Arvostelu: Bird Box

Get Outin, A Quiet Placen, Hereditiaryn ja esimerkiksi Bird Boxin kuljettamana, voisi sanoa Hollywoodiin rantautuneen jonkinnäköisen kauhuelokuvien uuden tulemisen. Tai näin voisi sanoa, jos oikeasti ajattelisi kauhuelokuvien muka joskus menneen pois.

Bird Box kertoo apokalyptisestä maailmasta, jossa ihmiset alkavat yllättäen tappaa itseään. Halu tappaa itsensä johtuu ilmeisesti siitä, että näkee pahimman painajaisensa. Tältä voi välttyä, jos sulkee silmänsä. Viisi vuotta myöhemmin Malorie (Sandra Bullock) yrittää lapsiensa kanssa etsiä lopullista suojaa mystiseltä voimalta.

Pidin elokuvaa todella creepynä. Kauhu on siis hyvin tehtyä. Harvoin minäkään ihan paksuimman peiton alta elokuvaa tirkistelen. Koko katsomiskokemus oli myös hyvin tunteellinen ja koskettava. Elokuva kyllä onnistui lyömään itsensä läpi sydämeeni. Pelkäsin, itkin, jopa nauroin. Istuin penkkini reunalla.

Erityisesti elokuvan lopulle haluan nostaa hattuani. Yksi vaikuttavimmista lopuista, joita olen nähnyt elokuvissa vähään aikaan. Todella kaunis. Kylmiltä väreiltä ja kyyneleiltä ei vältytty täällä katsomossa.

Sandra Bullockista pidin ihan mahdottomasti. Jos hän ei pääosassa olisi toittoillutkaan, niin tuskin olisin elokuvaa katsonut. Lähellä oli, että nytkin olisi jäänyt kesken, kun tunnelma vaan kävi liian puistattavaksi. Mutta Bullockilla on järisyttävä kyky saada uskomaan itseensä. Katsoja välittää aina hänestä, oli hän missä elokuvassa tahansa. Se on todella hämmästyttävä taito näyttelijän omata. Lisäksi hän vetää yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä. Todella kylmäävä, koskettava ja henkeä salpaava.

Sanda Bullockin tyttölasta esittänyt näyttelijä varasi myös paikkansa tunnekeskuksestani. Sen sanon, että tuolla hymyllä valloitettaisiin maailma. YK:n rauhanjoukkojen tulisi varustaa hänet eturintamalle, niin loppuisi kaikki sodat alta aika yksikön.

Henkilökohtaisesti Bird Box oli siis todella vaikuttava ja vakuuttava elämys. Haukon vieläkin henkeäni, kuin kokonaisvaltaisesti se otti minut otteeseensa. Mutta jos laitan elokuva-arvostelijan lasit päähäni, niin sinänsähän tässä ei ollut hirveästi uutta. Lisäksi elokuva sortuu mielestäni yhteen kauheimmista helmasynneistä.

Puhutaan ensiksi siitä, että elokuva on periaatteessa kuin mikä tahansa jo tuhanteen kertaan nähty muu trilleri. Tällä kertaa uhka vaan ei ole mikään zombivallankumous tai örkkiarmeija, jonka pystyisi lyömään pois. Tällä kertaa uhka on jotain, mikä on fataalista, jos se sattuu saamaan sinut kiinni. Sinänsä panokset ovat suuremmat ja välittömämmät ja uhkaavammat ja sitä kautta siis pelottavammat - uskokaa minua. Mutta päivän päätteeksi, elokuva noudattaa ihan samaa kaavaa, kuin jos tässä paettaisiin niitä zombeja pakoon.

Sitten siitä helmasynnistä. Lapset elokuvassa. Sinänsä en voi siis kreditoi elokuvan emotionaalista vaikutusta täysin elokuvan omien ansioiden ansioksi, sillä mielestäni on aika itsestään selvää, että jos tyrkkäät viisivuotiaat lapset minkä tahansa vaaran eteen ja vielä epätoivoisen äidin kamppailemaan heidän puolestaan, niin kukapa siinä ei olisi liikuttumatta.

