Gypsy, 1. tuotantokausi

Minun mittapuullani kymmenen jakson sarja on älyttömän lyhyt, mutta kaipa jos joku ulkopuolinen tarkastelisi katsomistottumuksiani, saattaisi kymmenen tuntia televisiota kahdessa päivässä tuntua liioittelulta. Sitten minun ei varmaan kannata edes mainita, että ei tässä vielä mitään, mutta siinä vaiheessa kun huomaa lukinneensa itsensä sisälle koko päiväksi ja katsoneensa kokonaisen kymmenen tunnin tuotantokauden putkessa - se alkaa jo tuntua jossain.

Gypsy on siis Netflixin uutuussarja, jonka pääosassa on Naomi Watts, jatkaen muotivillitystä Hollywoodissa, jossa jokaisen varteenotettavan näyttelijän on tähditettävä ainakin jonkinmuotoista minisarjaa, mieluiten hittimenestystä, kun ennen kunnon elokuvatähdet karttoivat televisiotuotantoa kuin ruttoa. Hän on psykologi, joka ottaa potilaidensa tapaukset vähän liian henkilökohtaisesti. Hänen miestään esittää Billy Crudup (jonka nimeä en koskaan muista (menee sekaisin Stephen Dorffin kanssa)), joka on lakimies seksikkään sihteerin kanssa tietysti liian myöhään töissä toimistolla.

Aina välillä minunkin kaltaiselleni kohdeyleisölle tehdään matskua, Gypsy oli heti ensi silmäyksellä niin omalta tuntuva - jos tiedätte mitä tarkoitan. Sellainen sarja tai elokuva, jonka miettimistä ei tarvitse kauheasti arvuutella. Tiesi jo etukäteen, että juuri tämänlaisesta tv-sarjasta minä pidän. Vielä kun huomasin, että sarjassa näyttelee sekä Karl Glusman että Blythe Danner, niin mikäpä parempaa...

Gypsy on äärettömän mielenkiintoinen psykologinen leikki. Koko ajan saa olla tulkitsemassa pienen pieniä yksityiskohtia näistä hahmoista, että vähän pystyisi arvaamaan, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Viimeisimpien jaksojen kohdalla olin jo ihan hermo riekaleina, kun en vieläkään ollut päässyt perille kaikista tapahtumista tai hahmoista. Lopussa annettiin jonkinlaista vihiä hahmojen motiiveista, mutta ehdottomasti vaadin toista kautta tulevaksi heti!

Pidin ihan mahdottomasti sarjan ulkonäöstä. Se on kuvattu jollain pehmeällä filtterillä, mikä tekee kuvasta todella miellyttävää. Kohtaukset eivät myöskään etene tuhat lasissa, vaan niihin oikeasti paneudutaan. Hahmot keskustelevat ja prosessoivat kokemaansa, mikä tietysti vielä entisestään luo tiiviimpää tunnelmaa, kun ei oikein tiedä ketä uskoa, kun kaikki hahmot tuntuvat niin hyvin kirjoitetuilta. Toisin sanoen kukaan ei ole se varjoissa lymyilevä pahis, jonka tunnistaisi tarinan antagonistiksi tuhanenn kilsan päästä, vaan päin vastoin. Kaikki piiloutuvat maskiensa taakse ja valehtelevat ja teeskentelevät olevansa jotain muuta mitä ovat, aivan kuten oikeassakin elämässä. 60 prosenttia ihmisistä ei voi olla valehtelematta kymmentä minuuttia. Mutta totta kai nämä ovat pieniä valheita, joista ei voi koskaan jäädä kiinni. Me parantelemme jotain tarinaa, teemme siitä ymmärrettävämmän tai yritämme suostutella jotain tekemään jotain peittämällä tarinan huonot puolet.

Mutta Gypsyssä saa pitää kyllä silmät tarkkana bongaillessaan kuka valehtelee ja kuka ei. Eli juuri sellaista psykologista draamaa, josta pidän. Naomi Wattsista en ole aikaisemmin muodostanut juuri minkäänlaista mielipidettä. Minusta hän on aina ollut kauhean vaniljainen ja hiirulaismainen, joten en ole kokenut tarvetta nähdä hänen elokuviaan. Tässä pääroolissa hän vetää kyllä aika hyvin. Hän jättää juuri oikean määrän arvailun pariin, mutta on silti samaistuttava ja uskottava. Eikä kyseessä ole mikään helpoin rooli, koska tässä ei todellakaan ole kyse mistään yksitahoisesta naisesta, vaan hän on kuin elohopeaa, josta ei oikein missään vaiheessa tunnu saavan kiinni, paitsi sitten tietenkin lopussa - ehkä...

p.s. Stevie Nicksin laulama kappale sarjan alussa on ihan kultaa!

