkana, joka on taistelemisen arvoinen. Hän on tehnyt päätöksen välittää.

Oli hienoa nähdä loppuun asti ajateltuja henkilöhahmoja, joiden motiivit käyvät myös kädenvääntöä. Tämän kaksikon kautta, myös elokuvan maailma ja sen tapahtumat hakevat muotoaan. Kaiken sitoo yhteen loppuratkaisu, jossa nämä murhat tehnyt ymmärtää myös Millsin hahmon merkityksen elokuvan tapahtumille. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus on täydellinen.

Olin myös todella vaikuttunut, totta kai Morgan Freemanista, mutta Gwyneth Paltrowsta. Hän tekee todella tärkeän roolisuorituksen, koska hänen täytyy saada katsojat puolelleen. Samalla hän on kuitenkin äärimmäisen rento ja luonteva eikä vaikuta yrittävän yhtään liikaa.

Harvoin murhamysteereissä päästään elämän ja kuoleman kysymysten toiselle puolelle. Usein murhat toteutetaan silminnähtävästi hullun toimesta, jolloin teoille ei tarvitsekaan ymmärtää mitään merkitystä. Seven on niin toimiva dekkari, koska se pistää katsojan pohtimaan murhien merkitystä, tarkoitusta ja miestä murhien takana. Kun kysymme itseltämme, että "miksi?" Tulemme välittäneeksi elokuvan tapahtumista, sitoudumme niihin. Haluamme itsekin tietää, että miten pitää maailmankuva koossa todellisuudessa, jossa murhien tarkoituksena onkin nimenomaan horjuttaa sitä. Voittiko murhaaja David Millsin hahmon lisäksi myös meidät katsojat? Olemmeko me syntisiä vai synnittömiä?

...=)

Lucy (Lucy)

Tajuttoman kaunis elokuva.

Scarlett Johansson on loistava valinta päärooliin, sopivan hukassa olevana naisena. Mutta mikä on ratkaisevaa hänen roolityössään on, että hän tuntuu olevan tietämätön juuri oikeista asioista. Morgan Freeman on loistavaa vastapainoa, sillä hänen uskottava äänensä ja olemuksena tuntuu olevan perillä kaikesta maailmankaikkeudessa. Sitten onkin hauskaa, kuinka tämä asetelma rikotaan, kun Johanssonin Lucy onkin niin syvässä yhteydessä kaikkeuden ytimen kanssa.

Lucy on nuori nainen, joka joutuu tahtomattaa osaksi huumemaailmaa ja sitä kautta saa hyödynnettyä aivojensa maksimikapasiteetin. Elokuva perustuu teoriaan siitä, että ihminen käyttäisi vain 10 % aivokapasiteetistään. On ihan mielenkiintoista kyllä pohtia, että millainen olisi suuremman tajunnan ja todellisuuden omaavan ihmisen maailma.

Erityisesti elokuvan finaali, kaikessa absurdissa kauneudessaan on yksi hienoimpia elouvallisia kohtauksia, joita olen itse nähnyt. Jopa siinä määrin, että elokuvan tietyt virheetkin antaa anteeksi. Useasti visuaaliset kikkailut vievät tilaa elokuvalliselta kerronnalta, mutta pidin todella paljon siitä, että elokuva jopa esitti oman teoriansa maailmankaikkeuden tarkoituksesta ja vielä pystyi kuvittelemaan sen niin havahduttavasti kuvan keinoin.

Elokuva esittää, että elämisen syy on sen muoto, jonka se sanoo olevan hetki. (Ts. hetki ajassa on elämisen tarkoitus.) Aika sitoo meidät olemassaoleviksi. Siksi pidin todella paljon elokuvan symbolisesta teemasta yhden naisen osasta maailmankaikkeuden yhtenä hetkenä ja sitä kautta kaikkina hetkinä. Sillä, kuten kulunut sanonta kertoo: tämä hetki on ikuisuus.

Elokuvan kyllä huomaa Luc Bessonin käsialaksi. Jälleen yksi takaa-ajo Pariisin keskustassa... Paikoin elokuva myös sortuu selittelemään liikaa itseänsä ja nämä vähän liiankin "scifit" ratkaisut ovat valitettavasti vähän tönkköjä.

