Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Arvostelu: Once Upon a Time in Hollywood

60-luvun lopun aurinkoisessa Los Angelesissa asuu naapureina vierekkäisissä taloissa elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha) näyttelijävaimonsa Sharon Taten (Margot Robbie) kanssa sekä 50-luvun näyttelijätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio). Dalton on jo pidemmän aikaa tuskaillut hiipuvan näyttelijänuransa pystyssä pitämiseksi, kun taas Polanskit ovat kuumimpia nimiä Hollywoodissa.

Kun Daltonin stunt-näyttelijä ja henkilökohtainen assistentti Cliff Booth (Brad Pitt) törmää samaan aikaan Kaliforniassa liikuskelleisiin pahamaineisen Mansonin perheen hippijäseniin, alkaa sitä jännittämään koska he löytävät tiensä, kuten tunnetusti kävi, Polanskien kotiin sinä kohtalokkaana yönä, jona Sharon Tate sai kuin saikin surmansa.

Once Upon a Time in Hollywood on ylistetyn ohjaajan Quentin Tarantinon yhdeksäs, täysin oma ja kokopitkä elokuva ja omien sanojensa mukaan toiseksi viimeinen. Tällainen oman uransa hallinta ja päämäärätietoisuus tuntuu sikäli harvinaiselta, että kaikki on nykyään ostettavissa. Yhä näköjään kuitenkin löytyy taitelijoita, jotka omaavat selkärankaa.

Elokuva on tuottanut maailmanlaajuisilla elokuvateatterien lippuluukuilla jo lähemmäs neljäsataa miljoonaa dollaria. Lisäksi elokuva on kerännyt paljon huhuja Oscar-palkinnoista. Myös kriitikot ovat olleet tykästyneitä, jälleen kerran, Tarantinon kädenjälkeen. Kaiken kaikkiaan tuntuu olleen elokuvan tuotantoyhtiölle, Sony Picturesille varsin hyvä päätös tarjota Tarantinolle huimaa yhteistyösopimusta, kun Tarantino lähti Weinsteinin veljesten yhtiöstä #metoo-liikkeen jälkimainingeissa. Ei sillä, että tästä olisi jotain epäilyksiä edes ollut.

Tarantinolla on tapana ohjata uhmaavan pitkiä elokuvia, rankoista aiheista ja vieläpä todella raskailla siveltimenvedoilla. Yhdellekään katsojalle ei varmasti jää epäselväksi, kuka ohjaajana on tahtipuikoissa ollut. Tarantino tuntuu kuuluvan koulukuntaan, jossa enemmän on enemmän.

Once Upon a Time in Hollywood on isoa elokuvantekemistä. Se sisältää upeita kohtauksia, joissa kameran annetaan liitää laajojen lavastuksien yli, kiinnittää huomiota todella huolellisiin yksityiskohtiin, jotka kuvaavat 60-luvun ajanjaksoa sekä tietysti veripatruunoita säästelemättömiä otoksia.

Vahvan vaikutuksen elokuva tekee siis jo ihan työn laajuudellaan. Rakenteellisesti elokuvassa käytetään myös niin kertojaa, takaumia kuin vaihtoehtoisia aikajanoja, jotka tapahtuvat hahmojen mielessä. Tarantinon työkalupakista löytyy siis välineitä, voisi sanoa. Varsinaista elokuvasäveltäjää ei käsittääkseni Once Upon a Time in Hollywoodissa työskennellyt lainkaan. Sen sijaan ääniraita sisältää muun muassa Neil Diamondia, Simon & Garfunkelia, Deep Purplea, Joe Cockeria, Aretha Franklinia, The Rolling Stonesia, The Mamas and the Papasia ja niin edespäin. Hämmästyttävästi musiikki on kuitenkin ommeltu niin hyvin elokuvan rakenteeseen, että se ei puske elokuvasta ulos häiritsevänä elementtinä, päin vastoin.

Itse tulkitsisin elokuvan olevan analyysi taiteesta. Tiedän, että monelle se ei varmasti sellaisena näyttäydy. Valtaosa katsojista hakeutuu elokuvan luokse nähdäkseen Tarantinon taas tekevän, mitä Tarantino parhaiten tekee. Rakentavan elokuvansa käsinkosketeltavan jännitteen ja sitten finaalissa purkavan sen väkivaltaiseen kliimaksiin, kuin toimintaelokuvista kauneimmat.

Ja tämänkin luennan hyväksyn. Ja sen elokuva tarjoaa. Mutta minä ainakin luin Once Upon a Time in Hollywoodin myös syvällisempänä, monitahoisempana elokuvana.

Vuosi 1969 kuvataan jonkinlaisena kulminaatiopisteenä vanhan Hollywoodin, jota edustaa Dalton sekä uuden Hollywoodin, jota edustaa Polanski ja Tate, välillä. Tarantino tuntuu olevan kiinnostunein vuoden 1969 niin sanotusta zeitgeistista. Hän rakentaa ajankuvaa huolella ja tuntuu, hämmästyttävän hyvin, vanginneen kuvaansa sen tunnelman, joka vallitsi hippien ja elokuvatähtien kohdatessa Vietnamin sodan runnoessa jossain taustatietoisuudessa.

Mitä tällä Mansonin murhaajahippien ja Hollywoodin yhteentörmäyksellä sitten halutaan ilmentää? Kuten todettu, itse ajattelen sen olevan jonkinlainen analyysi taiteesta. Taiteen mahdollisuuksista, rajoista, vaikutuksesta. Taiteen ja tosielämän suhteesta. Mansonin perheen karmeiden murhatekojen motiiviksi annetaan se, että "elokuvat opettivat heidät tappamaan". Siksi elokuvatähtien kuuluu kuolla.

