Arvostelu: The Disaster Artist

Vuonna 2003 sai ensi-iltansa yksi maailman historian surkeimmista elokuvista. Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja pääosanäyttelijä Tommy Wiseau rahoitti The Room -nimisen elokuvan tuotannon täysin itse. Kukaan ei tiedä, mistä hän sai nämä rahat - eikä oikein mitään muutakaan kyseisestä taitelijasta. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa elokuva yhdestä maailman historian surkeimmista elokuvista.

Ei edes mennä The Roomiin asti, mutta The Disaster Artistissa on niin paljon asioita, joita olisin tehnyt erilailla. En olisi laittanut Tommy Wiseauta pääosaan. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tarkastella elokuvaa sattumanvaraisemman silmäparin läpi. Jonkun elokuvan taustajoukoissa työskennelleen. Siten Wiseaun mystinen aura olisi ollut vaikuttavampi. Nyt kun hän on koko ajan etualalla - moni niistä asioista, mitkä tekivät The Roomista niin koomisen huonon, tekevät The Disaster Artistista niin koomisen huonon.

The Roomin kanssa ymmärrän, miksi jengi on ihan pähkinöinä siihen leffaan. Se on tahattoman huono ja siksi siinä on samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi surullisen kuuluisassa oopperalaulajassa Florence Foster Jenkinsissä. The Disaster Artist kuitenkin pyytää katsojiaan ottamaan itsensä tosissaan. Sen pitäisi olla jotain metataiteesta seuraavaa, niin nerokasta, että se pystyy ottamaan jotain niin huonoa ja tekemään siitä... haluaisin sanoa vähemmän huonoa? Valottamaan huonouden taustasyitä? Sukeltaa huonouden tematiikkaan sellaisella vimmalla, että elokuvasta itsestään tulee jo syvällinen, kun se pystyy niin hienovaraisesti tulkitsemaan niin huonoa elokuvaa?

Ymmärrän, miksi joku saattaisi ajatella näin, mutta minusta siihen ei päästä. Elokuvan ohjaaja James Franco ei tunnu tietävän, mitä haluaa yleisönsä ajattelevan Tommy Wiseausta. Ensin hän avoimesti nauraa ja pilkkaa tätä, kunnes heti seuraavassa hetkessä syyllistää katsojaa nauramisesta. Minusta tuntuu, että tämä on ollut Francon unelmaprojekti vain siksi, että hän on halunnut päästä vetämään Tommy Wiseau-imitaationsa.

Ehkä elokuvan tarkoitus on jopa tutustuttaa laajemmalle yleisölle taideteos, joka The Room -nimellä kulkee. Mutta siinä tapauksessa suosittelisin katsomaan The Roomin itsessään, mikä on jo paljon sanottu. En valitettavasti pidä hyvän elokuvan tunnusmerkkinä, että sen katsottuaan ajattelee, että ehkä olisi ollut viisaampi katsoa vain maailman huonoin elokuva. Annan paljon krediittiä, että on uskallettu lähteä tutkimaan tätä aihetta ja pidän elokuvan ideaa raikkaana ja uudenlaisena. Mutta Oscar-tasoa tämä ei ole lähelläkään.

 ...=)

How to Be Single (How to Be Single)

Voiko itseään koskaan tuntea? Siitä olettamuksesta How to Be Single -niminen elokuva ainakin lähtee liikkeelle. Päähenkilö Dakota Johnson jättää poikaystävänsä oppiakseen tuntemaan itsensä. Hän tutustuu Rebel Wilsonin sinkkuun ja yhdessä he tutustuvat sinkkuuteen New Yorkissa. Dakota Johnsonin sisko, Leslie Mann, on puolestaan ollut yksi jo kauan ja miettii lapsenhankkimisvaihtoehtoja, yksin.

Pidin elokuvasta yllättävän paljon. Ehkä pystyn paremmin samaistumaan tälläiseen romcomiin, jossa päätavoite ei olekaan se parisuhde, vaan löytää yksinolon tarkoitus ja kumota vanhat olettamukset yksinäisyydestä. Elokuvassa on hieno viesti siitä, että monet ovat parisuhteessa vain sen takia, että pitävät rakastumisesta - ei niinkään siitä rakastumisen kohteesta. Nimenomaan monet pakenevat parisuhteeseen itseään. Kun määrittää itsensä siten, miten toinen näkee sinut, välttyy tuntemasta koskaan itseään. En tiedä, onko useimmat parisuhteet tälläisiä, mutta ainakin elokuva esittää hienon vasta-argumentin sellaisille parisuhteille. Suosittelen kaikille, jotka ei ymmärrä yksinäisyyttä tai yksinolon ihanuutta.

...=)