Mutta silläkin riskillä, että paljastan elokuvan loppuratkaisun sitä näkemättömälle ja että toistan taas itseäni: elokuvan finaali, jossa Lucy on saavuttanut aivokapasiteetistään 100 % ja hän on siirtynyt "kaikkialle"; hän on kivikaudella, alkuräjähdyksessä, toisessa maailmansodassa, sinun kännykässäsi, muistitikullasi ja hänestä on jäljellä enää korkokengät ja mekko - symboli yhden naisen osasta ikuisuutta; hän on siinä, ei missään ja kaikkialla. Kaunista.

#elokuvahaaste2016 (8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama)

Rakkauden kahvila (Feast of Love)

En haluaisi toimia mitenkään Netflixin epävirallisena mainostajana tai mitään, mutta kyllä se mut niin hyvin tuntee! Jatkuvasti kun olin menossa Netflixiin katsomaan jotain ihan muuta, valmiiksi jo mielessä ollutta, syötti se vaan ehdotukseksi tätä elokuvaa. En lämmennyt ehdotukselle heti alkuun, lähinnä siksi, etten ollut koskaan kuullut elokuvasta.

Alkutekstien aikana kävi ilmi, että elokuvan on ohjannut Robert Benton. Nimi kuulosti tutulta, mutta en siinä samassa sitten yhdistänyt, mistä mies oli kotoisin. No selväähän se oli, Bentonhan on legendaarisen mestariteoksen Kramer vs. Kramerin upea ohjaaja. Ei siis ihme, että pidin tästäkin.

Nyt kyllä leffan englanninkielinen nimi taistelee kaameudessaa suomalaista vastinettaan vastaan. En tiedä kumpi on kauheampi nimi - kumpikaan ei sovi yhtään leffan aihepiiriin. Toki muutamat kohtaukset sijoittuvat kahvilaan, mutta en silti ymmärrä, miksi se olisi rakkauden kahvila. Ei se elokuva kerro mistään kahvilasta. En myöskään ymmärrä, miksi elokuvan nimi on Feast of Love, toki elokuvassa käsitellään rakkautta, mutta miten se liittyy juhla-ateriaan mitenkään on täysin kummallista.

Nimestään huolimatta viihdyin elokuvan parissa. Vaikkakin se on on kovin kaavamainen ja ennalta-arvattava ja vähän imeläkin, minä ainakaan en voinut olla hymyilemättä elokuvan nuoren parin Roomeo ja Julia-tyyppiselle, elämää suuremmalle rakkaustarinalle, jota oli kovin fantasianomaista ja tavallaan eeppistäkin seurata. Nykyisin ei uskalleta enää kirjoittaa rakkaustarinoita sellaiselle intohimolla ja voimalla, koska saatetaan pelätä ehkä kliseitä tai naiivutta, mutta eikö rakkaus ole juuri sitä?

Kavahdin kun tajusin, että elokuvan pääosassa on Greg Kinnear, näyttelijä, joka ei ole oikein missään vaiheessa saavuttanut alitajuntaani minkäänlaista kuvaa itsestään. Hän on vähän sellainen joka paikan haahuilija, josta ei oikein ota selvää. Siksi oli positiivinen yllätys huomata, että hän oli juuri oikeassa roolissa, miehenä, jota käy sääliksi, mutta silti ymmärtää, miksi naiset hänen luotaan kävelevät niin vain pois.

Morgan Freeman on tietysti tajuttoman upea. Olenko jo sanonut, että hänen kertojaäänensä on jostain toisesta maailmasta. Ai? Olen. No totesin sen sitten uudelleen. Oikeastaan Freeman on kuin laadun takaaja elokuvassa. Hänen kohtauksensa tekevät elokuvasta kuin elokuvasta siedettävää ja hän on aina mielenkiintoisin elokuvassa. Ihailen tätä näyttelijää niin paljon kuin voi näyttelijää ihailla.

Jane Alexander näytteli myös Bentonin Kramer vs. Kramerissa. Hauskaa, että he ovat työskennelleet yhdessä niin monen vuoden jälkeen. Molemmissa rooleissaan Alexander on loistava ja saa ajattelemaan, että häntä tulisi nähdä enemmän. Hän on valitettavan uponnut tälläisiin sivurooleihin, jos pääsee niissäkään esille.