Mielenkiintoisinta tässä on se leikki - tanssi, jonka Tarantino muodostaa historian, vaihtoehtoisen historian, taiteen ja todellisuuden kanssa.

Elokuvan kuluessa myös Dalton oppii omaksumaan uuden Hollywoodin tekniikat - metodinäyttelemisen, katoamisen rooliin - näyttelemisen - ei vain elokuvatähti Rick Daltonina, vaan näyttelijä Rick Daltonina. Olemisen hahmona. Elokuvan lopussa Tarantino tuo läpi elokuvan erillään olleet naapurit Sharon Taten ja Rick Daltonin yhteen. Uusi Hollywood ja vanha Hollywood kohtaavat ja latautunut jännite niiden välillä purkautuu.

Tarantinon poseeraava tyyli jakaa ihmisten mielipiteet. Itse olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä se mahdollistaa. Once Upon a Time in Hollywoodissa se mahdollistaa monitahoisen tulkinnan taiteen muodosta. Kuvitteellisuuden, täyden fiktion suhteesta totuudellisuuteen, melkein dokumentinomaiseen realismiin. Haluaisin ajatella, että Tarantinon johtopäätös on, että fiktiiviselläkin, yliampuvalla, spagettiwesternejä mukailevalla tai fantasiamaisella taiteellakin - sadulla - on jalansijansa. Ja sekin on merkityksellistä. Sekin käy dialogia aidon maailman kanssa. Historian. Todellisuuden. Tulevaisuuden. Taide muokkaa todellisuutta ja todellisuus taidetta. Kumpi on reaktio kumpaan?

DiCaprio on loistava. Elokuvan suurin onnistuja. Ne syvällisyydet, joihin hän sukeltaa hahmonsa kanssa, ovat häkeltäviä. Hän esittää näyttelijää, joka näyttelee roolihahmoa. Ajoittain hän näyttelee näyttelijää, joka näyttelee huonosti ja välillä näyttelijää, joka näyttelee uskomattoman hyvin. Sen lisäksi Rick Daltonin hahmo on mielenkiintoinen metamerkityksiltään. Dalton on hyvin antiteettinen niiden sankarien kanssa, joita hän itse esittää valkokankaalla. Dalton itse ei edes aja omaa autoaan, ei korjaa omaa televisioantenniaan. Nämä tehtävät on sysätty miehekkäämmälle ja siten klassista sankaria enemmän muistuttavalle stuntmiehelleen, joka on muuttunut Daltonin henkilökohtaiseksi assistentiksi, Cliff Boothille.

Brad Pitt on osaansa nappivalinta. Booth on hahmona hyvin spesifi, tietty. Voisin hyvin nähdä hänestä muodostuvan tulevaisuuden kulttihahmo, kuten niin monesta Pittin hahmosta on muodostunutkin. Ja samoin kuin esimerkiksi Fight Clubin Tyler Durden, myös Cliff Boothista nousee jonkinlainen machomaskuliinisuuden vedenjakaja. Elokuvassa kerrotaan, että Booth on saattanut murhata vaimonsa. Sinänsä hahmo käy myös keskustelua tässä ajassa, vaikka onkin vuodesta 1969. Mikä on Boothin suhde siihen toksiseen mieskuvaan, joka Harvey Weinsteinilla ja muilla Hollywoodin saalistajasioilla on ollut itsestään?

Suurimman vaikutuksen tekee DiCaprion ja Pittin välinen kemia. Heidän yhteisissä kohtauksissa on jotain maagista. Antaisin molemmille Oscarit jo pelkästään siitä hyvästä, että tuntui kuin heidän välissään ilma olisi muuttunut raskaaksi alkuaineeksi, aika pysähtynyt ja muu maailma kaikonnut ympäriltään.

Once Upon a Time in Hollywood yllättää. Vaikka Tarantinolta ollaankin totuttu näkemään tasaista laatua, tuntuu se silti hyvältä, että näinkin korkeat odotukset pystytään ylittämään. Elokuva on pitkä, mutta jokainen minuutti tuntuu ansaitulta. Elokuva kestäisi myös useamman katselukerran, sillä tuntuu siltä, kuin ensimmäisen kerran jälkeen vasta pystyisi raaputtamaan sitä jäävuoren huippua elokuvan kerroksellisuudesta. Minua valistuneemmat elokuvankatsojat pystyvät purkamaan elokuvaa varmasti myös osiinsa tarkemmissa kehyksissään siinä dialogissa, jota elokuva käy lännenelokuvien, spagettiwesternien sekä pulp- tai B-luokan elokuvien kanssa.

The Departed (The Departed)

Jack Nicholson on Bostonilainen mafiapomo Frank Costello, joka sotkeutuu juonien, petosten ja väärien syytösten peliin kaupungin poliisilaitoksen sekä FBI:n kanssa. Costellolla on soluttautujia poliisissa; Matt Damonin Colin Sullivan ja poliiseilla on soluttautujia Costellon leivissä; Leonardo DiCaprion William "Billy" Costigan. Valtapeliä pelaa Costellon kiinnisaantia yrittävät poliisipäälliköt Martin Sheenin ja Alec Baldwinin esittäminä. Mark Wahlberg on yksinkertainen, mutta siksi niin tehokas tutkija ja Vera Farmiga psykologi, joka sotkeutuu keskelle petosten verkkoa, etenkin DiCaprion ja Damonin hahmojen väliin.

The Departed on yksi hemmetin vangitseva, loistavasti tehty elokuva. Erittäin mielenkiintoista olikin pohdinta oikeasta ja väärästä, eloonjäämiskamppailusta - kun tuntuu, että ainoa tapa selvitä, onkin erittäin kyseenalaiset keinot. Kun olet ollut pitkään soluttautuneena rikollisten joukossa, vaara onkin, että sinusta on tullut sellainen. On myös mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuu rikolliselle, joka saakin paljon enemmän irti lainkuuliaisuudesta. Siksi DiCaprion ja Damonin hahmojen kaksinainen moraalikamppailu onkin elokuvan vahvin valtti.

