Gypsy, 1. tuotantokausi

Minun mittapuullani kymmenen jakson sarja on älyttömän lyhyt, mutta kaipa jos joku ulkopuolinen tarkastelisi katsomistottumuksiani, saattaisi kymmenen tuntia televisiota kahdessa päivässä tuntua liioittelulta. Sitten minun ei varmaan kannata edes mainita, että ei tässä vielä mitään, mutta siinä vaiheessa kun huomaa lukinneensa itsensä sisälle koko päiväksi ja katsoneensa kokonaisen kymmenen tunnin tuotantokauden putkessa - se alkaa jo tuntua jossain.

Gypsy on siis Netflixin uutuussarja, jonka pääosassa on Naomi Watts, jatkaen muotivillitystä Hollywoodissa, jossa jokaisen varteenotettavan näyttelijän on tähditettävä ainakin jonkinmuotoista minisarjaa, mieluiten hittimenestystä, kun ennen kunnon elokuvatähdet karttoivat televisiotuotantoa kuin ruttoa. Hän on psykologi, joka ottaa potilaidensa tapaukset vähän liian henkilökohtaisesti. Hänen miestään esittää Billy Crudup (jonka nimeä en koskaan muista (menee sekaisin Stephen Dorffin kanssa)), joka on lakimies seksikkään sihteerin kanssa tietysti liian myöhään töissä toimistolla.

Aina välillä minunkin kaltaiselleni kohdeyleisölle tehdään matskua, Gypsy oli heti ensi silmäyksellä niin omalta tuntuva - jos tiedätte mitä tarkoitan. Sellainen sarja tai elokuva, jonka miettimistä ei tarvitse kauheasti arvuutella. Tiesi jo etukäteen, että juuri tämänlaisesta tv-sarjasta minä pidän. Vielä kun huomasin, että sarjassa näyttelee sekä Karl Glusman että Blythe Danner, niin mikäpä parempaa...

Gypsy on äärettömän mielenkiintoinen psykologinen leikki. Koko ajan saa olla tulkitsemassa pienen pieniä yksityiskohtia näistä hahmoista, että vähän pystyisi arvaamaan, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Viimeisimpien jaksojen kohdalla olin jo ihan hermo riekaleina, kun en vieläkään ollut päässyt perille kaikista tapahtumista tai hahmoista. Lopussa annettiin jonkinlaista vihiä hahmojen motiiveista, mutta ehdottomasti vaadin toista kautta tulevaksi heti!

Pidin ihan mahdottomasti sarjan ulkonäöstä. Se on kuvattu jollain pehmeällä filtterillä, mikä tekee kuvasta todella miellyttävää. Kohtaukset eivät myöskään etene tuhat lasissa, vaan niihin oikeasti paneudutaan. Hahmot keskustelevat ja prosessoivat kokemaansa, mikä tietysti vielä entisestään luo tiiviimpää tunnelmaa, kun ei oikein tiedä ketä uskoa, kun kaikki hahmot tuntuvat niin hyvin kirjoitetuilta. Toisin sanoen kukaan ei ole se varjoissa lymyilevä pahis, jonka tunnistaisi tarinan antagonistiksi tuhanenn kilsan päästä, vaan päin vastoin. Kaikki piiloutuvat maskiensa taakse ja valehtelevat ja teeskentelevät olevansa jotain muuta mitä ovat, aivan kuten oikeassakin elämässä. 60 prosenttia ihmisistä ei voi olla valehtelematta kymmentä minuuttia. Mutta totta kai nämä ovat pieniä valheita, joista ei voi koskaan jäädä kiinni. Me parantelemme jotain tarinaa, teemme siitä ymmärrettävämmän tai yritämme suostutella jotain tekemään jotain peittämällä tarinan huonot puolet.

Mutta Gypsyssä saa pitää kyllä silmät tarkkana bongaillessaan kuka valehtelee ja kuka ei. Eli juuri sellaista psykologista draamaa, josta pidän. Naomi Wattsista en ole aikaisemmin muodostanut juuri minkäänlaista mielipidettä. Minusta hän on aina ollut kauhean vaniljainen ja hiirulaismainen, joten en ole kokenut tarvetta nähdä hänen elokuviaan. Tässä pääroolissa hän vetää kyllä aika hyvin. Hän jättää juuri oikean määrän arvailun pariin, mutta on silti samaistuttava ja uskottava. Eikä kyseessä ole mikään helpoin rooli, koska tässä ei todellakaan ole kyse mistään yksitahoisesta naisesta, vaan hän on kuin elohopeaa, josta ei oikein missään vaiheessa tunnu saavan kiinni, paitsi sitten tietenkin lopussa - ehkä...

p.s. Stevie Nicksin laulama kappale sarjan alussa on ihan kultaa!