En olisi varmaan kiinnittänyt Margo Martindalen esittämän ennustajaan mitään huomiota, ellei kyseinen näyttelijä olisi tehnyt suurta vaikutusta elokuvassa August: Osage County ja tämä elokuva vain vahvistaa käsitystäni hänestä. Alexanderin tavoin pahasti sivuosiin jämähtänyt näyttelijä, jolla olisi mahdollisuudet niin paljon parempaan.

Pidin. Ehkä olen romantiikan nälkäinen, joten suosittelen kaltaisilleni, muita varoitan koskemalla tähän pitkällä tikullakaan - ei ole teidän tyylilaji, älkää edes yrittäkö...

...=)

Kesken jäänyt elämä (An Unfinished Life)

1. ajatus: eikö sen tulisi olla A Life Unfinished?
2. ajatus: pidän kyllä Lasse Hallströmin tyylistä
3. ajatus: pidän kyllä tälläisestä draaamasta, jossa elämän koettelemat altavastaajat voittavat menneisyytensä aaveet
4. ajatus: petyin silti

Miksi?: Elokuva ei oikein kerro mistään. Vain joukko ihmisiä eleskelemässä hissukseen (mikä esimerkiksi oli Morgan Freemanin roolihahmon tarkoitus? -tai sen karhun?) ...ja ihan kuin mukamas joku ei pystyisi jo päästämään irti monia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Lopussa Morgan Freeman sanoo (paljon kehumallani) kertojaäänellään pari riviä merkityksellisempää dialogia, mutta ei se sitten enää mitään auta, kun koko muun elokuvan ajan sitä on odottanut jotain käännettä, joka toisi näille tapahtumille jonkinlaisen merkityksen!

5. ajatus: Robert Redford kyllä hyvä näyttelijä
6. ajatus: Jennifer Lopez ei.

...=)

5 Flights Up (5 Flights Up)

Tunnelmallinen musiikki alkaa soimaan jo ennen kuin alkuteksteinä tunnetut, tuotantoyhtiöiden logot ovat ehtineet pois ruudusta. Siirrymme mustasta valkokankaasta Brooklyniin, New Yorkiin, aina toimivan Morgan Freemanin kertojaäänen saattelemana ja hetken päästä hän kääntyykin jo kulman takaa kävelyttäen pientä koiraa. Hän kävelee samaa korttelia, jota on kävellyt aina ja päästyään kotirakennukselleen, nousee viisi kerrosta ylöspäin pitkäaikaiseen kotiinsa Brooklynin sydämessä. Ovella häntä vastassa on hänen rakastava vaimonsa, Diane Keatonin näyttelemänä. Ja kyllä, koko loppu elokuvaa on aivan yhtä tunnelmallista kuin tämä ensimmäinen otos.

Minulla oli hymy korvissa läpi koko elokuvan. Harvoin sitä tekee mieli rueta kehumaan elokuvaa ihanaksi jo ennen kuin se on päättynyt. Vihdoin Morgan Freeman tekee roolin ja elokuvan, jollaisia hänen uransa tulisi olla täynnä. Kunnon miespääosa toimivan, lämpimän, romanttisen elokuvan pääosassa. Perun myös kaikki puheeni, mitä olen Diane Keatonin myöhemmästä urasta ehkä joskus valittanut. Sillä tässä hän on, kypsemmällä iällään, täydellisessä kunnossa, sädehtien sitä eloisuutta, persoonallisuutta ja valoa, jolla lumosi elokuvayleisöt monta kymmentä vuotta pienessä elokuvassa nimeltä Annie Hall (1977).

En ole takaumien suurin ystävä. Usein ne keskeyttävät muuten hyvin toimivan juonenkulun ja ne tuntuvat vain turhalta täytteeltä ja selittelyltä. Onneksi tässä elokuvassa ne ovat saatu hyvin toimimaan, luontaiseksi osaksi elokuvaa - kuin omaksi kerroksekseen, tässä hyvän rakenteen omaavassa kevyessä draamassa. Loistavasti on roolitettu Freemanin ja Keatonin nuoremmat versiot, kerrankin, Korey Jacksonin ja Claire van der Boomin voimin.