Pidin tunnelmasta, joka tässä luotiin. Yhtäkään turhaa minuuttia elokuvassa ei käytetty, vaikuttavasta kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta. Elokuva kulkee täydellisessä rytmissä, vetäen katsojaa aina syvemmälle kiinnijäämisen pelon maailmaan. Kyseessä onkin yksi voimakkaimmin sykkivistä trillereistä, joita olen nähnyt.

Jack Nicholson on loistava ja mikä muu on uutta. Joidenkin näyttelijöiden kohdalla sinun todella täytyy työskennellä itsesi kanssa, että pidät heitä itseäsi miellyttävinä näyttelijöinä. Etenkin jos he esittävät Nicholsonin repertuaarin kaltaisia kunniattomia hahmoja. Mutta Nicholson vakuuttaa sinut roolista riippumatta. Hän voisi esittää maailman typerimpiä, ilkeimpiä, hulluimpia hahmoja ja silti olla yksi kaikkien aikojen parhaista. Ja kuitenkin pystyisi esittämään myös maailman rakastetuimpia, sympaattisimpia tai karismaattisimpia miehiä. Matt Damon on loistava miehenä, jolla on aina ollut selvät sävelet, mutta loppujen lopuksi se tarvitseekin vain vähän säröä, niin hänen suuntansa on hukassa. Mark Wahlberg on aina loistava ja tässä eritoten hienosti roolitettu. Ainoastaan hämäsi vähän Alec Baldwin vähän yksipuolisessa roolissaan.

Koko elokuva kuuluu kuitenkin Leonardo DiCapriolle. En koskaan väsy ylistämään häntä. En edes ajatellut, että tämä olisi mitenkään hänen uransa vaikuttavimpia rooleja, mutta olihan se, tietenkin. Hän on aivan mestarillinen esitellessään unohduksiin joutuneen, omilleen jätetyn miehen epätoivon ja turhautuneisuuden.

Etenkin ylistäisin elokuvaa sen ohjauksesta, ja miten voisikaan olla sivuuttamatta sen legendan, joka on Martin Scorsese. Hän vangitsee elokuvan tyylin, rytmin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Toisin sanoen, hän osaa rakentaa kohtauksen ja se on harvinaista. Erityisen mieleenpainuva oli kohtaus yhdessä ruokakauppadelissä, jossa DiCaprio aloittaa tappelun eräiden kovisten kanssa, päästäkseen Nicholsonin mafiapomon tietoisuuteen. Kohtaus on väkivaltainen, mutta Scorsese pitää katsojan kiinni ruudussa käyttämällä hyväkseen kuvausta sekä mielenkiintoisella tavalla musiikkia. Kun tappelu viimein päättyy, vain musiikki soi katsojan korvissa ja väkivalta tavallaan menettää hohtoaan graafisuudestaan. Saisi Tarantino ottaa oppia. Pidin myös todella paljon kohtauksesta elokuvan loppua kohden, kun DiCaprion ja Farmigan hahmot tapaavat ulkona toimistorakennusten keskellä ja Farmiga työntää sormensa DiCaprion hiusten läpi. Tässä eleessä oli jotain niin vangitsevaa ja se yksistään puhui enemmän kuin tuhat sanaa dialogia. Ja Scorsese takuuvarmasti otti kaiken irti tästä yksittäisestä eleestä, tapa, jolla hän sen kuvasi, oli.... miten hän käytti valaistusta... mestarillista...?

...=)

The Revenant (The Revenant)

Ehkä en olisi katsonut tätä elokuvaa, jos sitä ei olisi minulle myynyt kaksi asiaa. Ensimmäisenä Leonardo DiCaprio ja hänen uransa kohokohdaksi muodostunut roolityö ja toisena mestarillisena ohjauksen taiteilijana tunnettu Alejandro G. Inarritu. Elokuva nimittäin on rankka, armoton ja brutaali.

Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on 1800-luvun metsästäjä, joka joutuu karhun raatelemaksi ja miehistönsä hylkäämäksi. Tästä alkaa tulinen eloonjäämiskamppailu ja henkisen koston matka. Glass nimittäin joutuu John Fitzgeraldin (Tom Hardy) pettämäksi, tämän ampuessa Glassin pojan (Forrest Goodluck).

Heti ensimmäisistä sekunneista katsoja istutetaan tähän menneen maailman, karuun ympäristöön. Aika, jolloin ei ollut edes sähköä tuntuu hyvin kylmältä ja armottomalta. Tätä korostaa ohjaaja Alejandro G. Inarritun ja kuvaaja Emmanuel Lubezkin kuvaus. Syntyy kaunis tasapaino kun elokuvan tapahtumat ovat niin alkukantaisia, primitiivisiä ja kuvaus sekä elokuvatekniikka, jota Inarritu ja Lubezki kameratyöllään demonstroivat, ovat niin visionääristä, uutta sekä raikasta. Sama vastakkainasettelu löytyy myös luonnon kauneudesta ja samalla sen raadollisuudesta. Inarritu muistuttaakin tästä yhtenään, kääntämällä kameran pois toiminnasta, pois ihmisistä ja kohti luontoa.