Lisäksi en pitänyt siitä, että tässä hieman ylikäytettiin näitä kauhuelementtejä. Epämääräiset kuiskausääniefektit kaikumassa kohtauksesta toiseen jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja turtuu niihin. Elokuvan kliimaksi, joka on siis äärettömän vaarallinen (piirre, jota myös alleviivataan elokuvassa kyllästymiseen asti) koskenlasku naiselle ja hänen lapsilleen, mielestäni hajoaa käsiin, kun katsoja voi kysyä vain yhden kysymyksen: miksi he eivät vain kävelleet kosken viertä siinä kohdassa jokea? Etenkin kun he tiesivät kosken tulevan.

Hienoinen laskelmoitavuus tulee esille myös taas hahmojen kertakäytettävyydessä. Sinänsä ihan loogista, että maailmanlopun sekunneilla tulee muutama kuolema tapahtumaan, mutta jossain vaiheessa katsoja pääsi kärryille, että jotkut hahmot esitellään meille vain sen takia, että heidät voidaan tappaa myöhemmin elokuvassa ja jotta se koskettaisi meitä. Haluaisin, että nämä kuolemat olisi tehty siis hieman harkitummin. Tai sitten olisi pitänyt esitellä vähemmän hahmoja, sillä näin katsoja turtuu myös tähän jatkuvaan hahmojen delaamiseen.

Mutta kaiken kaikkiaan elokuva mielestäni onnistuu vakuuttamaan hienoisesta geneerisyydestään, laskelmoitavuudestaan ja kliseisyydestään huolimatta. Tämä on pitkälti kiitos Sandra Bullockin hienon roolityön, elokuvan tiiviin kauhutunnelman ja emotionaalisen latauksen vuoksi sekä hienon lopetuksen ansiosta.

Arvostelu: The Disaster Artist

Vuonna 2003 sai ensi-iltansa yksi maailman historian surkeimmista elokuvista. Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja pääosanäyttelijä Tommy Wiseau rahoitti The Room -nimisen elokuvan tuotannon täysin itse. Kukaan ei tiedä, mistä hän sai nämä rahat - eikä oikein mitään muutakaan kyseisestä taitelijasta. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa elokuva yhdestä maailman historian surkeimmista elokuvista.

Ei edes mennä The Roomiin asti, mutta The Disaster Artistissa on niin paljon asioita, joita olisin tehnyt erilailla. En olisi laittanut Tommy Wiseauta pääosaan. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tarkastella elokuvaa sattumanvaraisemman silmäparin läpi. Jonkun elokuvan taustajoukoissa työskennelleen. Siten Wiseaun mystinen aura olisi ollut vaikuttavampi. Nyt kun hän on koko ajan etualalla - moni niistä asioista, mitkä tekivät The Roomista niin koomisen huonon, tekevät The Disaster Artistista niin koomisen huonon.

The Roomin kanssa ymmärrän, miksi jengi on ihan pähkinöinä siihen leffaan. Se on tahattoman huono ja siksi siinä on samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi surullisen kuuluisassa oopperalaulajassa Florence Foster Jenkinsissä. The Disaster Artist kuitenkin pyytää katsojiaan ottamaan itsensä tosissaan. Sen pitäisi olla jotain metataiteesta seuraavaa, niin nerokasta, että se pystyy ottamaan jotain niin huonoa ja tekemään siitä... haluaisin sanoa vähemmän huonoa? Valottamaan huonouden taustasyitä? Sukeltaa huonouden tematiikkaan sellaisella vimmalla, että elokuvasta itsestään tulee jo syvällinen, kun se pystyy niin hienovaraisesti tulkitsemaan niin huonoa elokuvaa?