Vaikka kyseessä ei ole mikään syvällisin draama - elokuvan käsittelemät teemat (melko pintapuolisin) ovat rotu, rasismi ja rakkaus sekä vanhuus ja itsenäisyys - valloittaa elokuva sävyllään, tunnelmallaan, maailmallaan, kuvauksellaan, henkilöhahmoillaan, pienellä ironisella huumorillaan ja kyllä elokuva teemansakin kantaa osana kokonaisuutta, hyvin, vaikka ei sen syvemmin niihin tartukkaan. Ei kaikkien elokuvien tarvitse. Tässä hyvä esimerkki. Ja silti elokuva on hurmaavan yksityiskohtainen suhteessaan elämään, arkeen ja rakkauteen.

Heidän asuntonsa on niin hieno. New York on aina roolissaan unelmien kaupunkina vähintäänkin toimiva. Diane Keaton ja Morgan Freeman pelaavat yhteen kuin vanhojen konkarien kuuluukin. Juoni ei saavu missään vaiheessa pysähtyneeseen pisteeseen, vaan pienet, sympaattiset juonenkäänteet pitävät elokuvaa elävänä, hengittävänä teoksena, joka minun silmissäni kiiltää yhtenä parhaista, tunnelmallisista draamoista, joita olen nähnyt. Haluaisin henkilökohtaisesti kiittää elokuvan ohjaajaa Richard Loncrainea. Hän ei ole kokenut tarvetta päteä tai vetää yli. Hän yksinkertaisesti kertoo tarinan, esittelee heidän maailmansa ja tekee hahmoistaan sympaattisia, samaistuttavia ja tadaa - tässä on kaikki ainekset, joita elokuvaan tarvitaan. Suosittelen enemmän kuin voi uskoa.

...=)

Wanted (Wanted)

Onko kyseessä verinen toimintaelokuva, elämäntarkoitusta pohtiva filosofinen teos vai molempia?

Wanted on yksi parhaimpia toimintaelokuvia, joita olen nähnyt. Tietenkin se on täysin epäuskottava, mutta ehkä juuri siksi se toimii. Elokuvan päähenkilö on Wesley (James McAvoy) huonossa konttorityössä oleva, ahdistushäiriöistä kärsivä elämään kyllästynyt "luuseri", jolle selviää salaperäisen Foxin (Angelina Jolie) avulla, että hänen isänsä oli yksi kaikkien aikojen parhaita salamurhaajia, jonka tappoi Foxin edustaman Veljesseuran entinen jäsen Cross. Wesleylle selviää myös, että hänen ahdistushäiriönsä onkin salamurhaajan ominaisuus, mikä auttaa häntä havaitsemaan asioita, johon muut ihmiset eivät pysty. Veljesseuran tulkki on Morgan Freemanin näyttelemä Sloan, joka "tulkitsee" vanhan kutomakoneen antamaa salaviestiä, joka antaa salamurhaajille nimiä, puuttuakseen kohtaloon tappamalla ihmisiä. Elokuvan loppuun mennessä Wesleylle selviää kuitenkin enemmän asioita Veljesseuran eettisyydestä, Crossista ja itsestään. Loppujen lopuksi elokuva ilmeisesti yrittää kertoa eksistentialistista viestiä siitä, kuinka pitää ottaa elämän ohjat omiin käsiinsä, mutta tämän viestin se esittää kammoksuttavalla tavalla. Väkivalta, kovuus, sääntöjen uhmaaminen ja machoilu mukamas tekevät elämästä parempaa. Elokuvan viesti ei siis ole sen enempää filosofinen, mutta verinen se on. Wantedia voisi kutsua uuden ajan toimintaelokuvaksi, niin paljon tietokone näyttelee osaa elokuvan erikoistehosteissa. Tämä myös edesauttaa elokuvan epäuskottavuutta, kaartuvine luoteineen.
 

"...elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole."

   Kyseessä on kuitenkin verinen toimintaelokuva ja kyllä, yksi parhaita. Minusta elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole. Syntyy vain järkyttävä sotku jos toimintaelokuvalta odotettaisiin draaman uskottavuutta ja realistisuutta ja niin edespäin. Siksi Wanted toimii. Se toimii, koska katsojan on helppo samaistua Wesleyn tarinaan. Mekin toisinaan tunnemme olevamme kiinni jonkinnäköisessä koneistossa, arjessamme, puudumme toistoon ja toivomme olevamme vapaita. Kun Wesleyn elämä muuttuu, elämme joka hetken mukana, sillä siten mekin pääsemme irti omasta arkisesta tietoisuudestamme ja voimme nauttia kaikesta siitä, mikä on mahdotonta omassa elämässäämme, mutta mikä on, elokuvissa, mahdollista. Purevat, vauhdikkaat toimintakohtaukset, hahmojen hetkautukset ja heitä ajaavat motiivit ovat inspiroivia. Hahmojen makeus tekevät elokuvasta sympaatisen mukaansa tempaavan ja siten mekin voimme olla elokuvassa sisällä. Tämä on ehdottomasti minkä tahansa elokuvan paras vahvuus ja siksi Wanted on enemmän kuin hyvä elokuva - se on kokemus.

