Kun minä olin teini-ikäinen, minua vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset sanoivat minulle aina, että me kaikki saadaan vain yksi elämä. En koskaan ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. Sen oli kaiketi tarkoitus olla yksi näistä viisaista elämänohjeista, joita pystyy vuosien tuomalla viisaudella ojentamaan sukupolvelta toiselle niin imelän kliseisesti kuin vain passéita pystyy diilaamaan. Se kuitenkin tuntuu pitävän sisällään olettamuksen, että meillä on vain yksi tilaisuus, yksi mahdollisuus tehdä asiat oikein. Koska meillä on vain yksi elämä, kannattaa se elää täysillä ja niin edespäin. Mutta päätellen siitä virheiden määrästä, mitä meistä jokainen tekee päivittäin, uskaltaisin väittää, että jokainen meistä on haaskannut mahdollisuutensa jo moneen kertaan. Siitä yhdestä elämästä on kulunut jo monta vuotta, etkä ole ottanut siitä kaikkea irti.
Gia Coppolan esikoisohjauksessa on muutamakin kohtaus, jossa opinto-ohjaajat tai sosiaalityöntekijät tenttaavat nuoria lukiolaisia tulevaisuuden suunnitelmistaan. Heidän suunsa suorastaan vaahtoa kaikesta siitä saarnan määrästä, mitä pääsevät nuorten niskoille sysäämään. He kehottavat nuoria ottamaan tulevaisuutensa vakavasti, kehottavat keskittymään elämässään ja ottamaan kaiken irti mahdollisuuksistaan. Ensimmäistä kertaa elokuvien historiassa, ainakin itse näen, että tälläinen kohtaus kuvataan kuin halveksuen näitä elämänkyllästämiä aikuisia, moraalin portinvartijoita. Heidän elämänkokemuksensa kuvataan kyynisyytenä, tylsyytenä ja onttoutena. Sanat kaikuvat jossain taustalla, kun huomio pidetään nuoren silmissä - kuinka turhautuneita he ovat kuulemaan samat litaniat aina samoilta ihmisiltä. Ja katsojakin ymmärtää täysin kuinka tyhjiä tälläiset ohjeet elämään ovat. Elämässä ei ole ohjeita ja niitä noudattamalla löytää itsensä vain köyden lyhyemmästä päästä.
Elämä sen sijaan viettää aikaa nuorten kotibileissä. Se viihtyy skeittirampilla ilta myöhään asti. Se hengaa automatkalla nuorten kanssa moottoritiellä, jota pitkin viilettäessä tuntuu kuin vapaus pyörisi sormen päiden ympärillä. Se muodostuu muistoista - kivuliaista ja elämäntäyteisistä. Se muodostuu kokemuksista, jotka päätyvät määrittämään ihmisen. Ja Gia Coppolan kamera vangitsee tälläisen elämän niin tunnelmallisesti, että elokuvaan ei voi kuin rakastua.
Kahta nuorta rakastavaista esittää Jack Kilmer ja Emma Roberts. Erityisesti Kilmer on jollain enigmaattisella tavalla todella raikas uusi läsnäolo valkokankaalla. Ja hän osaa näytellä. Yksi harvoista roolisuorituksista, joka on saanut allekirjoittaneen silmäkulmat vuotamaan suolaista vettä - kun hän kertoo Robertsin roolihahmolle rakastavansa tätä - se, miten Kilmer tuntuu kuin nappaavan tunnetilan kiinni ilmasta ja pitävän sitä syvällä sylissään... kaunista.
Tavallaan on harmi ja tavallaan mahtavin onni, että Gia Coppola ei ole ohjannut sittemmin. Häneltä ikään kuin janoaisi lisää, mutta samalla tietää, että parhaimmat ohjaajat tarvitsevat aikaa latautua projektien välissä. Jos ohjaaja lähtee liukuhihnatuotantoon, niin jälki yleensä kärsii. Siksi odotan vaikka ajan loppuun asti, että Coppola palaa ohjaajan penkkiin. Tämä on nimittäin yksi vahvimmista ensimmäisistä julistuksista esikoisohjaajalta. Hän kaivertaa niin vahvan tunnelmallisuuden elokuvaansa, että siitä ei haluaisi päästä irti.
Vaikka elokuvan äänimaailma koostuu vahvasti ambienttisestä musiikista, mikä on omiaan luomaan hypnoottisen tunnelman, silti väittäisin vahvasti, että tämä on elokuva hiljaisuudesta. En osaa selittää miksi, mutta koen elokuvan äärettömän elokuvallisena ja samaan aikaan hätkähdyttävän aitona. Rakastuin siihen, miten elokuva ei ole kiinnostunut siitä, miten pystyy taivuttamaan ja rieputtamaan hahmojaan mahdollisimman paljon - kuten elokuvissa yleensä näemme. Tämä näyttäytyy muun muassa siten, että tilanteet katoavat jonnekin myötähäpeän tunteen tuolle puolen tai hahmot joutuvat löytämään itsensä, jotta ylittävät tielleen asetetut esteet. Tässä puolestaan romutetaan tälläiset pölyiset elokuvanteon konventiot. Kiinnostuneimpia ollaan siitä, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa. Miten hahmot määrittävät itse itsensä. Miten syvälle hahmon psykologiaan pystytään sukeltamaan mahdollisimman yksinkertaisesti. Samaan aikaan haluan kumartaa Occamin partaveitsen periaatteelle ja samalla haluan tentata lisää elokuvantekijältä - miksi hahmot ovat sellaisia kuin he ovat? Heidän aitous tekee heistä mahdottoman mielenkiintoisia.
Eniten elokuva kuitenkin vakuuttaa siksi, että ohjaaja on loputtoman syvällinen. Hän välittää aidosti hahmoistaan ja hän on itsekin kiinnostunut elokuvasta, tapahtumista ja hahmoistaan. Se palo välittyy jokaisesta sekunnista elokuvaa. Ja rakastan sitä, miten se tuntuu kuin määrittävän uuden ajan sukupolvea. Kuinka nuoret eivät ole kiinnostuneita omasta potentiaalista, kuten heidän ei tulisikaan olla. Hekin voivat vain elää ja olla olemassa. Hengittää öistä ilmaa ja tuntea olevansa elossa. Heillä ei ole muuta velvollisuutta, kuten ei ole kenelläkään muullakaan.
...=)
Coenin veljesten uusin on antologia, joka koostuu kuudesta lyhäristä. Ne sijoittuvat villiin länteen ja pääosissa on Tim Blake Nelson, James Franco, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan ja Tyne Daly. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta - parhaasta kässäristä, parhaasta puvustuksesta sekä parhaasta laulusta.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