The Revenant tulee jäämään historiaan ennen kaikkea Leonardo DiCaprion roolityön ansiosta. Tämä on hänen taidonnäytteensä maailmalle. Erityisesti hänen elekieli, puheen rytmi on lumoavan korutonta miehenä, jolla ei ole enää mitään menetettävää. Samalla kun hän käy uskottavasta selviytyjästä, täytyy hänen myös käydä uhrista - kaltoinkohdellusta miehestä, joka voittaa kaikki todennäköisyydet. Tuloksena on moniulotteinen, vangitseva, voimakas roolisuoritus. DiCaprion jokainen hengenveto tuntuu katsojan sydämmessä ja tämä on ehdottomasti yksi näytteliätyö, jota ei unohda lopunelämäänsä.

Ei tässä muuta sisältöä edes tarvita. Inarritu viisaasti vain maalaa kuvaa DiCaprion ympäriltä, herättäen henkiin spirituaalista tematiikkaa. Mukana on elementtejä Amerikan intiaanien kielestä, uskomuksista, hengellisyydestä ja kulttuurista. Tämä yhdistettynä luonnon karuun, mutta kauniin kuvaukseen antaa DiCaprion yhden miehen selvitymislegendalle upeat raamit. Ainoa kritiikki, minkä voin antaa on, että elokuva on hitusen verran pitkä ja kaksi ja puoli tuntia raadollista selvitymistä on enemmän kuin tarpeeksi.

#elokuvahaaste2016 (46. Elokuva, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit)

...=)

Django Unchained (Django Unchained)

Vakavaa teemaa pohtiessa ei voi tulla ajatelleeksi, että miksi tälläisiä elokuvia tehdään? Onko se viihteen repimistä ja katsojien sympatioiden herättämistä vai tehdäänkö se tärkeän viestin viemisen vuoksi, jotta historia ei toistaisi itseään?

Vaikka Quentin Tarantino on tunnettu räävistä, usein sopimattomana pidetystä tyylistään, hän onnistuu yhdistämään sen Amerikan, ehkä koko maailman, historian yhteen arimmista aiheista: mustien orjuutus. Aivan viime vuosina tämän lajityypin elokuvat ovat olleet pinnalla. Vuoden 2011 The Help/Piiat, Django Unchained ja vuoden 2013 12 Years a Slave. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset viimein uskaltavat puhua tästä kipeästä aiheesta, nyt siis kun haavat ovat umpeutuneet. Ehkä se johtuu siitä, että tummaihoisten äänet alkavat vihdoin nousta merkittävemmäksi tai kyynisesti ajateltuna se johtuu siitä, että aiheesta on helppo tehdä koskettavia elokuvia. Siksi, olen enemmän kuin tyytyväinen, kuinka hyvin ohjaaja Quentin Tarantino onnistui Djangollaan. Hän nimittäin teki viisaasti - hän ei keskittynyt pelkästään orjuuden kurjuuden kuvaamiseen vaan lisäsi elokuvaan enemmän kerroksia ja elementtejä, lähinnä itselleen tyypillisiä sellaisia, kuten yliampuvat toimintakohtaukset tai päähenkilöiden oudot operaatiot, joiden tavoite on yleensä eri kuin lopputulos. Esimerkiksi Tarantinon edellisessä elokuvassa kyseessä oli operaatio Kino, jossa räjäytettiin elokuvateatteri. Djangossa vuorossa oli plantaasi.

      Django (Jamie Foxx) on orja Yhdysvaltojen eteläosissa 1800-luvun puolivälissä. Hänet vapauttaa entinen hammaslääkäri, nykyinen palkkion metsästäjä Tri. King Schultz (Christoph Waltz), joka tarvitsee Djangon apua kerätäkseen palkkion kolmesta Djangon entisestä orjuuttajasta. Tämän jälkeen hänelle selviää, että Djangolla on vaimo ja hän lupaa auttaa tätä pelastamaan Broomhilda (Kerry Washington) Calvin J. Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasilta.

 "Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle"

      Tarantino ymmärtää elokuvan rakenteen. En kovin monesta elokuvasta ole sanonut, että "se piti minut liimattuna penkissäni läpi koko keston", mutta kaikki näkemäni Tarantinon elokuvat ovat olleet niin vangitsevia, että aika on kiitänyt ohi. Hänellä on taito pitää katsojat kiinnostuneina elokuvaan ja se on ehkä paras ominaisuus, mitä ohjaajalla voi olla. Tietenkään, en usko, että ketään ei voisi olla tykästymättä Tarantinon omintakeiseen tyyliin, kenenkään ei todellakaan tarvitse arvuutella onko elokuva hänen ohjaama vai ei. Tyyli on toimiva. Se on näyttävä olematta liian mauton ja Tarantino käyttää loistavasti hyväkseen omaa makuaan jolloin kokonaisuus on anteeksipyytelemätön. Yksi näyttelijä, jolla on mielestäni ollut aina täydellinen kyky vangita ohjaajan näkemys elokuvasta ja täydentää hänen visiotaan ja siten saada hänen näyttelemä hahmo sopimaan elokuvaan - Leonardo DiCaprio. Hän on täydellinen valinta sosiopaattisen orjan omistajan Calvin J. Candien rooliin. Se on niin teatraalisesti kirjoitettu, että kuka tahansa muu näyttelijä veisi hahmon kliseisen pahiksen rooliin, mutta ei DiCaprio, hän tekee siitä uskottavan ja luontevan, mielenkiintoisen. Hän ei myöskään paljasta kaikkia korttejaan heti vaan pitää katsojaa otteessaan pidemmän aikaa.