      James McAvoy todistaa Wanted-elokuvan pääosassa olevansa aito näyttlelijätähti. Hän ei ole koskaan ollut parempi. Hän on rento, aito, luonteva ja tekee Wesleystä samaisuttavan, mielenkiintoisen hahmon, johon katsojan on helppo vastata. Hän on siksi hyvä roolissaan, että hän tuo siihen itseään. Hän ei teeskentele olevansa jokin täysin toinen ihminen, vaan näyttelee siten, että käyttää omia vahvuuksiaan hyväkseen, hän ei vieraannuta hahmoaan itsestään, vaan tekee siitä henkilökohtaisen ja siksi helposti lähestyttävän. Hän on myös uskomattoman valovoimainen, karismaattinen ja omistaa hahmon. McAvoy on luonteva, omistautuva näyttelijä, jolla on paljon energiaa ja paloa ja siksi myös sopii toimintaelokuvaan. Hän ottaa vastuun itsestään ja häntä on helppo seurata myös siksi, hän on läsnä.
     Angelina Jolie loistaa. Hän on jumalainen näyttelijä ja siksi saa tuotua myös ja erityisesti toimintarooleihinsa tiettyä puhtautta. Hän on mahtava, hän hallitsee kovisroolin, tuoden siihen katu-uskottavuutta. Hän, McAvoyn tavoin tekee roolistaan helposti lähestyttävän ja käyttää omia vahvuuksiaan. Tietenkin Jolie on myös karsimaattinen ja valovoimainen ja kaunis, mutta toimintarooleissa hän on erittäin vahvoilla. Hän on kova. Hän ei pelkää hahmoaan. Päinvastoin, hän nauttii siitä ja siksi hän on niin täydellinen.
    Wanted on täydellinen toimintaelokuva. Hyvät pääroolit, hyvä tarina, vaikkakin epäuskottava, hyvää toimintaa, vaikkain veristä, jokin Wantedissa vain toimii, ehkä se on se kaartuva luoti.

RED (RED)

>RED 2 (jatko-osa)
RED on vuonna 2010 valmistunut amerikkalainen toimintakomedia, jonka ohjasi Robert Schwentke. Pääosissa on Bruce Willis, Mary-Louise Parker, John Malkovich, Morgan Freeman, Helen Mirren, Brian Cox, Julian McMahon, Ernest Borgnine ja Richard Dreyfuss. Elokuva tuotti melkein 200 miljoonaa dollaria.