...=)

Diana (Diana)

Elokuva on huono. Varmaan kahta kertaa kamalampaa Lady Dianasta välittäneille, nähdä hänet kuvattuna tälläisena kiimaisena minkkinä, joka määrittää elämänsä vain miesten kautta. Elokuvan lukuisat turhat kohtaukset saavat katsojaa raapimaan päätä, että mikäköhän tarkoitus tälläkin oli. Muutenkin elokuvan arkki hakee merkitystään. Miksi meille haluttiin näyttää Dianan kaksi viimeistä elinvuotta, kun mitään näennäisesti tärkeää ei juuri tapahtunut...? Ymmärrän, että tässä haluttiin kuvata Diana onnellisena, hänen suhteensa pakistanilaiseen kirurgiin kautta, mutta kuvaus tästä jää erittäin tyngäksi. On vaikea samaistua tämän pariskunnan ongelmiin kun ne tuntuvat niin heppoisilta, etenkin kuvattuna palatsi- ja huvijahtielämän rinnalla.

Naomi Watts esittää Englannin kuninkaallisten suosituinta prinsessaa, Dianaa, joka teki lähtemättömän vaikutuksen ympäri maailmaa. Häntä siteerattiin maailman kuuluisimmaksi naiseksi. Hänen karismastaan on puhuttu paljon. Tämä elokuva valottaa hieman sitä taakkaa, mikä häntä seurasi jatkuvien salamavalojen välkkeessä. Valitettavasti elokuva tyytyy vain riipaisemaan tätä aihetta pinnalta. Tärkeämpänä pidetään kiiltokuvamaista otetta Dianan luksuselämään ja tämän elämän miehiin. Diana määritellään lopulta juuri sellaisena, jota vastaan hän yritti taistella.

Naomi Watts ei ole huono näyttelijä. Sen näkee jopa tästä roolisuorituksestaan. Käsikirjoitushan on ihan kamala. Watts joutuu todella taistelemaan saadakseen jotain eloa aivan kamaliin reploihin kuten "I am a princess and I get what I want" - siinä kuitenkaan onnistumatta. En syytä Wattsia millään lailla. Hänen karismansa tekee tästä naisesta jotenkin siedettävän, vaikka se on vaikeaa. Hänet laitetaan juoksemaan kuin mikäkin hempukka pitkin Lontoon katuja jonkun yhden äijän reppanan takia tai flirttailemaan kuin kolumbialainen katuhuora.


Vielä järkyttävämmin epäonnistuu Naveen Andrews. Hän on ilmeisesti siinä luulossa, että pitämällä hänen kasvonsa peruslukemilla kohtauksesta toiseen, katsoja jotenkin pystyisi maagisesti lukemaan hänen ajatuksensa. On kuin hän ei välittäisi mistään mitään. Kammottavan tylsää näyttelemisessä niinkin tärkeässä roolissa, jossa hänen täytyisi saada katsojan sympatiat puolelleen, jotta Dianan säälittävästä rakkauden sokeasta huohotuksesta tämän miehen perään saisi edes jotan tolkkua.

Ikonin kuvaaminen on varmasti rankkaa. Minä en edes erityisemmin välitä Lady Dianasta tai hänen elämästään. Tämän elokuvan ansiosta ei hän ainakaan uusia faneja liiemmin saa. Koko elokuva on hirveän hätäisesti kuvattu ja monet asiat jäävät täysin ilman asiayhteyttä. Meille ei selitetä puoliakaan elokuvan hahmoista eikä miksi Diana elokuvan lopussa päätyy soittelemaan itse paparazzeille, kun koko elokuvan alun käyttää niiden pakoon juoksemiseen. On myös säälittävää, että hänet kuvataan kuin minä tahansa elokuvan naisarkkityyppinä, joka määritellään vain mieheen lääpällään olevana, rationaalisia päätöksiä tekemään kykenemättömänä hempukkana, uhrina.

...=)

While We're Young (While We're Young)

Yritin katsoa Noah Baumbachin magnum opukseksi muodostunutta Frances Ha-leffaa, joka on noussut jo jonkinlaiseen pyhimyksen asemaan amerikkalaisen indie-elokuvantekemisen kentässä. Keskenhän se jäi. Inhosin sen hahmoja. Liian itseääntiedostavia. En missään nimessä pidä While We're Youngia täydellisenä elokuvana, mutta ainakin sain katsottua sen loppuun asti.