       Jamie Foxxilla on kuitenkin ehkä kaikkein vaativin rooli. Rooli, josta hän suoriutuu täysin niin hyvin kuin siitä on mahdollista suoritutua. Koska Tarantinon käsikirjoitus on niin voimakas, mikä on hyvä asia, on se näyttelijöille suuri haaste. Foxx saa Djangosta pääroolin. Sen olisi helppo hukkua monien näyttävien sivuroolien alle, mutta Foxx pitää pintansa ja pärjää DiCaprion, Waltzin ja Samuel L. Jacksonin vauhdissa. Vaatii taitoa ja kokemusta saada Djangon roolista niin samaistuttava, karismaattinen ja valovoimainen sekä uskottava. Lisäksi Foxx saa siihen paljon energiaa, mitä ei voi olla kuin hämmästelemättä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka todisti jo näyttelijänvoimansa Tarantinon edellisessä elokuvassa Kunniattomat Paskiaiset vuodelta 2009. Waltz onnistuu tuomaan King Schultziinsa sitä samaa energiaa ja valkokankaan hallitsemista kuin hänen Hans Landaansa. Kuitenkn tällä kertaa on kyse hyviksen roolista ja nämä henkilöt ovatkin ihan erilaisia, kiitos Waltzin.

     Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle ja se välittää tärkeän viestin siitä, että historia ei todellakaan saisi toistaa itseään. Ehkä Tarantinon upein elokuva tähän asti, on Djangossakin hänelle ominainen leimansa ja hyvä niin! Jos olisi sillä tuulella, että jaksaisi, niin voisi tietenkin valittaa stereotyyppisestä naisen asemasta tässä elokuvassa, johon Kerry Washingtonin Broomhilda on asetettu. Tälläinen "damsel in distress"-asetelma on jo nimittäin tai ainakin sen tulisi olla jo menneen talven lumia, mutta Tarantino saa tälläiset asiat anteeksiannettaviksi. Django Unchained saattaa olla ajoittain liian raaka, ainakin se oli sitä minulle, mutta loppujen lopuksi se on Tarantinon tyyli ja upea käsikirjoitus täynnä miellyttäviä henkilöhahmoja, etenkin Christoph Waltzin upeasti eloon herättämä Tri. King Schultz, joka tekee elokuvasta normaalia paremman ja erittäin mieleen jäävän.

The Wolf of Wall Street (The Wolf of Wall Street)

Martin Scorsesen ohjaama mustakomedia The Wolf of Wall Street, joka valmistui vuonna 2013, kertoo Jordan Belfortista (Leonardo DiCaprio), pörssimeklarista, joka rikastuu 90-luvulla itse perustamansa yrityksen Stratton Oakmont kanssa, jonka pääsääntöinen tehtävä on ottaa rahat pois tavallisilta sijoittajilta ja pistää ne omaan taskuun. Yhtiö saa kuuluisuutta listattuaan kenkäsuunnittelija Steve Maddenin pörssiin. Belfort kasaa miljoonaomaisuutensa ja samalla kun vastuuttomasti leveilee rahoillaan, huorien, huumeiden ja ökyjahtien muodossa, alkaa myös FBI kiinnostua miehestä. Margot Robbie esittää Belfortin toista vaimoa, Naomi Lapagliaa, Jonah Hill Belfort oikeaa kättä ja yhtiökumppania ja Matthew McConaughey Belfortin uran alkuaikojen opastajaa. Kyle Chandler on Belfortia jahtaava FBI agentti.
     Melkein kolmen tunnin elokuva, joka sekunti loppujen lopuksi käytetty hyödyksi. Ensimmäinen puolisko sujuu luontevasti yritystä luodessa ja rahoja tuhlatessa. Ensimmäisen osan lopussa voi saattaa, toivottavasti jo alkaa ihmetellä, että löytyykö tarinasta filosofista merkitystä ollenkaan. No loppuosaa elokuvaa Scorsese upeasti käyttääkin seurausten kohtaamiseen. Kuten elokuvan sitaatti kuuluu "someday the chickens will come home to roost". Scorsese rakentaa erittäin viisaasti siirtymän rikkauksista ryysyihin. Ensin hän vihjaa siitä hienovaraisesti ja hiljaa hän vaihe vaiheelta istuttaa loppuratkaisun juonikaareen. Käsikirjoitus on täyttä puhtautta. Vaikka aihe ei paperilla kaikkia kiinnostaisikaan, on juoni silti yksi parhaita pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että oikeasti todistaa jotain tapahtuvan. Scorsese ohjaa käsikirjoituksen mestarin tavoin. Hän saa aikaan mielenkiintoista dynaamista ristiriitaa, jota tutkii avoimin mielin. Yleensä en ole kauhean suopea kertojan käyttämiseen, mutta Scorsese tekee sen paremmin kuin ehkä ketään muu. DiCaprio selostaa lähes joka kohtauksen kertojana, mutta siinä Scorsese tekeekin viisaan ratkaisun eli kuvaa elokuvan ikään kuin Belfortin silmin. Tekee siitä oikeasti elämänkerrallisen. Liioitellut tapahtumat ja räävit kohtaukset istuvat upeasti elokuvan tyyliin. Tunnelmasta on saatu irrationaalinen ja saa katsojan kyseenalaistamaan juonta. Elokuvasta löytyy ainakin loppua kohden motiivi ja merkitys. Koko kolme tuntia käytetään viisaimmin kuin ehkä koskaan, vaikkain tietyt suvantovaiheet ovat välttämättömiä, mutta tässä elokuvassa se ei juuri haittaa sillä katsoja saa silloinkin runsaasti mustaa huumoria ja ronskia energiaa. Thelma Schoonmakerin käsittämättömän aistillinen ohjaus saa jopa metarforisia merkityksiä ja rakentuu upeasti elokuvan kanssa yhteen.