...=)

Tumbledown (Tumbledown)

On sääli, että tälläiset indie-helmet niin helposti uppoavat unohduksiin suurempien julkaisujen tieltä. Tässäkin olisi erittäin hurmaava ja sympaattinen sellainen; Jason Sudeikisin ja Rebecca Hallin tähdittämä romanssi Tumbledown.

Alkuasetelmassa ei ole mitään uutta, sen olemme nähneet ennenkin. Ulkopuolinen tarkkailija sysätään pienen yhteisön, perheen ja pahaa-aavistamattoman rakkauden kohteen elämään ja mikään ei ole enää entisellään. Silti, joka kerta, kun rakkaudesta saa puhutta näin kauniilla väreillä, on sen kai pakkokin resonoida katsojassa.

Sudeikis on New Yorkilainen intellektuelli, professori, kirjailija, musiikkiharrastaja, joka kiinnostuu Hallin esittämän lesken kuolleesta muusikkoaviomiehestä ja tarvitsee Hallin hahmon, Hannahin, apua jonkinlaisen kunniaa osoittavan kirjateoksen luomiseen. Hannah ei kuitenkaan ole vielä toipunut aviomiehensä kuolemasta. Kun pelissä on kuitenkin myös uusi rakkaus, mutkistaa se tilannetta molempien kannalta.

Rakkaudesta on tavallaan aika helppoakin tehdä hyvää elokuvaa. Ainakin tietää, että se kertoo jostain. Teemana tämä syvä tunne on universaali ja siksi jokainen tunnistaa sen. Siitä kertovat elokuvat ovat täten kaikkia puhuttelevia. Tässäkin pohdinta on mielenkiintoista. Etenkin kun kolmiodraama käydään kahden elävän ja yhden kuolleen välillä.

Hall navigoi loistavasti ristiriitaistenkin tunteiden keskellä. Hänen hahmonsa ei ole imelän siirappinen, päätä pahkaa mieheen rakastuva naikkonen, vaan hän on omilla jaloillaan seisova, asioita ajatteleva nainen ja onpa se virkistäväkin tulkittu. En haluaisi yleistää, mutta yleensä romanttisiin elokuviin nainen kirjoitetaan mieheen lääpällään olevaksi, omaa tahtoaan noudattamattomaksi, hieman hyväuskoiseksi sivuhahmoksi, josta on miehen päätettävä, että onko nainen hänen aikansa arvoista.

Mielenkiintoinen päähenkilö Tumbledownissa on vain yksi sen valloittavista piirteistä. Joukko aitoja ja mielenkiintoisia sivuhahmoja tekevät myös vaikutuksen. Blythe Dannerin tulkitsema äiti on ehdottomasti huomion arvoinen. Dannerin tulkinta on vivahteikkaan täydellistä. Ensi silmäyksellä hänen äitihahmonsa saattaa vaikuttaa vähän höppänältä, vanhuuden pehmentämältä ja lämpimältä äitikarhulta, mutta tilanteen muuttuessa, Danner tuo hahmoon syvyyttä, osoittamalla, että vain koska hahmo on lämmin ja ymmärtäväinen, ei tee hänestä väheksyttävää tai hyväuskoista. Myös Joe Manganiellolla on herkullinen rooli hieman yksinkertaisempana hahmona, joka tuo kaivattua tasapainoa ja skismaa älykkään pääkaksikon vastakkainasetteluun. Hannahin isää esittävä Richard Masur on loistava.

Miespääosassa loistaa Jason Sudeikis, todistaen, että hänestä on muuhunkin kuin kuiviin koomisiin esityksiin. Oudolla lailla, tosin, hän tuo vähän koomista keveyttä tähänkin rooliin, mutta koska elokuva on sävyltään niin tumma, tuo se vain lisää syvällisyyttä sekä aitoutta hahmoonsa.

Elokuvien sielukkuudesta puhutaan usein. Tosin useimmissa tapauksissa sitä sanaa käytetään vain, kun ei osata oikein kuvata, mikä tekee elokuvasta katsomisen arvoista. Siteeraaminen sielukkaaksi on jopa vähän kliseistä, koska se oikein sano mitään mistään. Mutta jos yhdelle elokuvalle voisi tämän leiman asettaa, olisi se Tumbledown. On harvinaista nähdä romanttinen elokuva toteutettuna niin aidoilla sävyillä. Käsikirjoitus on ennen kaikkea rakennettu hienosti. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain rakkaustarina. Kyseessä on yhden naisen matka syvästä melankoliasta, surusta, suureen euforiaan, rakkauteen.