     RED kertoo eläköityneestä CIA:n tappajasta, Frank Mosesista (Bruce Willis), joka käyttää eläkepäivänsä kasvattaen avokadoaan ja puhuen puhelimessa eläkesuunnitelmaansa valvovan yhtiön, puhelinasiakaspalvelijan, Sarah Rossin (Mary-Louise Parker) kanssa. Eräänä iltana Frankin taloon kuitenkin hyökätään ja Frank tajuaa olevansa CIA:n tappolistalla, luultavasti koska omaa liikaa tietoja, on vaarallinen ja ei enää työskentele CIA:lle. Kirjainyhdistelmä RED tarkoittaa Retired, Extramely Dangerous. Frank ryhtyy puolustustoimiin ja värvää entisen iskuryhmänsä takaisin peliin. Ryhmään kuuluu muut eläköityneet agentit Martin Boggs (John Malkovich), Victoria (Helen Mirren), Joe Matheson (Morgan Freeman) ja Ivan Simanov (Brian Cox).
     RED on erittäin hyvä toimintakomedia. Tietenkään kyseessä ei ole mikään palkintosampo ja toteutus kärsii ajoittain lapsellisuudesta ja ylitseampuvuudesta. Kuitenkin elokuvan komedia-puoli toimii erittäin hyvin ja toiminta on hyvin selkeää ja hyvin toteutettua. Elokuva kestää useaman katselukerran. Ohjaus on suoraansanottuna huonoa, mutta ohjaajan tekemät valinnat istuvat hyvin elokuvan tarkoitukseen, joka on tuottaa hyvää viihdettä ja siinä se onnistuu. Elokuvaan tuo oman lisänsä karismaattinen näyttelijäkaarti.
     Bruce Willis on suurten budjettien näyttelijä. Eikä syyttä, sillä hän tuntuu onnistuvan niissä aina ja luovan todella viihteellisiä elokuvia, jotka vetoavat yleisömassoihin. Hän ironinen huumori on ihan mukiinmenevää ja hän on luonteva ja hänen energiansa on upean keskitettyä.
      John Malkovich tekee todella yliampuvan roolisuorituksen, jossa olisi kyllä ainekset parempaan. Hahmo on ihan hyvin kirjoitettu, mutta Malkovich vain pelleilee hahmon huumoriosuuden aivan typeräksi. Hänen näytteleminen on ajoittain todella laiskaa ja häneltä puuttuu intohimo.
     Helen Mirren on upea, karismaattinen, vetovoimainen näyttelijä. Victoriana hän tuo elokuvaan uutta energiaa ja saa juonen kulkemaan ja valkokankaan loistamaan. Hän selvästi nauttii roolistaan ja ottaa siitä kaiken irti. Hän hallitsee hahmon sympaattisuuden hienosti ja on valloittava ja viihdyttävä.
      Mary-Louise Parkerissa piilee erittäin hienovaraista huumoria ja hän ymmärtää elokuvan ja käyttää hienosti käsikirjoitusta hyväkseen. Morgan Freeman on todella mitättömässä roolissa ja vetää sen kevyesti läpi, niin hyvin kuin vain pystyy. Vaivattomuus tulee näyttelijäkonkarilta helposti.
     RED on melko massamainen elokuva, mutta erittäin viihdyttävä sellainen. Sen upea näyttelijäkaarti pelastaa ajoittain lapsellisen elokuvan ja sen toimiva huumori pitää katsojan mielenkiinnon elokuvassa. Elokuva kärsii uskottavuuden puutteesta, ennen kaikkea. Mutta elokuvan viihteellisyys on sitäkin enemmän korostettuna ja tarjoaa takuuvarman leffakokemuksen laajalle yleisölle.

7

...=)

Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)

Yön ritarin paluu on Chritopher Nolanin supersankarielokuva. Hän kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä veljensä Jonathanin kanssa. Se on Nolanin Yön ritari-trilogian viimeinen osa. Se tuotti yhteensä yli miljardi dollaria. Sen pääosissa on aikaisemmista elokuvista palaavat Oscar-voittajat Christian Bale, Michael Caine, Morgan Freeman ja Oscar-ehdokas Gary Oldman. Uusia lisiä näyttelijäkaartiin on Oscar-voittajat Anne Hathaway, Marion Cotillard ja Joseph Gordon-Levitt ja Tom Hardy.
    Yön ritarin paluu kertoo Bruce Waynesta/Batmanista (Christian Bale), joka on erakoitunut omaan kartanoonsa puhuen vain hovimestarinsa Alfredin (Michael Caine) kanssa. Elokuva alkaa kartanossa pidettävistä hyväntekeväisyysjuhlista, joissa mm. Wayne-säätiön hallituksessa istuva Miranda Tate (Marion Cotillard) kyselee Brucen perään. Yhdeksi työntekijöiksi tekeytynyt Selina Kyle (Anne Hathaway) murtautuu kartanon kassakaappiin ja herättää Brucen huomion. Kun Gotham Cityn (kuvitteellinen kaupunki, jossa he elävät) alamaailmassa alkaa kuhista terroristi Banen (Tom Hardy) luotua kauhua, Wayne uskoo, että on hänen aikansa palata maailmaan niin miljonäärihyväntekijänä kuin supersankarina, Batmaninakin.