     The Wolf of Wall Street on täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista on vaikea valita suosikkinsa. Kokonaisuus toimii. Elokuvan tyyli on ehkä näkyvimmässä osassa. Scorsese saavutta melkein jopa fantasianomaiset, henkeä salpaavat otokset New Yorkin maisemista ja sisällyttää joka kohtaukseen upeaa draamaa ja upeaa tunneskaalaa, jota tulkitsee virheettömästi Leonardo DiCaprio elokuvan pääosassa. DiCaprio on uransa parhaassa roolissa. Hän omii roolin aukottomasti ja sisällyttää hahmoon niin paljon inhimillisyyttä, että näinkin yliampuvaa hahmoa on pakko uskoa. DiCaprio suoranaisesti elävöittää roolin ja saa siitä realistisen ja uskottavan. Hän saa kohtaukseen kuin kohtaukseen tasapainoa ja karismaa. Mikä on ehkä vaikuttavinta, jos yhtä vaikuttavinta osa-aluetta edes tästä henkeäsalpaavasta roolisuorituksesta pystyy nimeämään, on DiCaprion tulkitsema uskomattoman laaja tunneskaala. Elokuvan aikana hän vie Belfortin vaatimattomasta Wall Streetin keltanokasta kovan luokan liikemieheksi, jolle räjähtävät juhlat täynnä huumeita ja kovaa musiikkia eivät ole mikään uutinen. Ja kaikkeen tähän hän saa luotua yhtenäisyyttä. Katsoja ymmärtää, että elokuvan lopussa on sama mies kuin elokuvan alussa, vaikkakin DiCaprio luo myös kehitystarinaa hahmolleen. Elokuvan lopussa on oikeasti henkisesti kasvanut Jordan Belfort. Tämä on niin mestarillista näyttelemistä, että DiCaprio on unohtumaton. Hän tekee roolista aidon. Niin syvällinen on hänen tulkitsema hahmo, että sitä on liian vaikea arvioida. Jopa DiCaprion tapa sanoa hahmon nimi kuulostaa niin uskottavalta, että jo se vakuuttaa. Hienovaraiset sävyt, joita DiCaprio hahmoonsa on tuonut ovat jo itsessään täyttä mestarillista luokkaa. Virheistä ei ole tietoakaan ja hän saa lukuisiin kohtauksiin tuotua niin psykologista tarkkuutta, että jokaisesta vuorosanasta tulee lisää kerroksia upeasti rakennettuun hahmoon. En osaa kehua roolisuoritusta tarpeeksi, turha edes sanoakaan, että DiCaprio on kuin toinen ihminen, aivan kuten jokaikisessä roolisuorituksessaan.
      Jonah Hill on sivuroolissa kyltymätön. Hän saa aikaan valkokankaalla todella mielenkiintoista tulkintaa ja räjäyttävää energiaa. Silti hän onnistuu löytämään kohtaukset, jossa viedä katsoja syvemmälle hahmonsa mielenmaailmaan. Kohtaus, jossa hän huutaa akvaariota siivoavalle miehelle on sekä koomisesti täydellinen että draamallisesti syvällinen. Se kiteyttää hahmon olemuksen täydellisesti. Vähän alemmalla tasolla näyttelee Margot Robbie, vaikkakaan surkeammasta roolisuorituksesta kuin kiitettävä ei tästä elokuvasta voi puhuakaan. Robbie istuu luontevasti hahmonsa taakse, mutta loppua kohden häneltä odottaisi vähän enemmän kuin kaksiulotteista esittämistä. Jean Dujardin ei tuo paljoa roolinsa, mutta sen minkä pystyy ja siksi onkin hyvin roolitettu, koska tuo juuri sen rooliin, minkä se vaatii. Kyle Chandler saa rooliinsa yllättävää vastavuoroisuutta ja oikeaa tulkintaa. Kohtaus, jossa hän istuu metron penkillä, matkalla kotiin vaimonsa luo, aivan kuten Belfort elokuvassa hänelle naljaili, Chandler näyttelee liikuttavasti. Siinä, missä DiCaprio sisäistää Scorsesen näkemyksen elokuvasta, muut näyttelijät ovat hieman hakoteillä, ei se sinänsä haittaa, sillä DiCaprion taidonnäyte elokuva lopulta onkin. Lukuun ottamatta Matthew McConaugheyn upeaa pientä sivuroolia, johon hän saa ammennettua todella paljon energiaa, läsnäoloa ja karismaa. McConaughey tekee yllättävästi yhden parhaimmista roolisuorituksistaan. Hän on ajaton. Kuitenkin se on Scorsese ja DiCaprio, jotka ovat ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista yhteistyökumppaneista.
      The Wolf of Wall Street on spektaakkeli. Scorsese on ohjannut elokuvan sujuvaksi, luontevaksi, tunnelmaltaan dynaamiseksi ja samalla ajattoman puhuttelevaksi. DiCaprio tekee pääroolissa puhtaan, henkeäsalpaavan roolisuorituksen ja kokonaisuutena elokuva on aito. Scorsese onnistuu käyttämään koko elokuvan ajan hienovaraiseen tulkintaan ja luo upean tyylin elokuvalle, jonka kaikkia kerroksia, ei syvällisinkään pysty tulkitsemaan. Tämä on upeaa elokuvantekoa. Tietty ristiriitaisuus on elokuvan suola ja kiinnostava tunnelma vie katsojan mukanaan. Elokuvan ehdottomasti kulkee mukana seuraavat päivät katsomisesta. Ja sitä on elokuva parhaimmillaan

9 1/2

...=)

Inception (Inception)

Inception on Christopher Nolanin vuonna 2010 valmistunut sci-fi/draama-elokuva. Elokuvaa tähdittää iso näyttelijäkaarti johon kuuluu Oscar-voittaja Leonardo DiCaprio, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-ehdokas Ellen Page, Oscar-voittaja Michael Caine, Oscar-ehdokas Ken Watanabe, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Tom Berenger ja Cillian Murphy. Elokuva on yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä yli 800 miljoonan dollarin tuotollaan. Se voitti neljä Oscaria tekniseltä puolelta.