Ymmärrän, miksi joku saattaisi ajatella näin, mutta minusta siihen ei päästä. Elokuvan ohjaaja James Franco ei tunnu tietävän, mitä haluaa yleisönsä ajattelevan Tommy Wiseausta. Ensin hän avoimesti nauraa ja pilkkaa tätä, kunnes heti seuraavassa hetkessä syyllistää katsojaa nauramisesta. Minusta tuntuu, että tämä on ollut Francon unelmaprojekti vain siksi, että hän on halunnut päästä vetämään Tommy Wiseau-imitaationsa.

Ehkä elokuvan tarkoitus on jopa tutustuttaa laajemmalle yleisölle taideteos, joka The Room -nimellä kulkee. Mutta siinä tapauksessa suosittelisin katsomaan The Roomin itsessään, mikä on jo paljon sanottu. En valitettavasti pidä hyvän elokuvan tunnusmerkkinä, että sen katsottuaan ajattelee, että ehkä olisi ollut viisaampi katsoa vain maailman huonoin elokuva. Annan paljon krediittiä, että on uskallettu lähteä tutkimaan tätä aihetta ja pidän elokuvan ideaa raikkaana ja uudenlaisena. Mutta Oscar-tasoa tämä ei ole lähelläkään.

 ...=)

Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)

Unelmien pelikirja on vuonna 2012 valmistunut draama-komedia. Sen pääosassa on Oscar-ehdokas Bradley Cooper. Naispääosassa on Oscar-voittaja Jennifer Lawrence. Muissa rooleissa nähdään Oscar-ehdokas Jacki Weaver ja kaksinkertainen Oscar-voittaja Robert DeNiro. Elokuvan on ohjannut David O. Russell.
   Elokuva kertoo Pat Solitano Juniorista, joka elokuvan alussa vapautetaan mielisairaalasta, hänen äitinsä, Doloresin (Jacki Weaver) toimesta. Pat jää asumaan vanhempiensa ullakolle ja yrittää saada vaimonsa takaisin sekä elämänsä. Pian Pat tapaa toisen "paikallisen hullun" Tiffany Maxwellin (Jennifer Lawrence) ja he luovat toimintasuunnitelman. Tiffany antaa Patin vaimolle, Nikkille, Patin kirjoittaman kirjeen, jota Pat ei itse voi toimittaa lähestymiskiellonsa takia, jos Pat tulee hänen tanssiparikseen tanssikilpailuun. He alkavat harjoitella tanssikilpailuun ja heidän tuttavuutensa syvenee. Saman aikaisesti Patin isä (Robert DeNiro) haluaisi Patin keskittymään enemmän amerikkalais-jalkapallopeleihin, joita katselisi isänsä kanssa tv:stä, koska se toisi isän mielestä onnea hänen vedonlyöteihin.
   Elokuva sai valmistuttuaan todella positiivista palautetta kriitikoilta sekä yleisöltä. Elokuva on tuottanut tähän asti yli 200 miljoonaa dollaria. Se on ensimmäinen elokuva Reds:in jälkeen, joka oli ehdolla kaikkiin neljään näyttelijäkategoriaan, ja Jennifer Lawrence voitti Oscarin parhaasta naispääosasta.