    Yön ritarin paluu on paras supersankarielokuva, jonka olen nähnyt. Se kilpailee kunniasta edeltäjänsä Yön ritarin (2008) kanssa. Christopher Nolan on yksinkertaisesti nero. Hän luo omalaatuisia elokuvia, joiden jokseenkin synkkä maailma on mielenkiintoinen, nerokkaasti rakennettu ja tiivistunnelmainen. Hänen upeat tulkintansa ovat aitoja ja viihdyttäviä. Ne ovat kliseettömiä, yllätyksellisiä ja taiteellisesti ainutlaatuisia. Yön ritarin paluu keskittyy nimenomaan supersankarin omaan identiteettiin. Kaikilla muilla on selkeä kuva Batmanista, mutta miten löytää itsensä, mistä tietää mitä itse haluaa? Ja ennen kaikkea kehen voi luottaa? Nolan käsittelee näinkin viihteellisessä elokuvassa niinkin synkkiä teemoja ja onnistuu vakuuttamaan sekä viihteen osalta, että syvällisen draaman. Hän tuo siis esiin molempien maailmojen parhaat puolet ja tekee mahdottomaksi kenenkään seurata hänen jalanjälissään. Yksi avain onnistuneeseen elokuvaan on mielenkiintoiset henkilöhahmot, niitä on tässä elokuvassa enemmän kuin tarpeeksi.
     Christian Balen ankara tulkinta Bruce Waynestä on elokuvan yksi monista hienoista puolista. Hän tulkitsee hahmon upeasti fyysisellä täydellisyydellä, uskottavuudella sekä omistautumisella. Hän on täysin hahmon sisässä ja käsittelee hahmoa kuin taideteosta. Kuin upeaa avantgarde-taideteosta. Intohimolla, antaumuksella ja puhtaasti täydellisellä näyttelemisellä. Hän on aito.
      Michael Caine tekee elokuvassa mieleenapainuvan sivuroolin. Vähillä kohtauksillaan hän tuo elokuvaan tunnetta ja syvällistä draamaan ja tulkintaa. Hän omaksuu Alfredin roolin ja luo upean kuvauksen ihmisestä, joka ei enää jaksa. Caine on näyttelijöiden aatelia ja saa sen tuntumaan lastenleikiltä.
     Morgan Freeman on elokuvan viihdepuolen näyttelijä. Hän tietää olevansa sivuroolissa ja leikittele sen kanssa ja luo hahmoon omaa mustaa huumoria, tunnepitoista karismaa ja vuosien kokemuksella hankittua säteilyä ja huomion viemistä. Hän on nappivalinta Lucius Foxin rooliin.

    Anne Hathaway tekee omalaatuisen, miellyttävän, sympaattisen sekä syvällisen tulkinnan kissanaisesta. Hän onnistuu upeasti hahmon fyysisyydessä ja heittäytyy rooliin täydellä antaumuksella. Hän saa luotua draamaa ja tunnetta sekä aitoa viihdettä ja karismaa. Hän omaksuu täysin roolin itselleen ja varastaa shown. Hahmo, mikä olisi helppo ylinäytellä Hathaway kuvaa hahmon juuri oikealla tasapainolla unohtamatta elokuvan tyylilajia.
     Marion Cotillard tekee armottoman sympaattisen tulkinnan hahmosta, jolle sitä ei välttämättä tarvitsisi myöntää. Hän hakee hahmon motiivit juuri oikein ja hänen kemiansa Balen kanssa on unohtumatonta. Hän on viehättävä, dramaattinen, viihdyttävä ja uskottava että traaginen juuri täydellinen Miranda Tate...
      Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt ja Gary Oldman ovat kaikki vakavasti otettavia näyttelijöitä ja kaikki antavat oman panostuksensa elokuvaan. Huolimatta roolinsa vakavuudesta Gordon-Levitt käsittelee hahmoaan sympatialla ja oikealla motiivilla. Hardy menee todella pitkälle vastatakseen hahmon vaatimuksia ja kukaan ei varmasti pysty kiistämään etteiko Hardy olisi uskomaton roolissaan. Oldman on jo sen verran kokenut näyttelijä, että pystyy leikittelemään hahmollaan, katsomaan kuinka pitkälle pystyy sen viemään ja hänen henkeäsalpaava tulkintansa on elokuvan hienoimpia.
    Yön ritarin paluu on jälleen yksi saavutus Christopher Nolanilta. Hirveän moni ei pystyisi yhdistämään kaikkia miellyttävää viihdettä että realistista draamaa ja syvällistä teemaa. Nolan on upea elokuvaohjaaja ja Yön ritarin paluu lajityyppinsä paras elokuva.

9 +

...=)