    Inception kertoo Dominick Cobbista (Leonardo DiCaprio), jonka yritys harrastaa teollisuusvakoilua hieman erilaisin menetelmin. Menetelmä on armeijan kokeellinen teknologia, jolla vallataan kohteiden alitajunta ja otetaan tietoa heidän unistaan. Heidän viimeisin kohteensa on japanilainen business-mies Saito (Ken Watanabe). Saito haluaa murtaa kilpailijan energiamonialayrityksen ujuttamalla ajatuksen kilpailijan pojan alitajuntaan. Jos Dom onnistuu Saito käyttäisi vaikutusvaltaansa murhasyytteiden poistamiseen Domilta, jotta tämä voi palata Yhdysvaltoihin lastensa luo. Domia syytetään vaimonsa Malin (Marion Cotillard) murhasta.
     Inceptionin juonta on luultavasti hieman vaikea rueta kirjoittamaan niin, ettei paljasta oleellista tietoa lopusta, joten se on nyt aika yksinkertaisessa muodossa. Juoni on, kuten monissa Nolanin elokuvissa sangen monimutkainen, mutta hätkähdyttävän kaunis ja koskettava. Ja elokuvan tapahtumapaikan tapaisesti on juonikin unenomainen. Christopher Nolan on upea ohjaaja. Yksi lempiohjaajistani. Ehdottomasti. Hänellä varsin omalaatuinen tapa kuvata elokuvia. Hän on hyvä siksi, että on persoonallinen ja luo elokuvista kuin pieniä taideteoksia, mutta varsin älykkäällä ja modernilla tavalla. Hän hallitsee upeasti elokuvan tunnelman luonnin ja synnyttää upeita elokuvia täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Inception on ehkä hänen hienoin elokuvansa. Inception herättää paljon ajatuksia ja jää vainoamaan katsojaa päiväkausiksi. Nolan tekee sellaisia elokuvia, jotka eivät yksinkertaisesti toimisi kirjana tai edes kenenkään muun ohjaajan elokuvana. Hänen mielikuvituksensa on sanattomaksi pistävä. Hän on ohjannut elokuvan vakaalla kädellä ja vinoilla lavasteilla. Inception on ainutlaatuinen, upea teos, jonka pohjalla on rakkaus. Elokuva käsittelee myös elämää, sen pituutta ja tarkoitusta. Inception on täydellinen niin monessa suhteessa, niin sanoma kuin juoni kuin ohjaus kuin käsikirjoitus kuin lavasteet kuin erikoistehosteet kuin näyttelijätkin.
     Leonardo DiCaprio on luotu valkokankaalla. Hän on ehdottomasti sukupolvensa paras näyttelijä. Hän kantaa elokuvan vaivatta harteillaan ja näyttelee kuin tämä olisi hänen viimeinen elokuvansa. Hän saa rooliin määrätietoisuutta ja epätoivoa samaan aikaan, sen näyttämättä tyhmältä. Hänestä ei tule koppavaa eikä ylimielistä vaan hän on täydellinen, virheetön ja vahva.
      Ellen Page on hyvä Domin apurina, The Architectina, Ariadnena. Hän selvästi hakee DiCapriosta voimaa ja näyttelee häntä vasten. He ovat hyvä pari ja heidän keskinäinen energia toimii hyvin. Page todistaa olevansa kylmäpäinen, vankka, kypsä ja varsin hyvä näyttelijä.

      Marion Cotillard on vaikuttava kohtalokkaana Mal Cobbina. Hän särkee jokaisen elokuvan katsojan sydämen. Hänen energiansa on upeaa ja hän on hieno. Hän on harjoittanut upeat näyttelijäntaitonsa hiotuiksi ja todistaa olevansa monipuolinen, syvällinen näyttelijä.
     Inception on harvinainen elokuva. Se kertoo hyvin ainutlaatuisesta keksinnöstä ja hyvin ainutlaatuisista ihmisistä. Nolan on nero. Hän saa katsojan itkemään ja haukkomaan henkeään ja ihastelemaan elokuvaa kaikkea samaan aikaan. Inception on täydellinen elokuva, täydellisillä näyttelijöillä.

10-

...=)

The Great Gatsby-Kultahattu (The Great Gatsby)