   Elokuva on yksi parhaita näkemiäni komedioita. Siinä on klassista elokuvan taikaa ja vanhan ajan elokuvanteon tunnetta. Unelmien pelikirja on hyvin rohkea ja tulinen elokuva. Se on aiheeltaan melko arka, mutta se ei haittaa sen katsomista ollenkaan. David O. Russell on hyvin määrätietoinen ja rohkea ohjatessaa Unelmien pelikirjaa. Elokuva on mielenkiintoinen ja indie-painotteinen. Elokuvassa on koko ajan loistava tunnelma ja katsoja ei halua elokuvan päättyvän. Muistuttaessaan hieman slapstick-komedioita se antaa katsojalle myös loistavasti rakennettua draamaa ja tunnepitoista jännitystä.
   Bradley Cooper on Patina aivan poikkeuksellisen täydellinen. Cooper tulee lähelle metodinäyttelemistä tulkitessaan päähenkilön tavoitteita ja mielialoja. Hän kantaa koko elokuvaa harteillaan tehden sen virheettömästi. Cooper sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, mutta valitettavasti hävi Daniel Day-Lewisille. Oscar-akatemia ei juuri palkitse komedioita., mutta Unelmien pelikirjassa Cooper todistaa komedianäyttelemisen moniulotteisuuden. Hän kerrostaa loistavasti hahmonsa ja on uskottava. Cooper takertuu moitteettomasti jokaiseen yksityiskohtaan ja hioo niitä täydellisyyteen. Hänellä on vaikuttava lahja saada itsensä sympaattiseksi, naurettavaksi ja mielenkiintoiseksi samaan aikaan ja hänen roolihahmostaan tulee unohtumaton.
  Jennifer Lawrence puolestaan on Cooperiakin ehkä vielä parempi, jos mahdollista. Hän Tiffany Maxwellina ottaa koko ruudun haltuunsa, kuitenkin todella uskottavalla tavalla. Hän ei ammu yli vaan on juuri täydellinen. Lawrencen suoritus on tulinen ja voimakas, vahva, virheetön ja osoittaa huomattavaa kypsyyttä elokuvassa Unelmien pelikirja. Lawrence voitti suorituksestaan Golden Globen, Screen Actors Guild Awardin, Critic's Choice Awardin muiden joukossa. Lawrence on kylmäpäinen, kypsä ja hän tekee yksilöllisen tulkinnanTiffanysta, jonka temperamentin Lawrence täydentää loistavasti. Tiffanyn rooli on myös huomattavan vaikea, koska kyseessä on komedia ja rooli huomattavasti fyysisempi. Hänen valkokangaskarismansa on ajatonta ja hän on terävä, nopea, sulava ja sympaattinen, minkä luominen on monelle näyttelijälle melkein mahdotonta. Lawrence on täysin Oscar-palkintonsa arvoinen. Hän luo uusia pohjia komedia-näyttelemiselle. Hän osaa taitavasti peilata elämän joka puolia ja muovata niistä itselleen sopivia kohteita, mikä tekee hänen näyttelemisestään upeaa.
   Jacki Weaverin koominen ajoitus Doloresina on myös hiottu täydellisyyteen. Hän on todella loistava roolissaan, joka täydentää kaikki hyvän sivuroolin kriteerit. Weaver luo hahmon niin täyteen elämää, kuin tyhjästä ja näin hän todistaa upeat näyttelijänlahjansa. Robert DeNiro puolestaan on tottakai hyvä elokuvassa, mutta ei pärjää kuitenkaan nuoremmille kollegoilleen Cooperille ja Lawrencelle eikä kyllä Weaverillekään. DeNiro osoittaa todellista omistautumista ottaessaan roolin omakseen, mutta on vain juuri ja juuri Oscar-ehdokuutensa arvoinen. Hän onnistuu kuvaamaan hahmonsa voimattomuuden ja arkuuden, korostamatta niitä kuitenkaan liikaa. Hänen roolinsa tulee eloon kun hän on vuorovaikutuksessa Bradley Cooperin hahmon kanssa ja he näyttelevätkin hienosti yhteen. Katsoja uskoo kaksikon olevan isä ja poika ja huomaa heissä heidän yhteiset piirteet niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenin DeNiron roolisuoritus jotenkin vain nojautuu nerokkaaseen Cooperiin...
   Unelmien pelikirja on koomisesti täydellinen. Draamallisesti hiottu ja roolisuorituksiltaan ainutlaatuinen. Sen katsottuaan muistaa juonen vaikka vuosia eteenpäin: Elokuva on mieleenpainuva, mikä on loistavan elokuvan tunnusmerkki. Unelmien pelikirja on once in a lifetime elokuva, klassikko jo syntyessään.

10-

...=)