Elokuvan äänimaailma on yksi parhaita, joita olen henkilökohtaisesti kuullut. Tunnelmalliset mies ja kitara -kappaleet asettavat elokuvalla aivan omalaatuisimman sävyn. Vielä kun elokuvan miljöö on mitä on, sijoittuen Mainen osavaltion luonnonrikkaisiin maisemiin, ei tähän asetelmaan voi olla rakastumatta - sanan jokaisessa merkityksessä.

I'll See You in My Dreams (I'll See You in My Dreams)

Pidin tästä Blythe Dannerin uran ensimmäisestä pääroolista sen katsottuani. Mutta olin erittäin hämilläni. Ehkä saatoin (en myönnä mitään) kirjoittaakin tästä arvostelusta huomattavasti erilaisen version ensin ja saatoin jotain tekstin tynkää julkaistakin jo, mutta nyt mutusteltuani asiaa vähän kauemmin tuntuu, että hiffasin vasta, mistä tässä oli kyse.

Päällimmäinen kysymys, joka nousi elokuvan katsottuani mieleeni oli: "Miksi tämä elokuva on tehty?". Nimittäin tämä elokuva on juuri sellainen kuin sen ajattelisikin olevan. Paljon ei tapahdu ja kerronta on erittäin pehmeää, mukavaa ja sympaattista. Kaikin puolin siis mieluinen elokuva katsottavaksi. Mutta elokuva ei juuri ota kantaa asiaa eikä toiseen. Blythe Danner on elokuvan keskiössä eläköitynyt leskirouva ja Malin Åkermanin äiti, joka asuu aurinkoisessa Los Angelesissa ystäviensä lähellä. He pelaavat golfia ja pitävät kortinpeluuiltoja. Ja Blythe Dannerin koira kuolee. Sam Elliott hyysää mukana muutamissa kohtauksissa.

Muutaman elokuvan, lyhyen elokuvien katsomishistoriani aikana, olen tuominnut äkkiseltään ja joutunut myöhemmin muuttamaan mielipiteeni. Näiden elokuvien on täytynyt iskoistua vähän kauemmin mielessäni. I'll See You in My Dreams on hieno elokuva, vaikka syy siihen ei ole ilmeisin. Nimittäin se, että elokuva sijoittuu muutamalle päivälle, yhden vanhemman naisen elämästä ja kuvaus ei juuri hänen asuntonsa ulkopuolelle liiku ja mitään maailmaa mullistavaa ei elokuvan keston aikana tapahdu, tekee tästä niin mieluisan katselukokemuksen. Ei tule ymmärtää väärin, tämä ei suinkaan ole kaikkien elokuva, mutta me jotka olemmme jo kurkkua myöten täynnä Tarantinon veriefektejä, Whedonin kliimaksin kliimakseja sekä Vin Dieselin ainaista ajotaidoillansa pullistelua, tämä on kuin kauan kaivattu tuulahdus jotain muuta.

Blythe Danner on niin hyvä! Hän on elegantti, harmoninen, hillitty, kaunis, varma näyttelijä. Hän muistuttaa Phillip Seymour Hoffmania siinä, että paljoa hän ei tee, mutta sitäkin enemmän. Huomattavasti vähemmän hiotut roolisuoritukset ovat ennenkin voittaneet Oscareita, joten sanoisin, että Danner on kullan arvoinen. Se, että hän kanavoi äärimmisiä tunteita suurimmilla eleganssilla tekee hänestä sympaattisen, mutta silti hän ei halua tehdä hahmostaan uhria tai säälittävää. Hän on elämää nähnyt nainen, joka omaa omat ajatuksensa ja omistaa itse itsensä. Erittäin voimakas, kaunis roolisuoritus. Olen myös aina pitänyt Sam Elliottista, kuten pidän kaikista näyttelijöistä, joilla on yhtä vaikuttava ja eritoten vakuuttava ääni. Rhea Perlman ja Malin Åkerman eivät suinkaan kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta elokuva tavallaan riisuu heitä puhtaammaksi, kuin mihin heiltä on ehkä tottunut, joten mitään valitettavaa en löydä.

Tunnelmallinen Los Angeles, kaunis merimaisema romanttisen purjehduksen aikana ja sympaattinen suhde vanhemmalla rikkaalla naisella kaikista ihmisistä allaspoikaansa ovat kaikki mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden katsominen rentouttaa ja hurmaa katsojat, jotka päättävät olla olematta kyynikkoja. Tässä on lempeä, pehmeä, mukava, inhimillinen elokuva, joita on loppujen lopuksi aivan liian vähän.

...=)