The Great Gatsby on vuonna 2013 valmistunut Baz Luhrmannin ohjaama 3D- romanttinen- draama. Sen pääosissa on Leonardo DiCaprio, Tobey Maguire ja Carey Mulligan. Sivuosissa on Isla Fisher, Joel Edgerton, Jason Clarke, Amitabh Bachchan ja Elizabeth Debicki. Se perustuu F. Scott Fitzgeraldin samaan nimiseen romaaniin ja sijoittuu 1920-luvulle.
     The Great Gatsby kertoo nuoresta Nick Carrawaysta (Tobey Maguire), joka on elokuvan kertoja ja päähenkilö. Hän muuttaa asumaan New Yorkin Long Islandille, pieneen kartanoiden väliseen puutarhurin vanhaan asuntoon ja saa töitä Wall Streetilta. Hän menee heti tapaamaan lahden toisella puolella "rikkaiden sukujen puolella" asuvaa serkkuaan Daisya (Carey Mulliganina) ja tämän aviomiesta ja Nickin vanhaa opiskelukaveria, Tomia (Joel Edgerton). Heidän kartanossaan Nick tapaa myös viehättävän nuoren golf-pelaajan Jordan Bakerin (Elizabeth Debicki). Nick huomaa, että häntä tarkkailee hänen naapurinsa, salaperäinen Gatsby (Leonardo DiCaprio). Pian hän saa kutsun Gatsbyn luokse ja tajuaa olevansa ainoa, ketä koskaan on kutsuttu Gatsbyn kartanoon. Kaikki ovat siellä kyllä olleet isoissa, spektaakkelimaisissa juhlissa, mutta kaikki ovat olleet kutsumattomia. Ketään ei ole edes tavannut Gatsbya, ei edes henkilökunta. Jordan käy myös näissä juhlissa ja hänet kutsutaan Gatsbyn luo, tapaamaan häntä yksin. Kun Nick myöhemmin törmää Jordaniin, hän selittää kaiken käyvän järkeen ja pian myös Nickille selviää, että Gatsby on Nickin serkun, Daisyn, entinen rakastaja, joka haluaa tavata Daisyn. Oleellista tarinassa on, että Gatsbyn kartano sijaitsee lahden toisella puolella ns. uusrikkaiden puolella kun Daisyn ja hänen aviomiehen kartano sijaitsee toisella puolella, "vanhan rahan puolella". Gatsbyn näkee omalle laiturilleen Daisyn ja Tomin kartanon majakan päässä vilkkuvan vihreän valon.
    Juonta on todella vaikea selostaa paljastamatta sen upeita loppukäänteitä. Elokuva on pysäyttävä, miellyttävä ja upea aistien elämysmatka. Kaikki on hiottu helposti pidettäviksi; soundtrack, lavastus, näyttelijäsuoritukset jne. Luhrmann ohjaa omaan, upeaan, henkeä pysäyttävään tapaansa, jossa hän heittää yhteen aikakauden upeuden, juonenkäänteiden arvaamattomuuden ja kuvan kauneuden. Luhramannin elokuvista on helppo pitää, koska ne ovat jopa niin upeasti valaistuja! Oleellista ei ole kuitenkaan todeta "Luhramnnin ohjaavan tyypilliseen tapaansa" vaan pikemminkin omaksua tarina itseensä ja käyttää hyväkseen elokuvan tuomaa syvää nautinnon tunnetta. Elokuvaa ei ole tehty realistiseksi, eikä sitä sellaiseksi olisi tarvinnutkaan tehdä, eikä sitä tarvitse sellaisena yrittää hyväksyä. Suosittelen nauttimaan tästä 3D-elokuvan upeasta tunnelmasta, fantastisista vuorosanoista, todella hyvistä näyttelijäsuorituksista ja liian nopeasti kuluvasta ajasta elokuvan parissa. Elokuva on täydellinen sellaisena kuin se oli tarkoitettu ja sellaisena kuin se on.
     Elokuva on sinänsä hieno, että se omistaa kuvaavansa aikakauden. Tässä Luhrmann on poikkeuksellisen lahjakas. On se sitten 1800-luvun Australia tai Pariisi tai 1920-luvun New York. Visuaalisuus ei toimi elokuvaa vastaan tai vie huomiota käsikirjoitukselta tai miltään muultakaan.

"I wish I had done everything on earth with you". 

Elokuva on eeppinen, koskettava, surullinen, kaihoisa, huippu, visuaalinen, nautittava, helposti pidettävä, nerokas ja täydellinen. Se on yksi niistä harvoista elokuvista, joka täyttää odotukset. 20-luvun aikakausi ja tyyli: kyllä. Mutta mistä minulta tulee roimasti lisäpisteitä on elokuvan älykkyys siinä, mitä kertoja kertoo ja mitä hän ei kerro. Katsojan täytyy itse haluta ymmärtää ja päästä sisään henkilöiden aivoihin. Tätä tietenkin edesauttaa mahtavat roolisuoritukset kaikilta näyttelijöiltä.
    DiCaprio on aina takuuvarma onnistuja. Hän on niin moniulotteinen, varma, vahva, kameleomanttimaine, raaka, monipuolinen, syvä. Hän uppoaa Gatsbyn rooliin ja saa luotua todella ongelmaisiin kohtauksiin uskottavuutta. Tähän ei kukaan muu näyttelijä olisi pystynyt. Rooli mikä on niin helppo näyttelä yli. DiCaprio pitää jalat maassa ja luo hahmoon niin vaikuttavia painotuksia, että hän ei edes tarvitsisi ympärilleen mahtavia erikoiefektejä. Mulligan todisti taitonsa jo elokuvassa Shame, Isla Fisher on varsin sympaattinen ja puhkuu elinvoimaa, Joel Edgerton ohjaa katsojan oman roolihahmonsa päätösten taakse, Elizabeth Debicki on upea, joka rakentaa hahmoaan kohtaus kohtaukselta kuin täydellinen elokuvanäyttelijä, kuin myös Jason Clarke, joka repii kaiken irti muutamista kohtauksistaan. Bachchan luo valkokankaalle juuri sopivan määrän mysteeriä ja läpinäkyvyyttä. Totta puhuen, henkilöt ovat kirjoitettu tietyllä tavalla erittäin moniuloitteisiksi ja heidän motiivinsa ovat todella syvälliset ja uskottavat. Näitä rooleja ei ole helppo muovata sympaattisiksi tai uskottaviksi, mutta upea näyttelijäkaarti vetää isot panokset kehiin ja ampuvat täysosuman. Heidän luomaan syvyyteen ja tekstuuriin ja vuorovaikutteisiin voisi upota, niin kehittyneesti ovat he pystyneet ne luomaan.
    The Great Gatsby-Kultahattu pitää lupauksensa. Se antaa katsojalle tarpeeksi tilaa hengähtää, mutta samalla koko ajan vie häntä upeasta kohtauksesta toiseen. Elokuva myös onnistuu tavoitteessaan moitteettomasti ja katsojan päähän iskostuu DiCaprion ikimuistoinen Gatsby.

9 1/2

...=)