Itse säälin niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan kyseenalaista omaa olemassaoloaan, sillä he jäävät niin paitsi kaikista niistä syvemmistä tasoista, joita tämä elämä pitää sisällään. En nyt tämän leffan yhteydessä avaa sen syvemmin omaa kamppailuani eksistentiaalisen ahdingon kanssa, sillä valitettavasti leffa ei kuitenkaan hirveästi pääse vastaamaan kysymyksiin, vaan tyytyy retoriikkaan. Se herättää ihan mielenkiintoisia kysymyksiä keski-iän kriisistä ja ihmisen motivaatiosta ja mitä se on, mitä me oikeasti haluamme, mutta ei pysty juuri tarjoamaan ratkaisua.

Muutama hauska kohta elokuvassa on, mutta loppujen lopuksi taidan todeta, että Baumbach tykkää vaikuttaa viisaalta, vaikka ei sitä oikeasti ole. Naomi Watts oli taas hyvä, Ben Stiller ei vieläkään osaa näytellä, vaan tuntuu järkyttävän teennäiseltä joka kohtauksessa. Adam Driver on nappi valinta hipsterin arkkityypiksi. Amanda Seyfriedissä aina häiritsee se, että tuntuu, ettei hänellä liiku päässä järjen hiventä, mutta onneksi tässä selviytyy joten kuten.

...=)

St. Vincent (St. Vincent)

Juuri tänään viimeksi selasin blogihistoriaani. Yllätyin suuresti kun huomasin siellä olevan lukemattomia elokuvien nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ilmeisesti olin näistä kuitenkin arvostelunkin kirjoittanut, joten katsottua ne ainakin on tullut. Veikkaanpa, että vähän ajan päästä St. Vincent vajoaa samaan kategoriaan. Näin tämän pari päivää sitten ja totta puhuen, minun on vaikea muistaa millainen elokuva tässä edes oli kyseessä.

Bill Murray on pääosassa Vietnamin veteraani, köyhtynyt äkäpussi, joka saa naapuriinsa miehensä pettämän Maggien (Melissa McCarthy) ja tämän pojan Oliverin (Jaden Lieberher).

En ollut kovin vaikuttunut Jaden Lieberherin näyttelijäntaidoista. Eikä se sinänsä yllätä, hän on vielä niin nuori. Olin tyytyväinen siihen, että Melissa McCarthylta nähtiin kerrankin jotain muuta kuin kiroilua. Bill Murray oli taattua Bill Murray-laatua. Naomi Watts oli todella hyvä.

Elokuvana, tämä St. Vincent on äärettömän geneerinen, miljoona kertaa nähty, sentimentaalinen kasvutarina. Ihmettelen, miten tämä muka kävisi missään ulottuvuudessa komediasta - itsehän en nauranut kertaakaan.

...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Outolintu-sarja: Kapinallinen (Insurgent)

Outolintu-sarja: Kapinallinen valmistui vuonna 2015 ja on siis jatko-osa Divergent / Outolintu-elokuvalle, jossa Shailene Woodleyn esittämä Tris elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on jäljellä niin sanotusti vain yksi kaupunki, jonka ihmiset on jaettu osioihin/lohkoihin, heidän käyttäytymisen ja persoonallisuuden mukaan. Tris sopii luonteeltaan moneen osioon ja siksi hänet luokitellaan Divergentiksi eli Outolinnuksi. Viisaiden osion johtaja Jeanine Matthews (Kate Winslet) kuitenkin pitää Outotlintuja vaarana kaupungin lohkottuneelle yhteiskuntajärjestelmälle ja haluaa edelleenkin tuhota kaikki Outolinnut. Paitsi tässä osassa Jeanine saa käsiinsä esi-isien laatiman salaperäisen laatikon. Jeanine uskoo, että laatikossa on viesti ja ratkaisu Divergenttien tuhoamiseen, joka tapauksessa laatikon voi avata vain henkilö, joka on jokaisen lohkon ruumillistuma, eli hänessä on osa jokaista osiota (viisasta, vaatimatonta, rehellistä, rohkeaa ja sopuisaa). Lisäksi Tris ja hänen poikaystävänsä Four (Theo James) löytävät lohkottomien leirin, joka onkin paljon järjestäytynempi kuin mitä ykkösosassa meille katsojille osoitettiin. Lohkottomien johtajaa esittää Naomi Watts ja lisäksi uutena tuttavuutena on sopuisien "johtaja" Octavia Spencerin näyttelemänä.

Nautin taas paljon tästä elokuvasta ja elokuvasarjasta. Ykkösosasta pidin vielä enemmän. Mielestäni on täysin tyhjä havainto, että tämä ei ole itsenäinen elokuva, että tästä jotain tajutakseen tulisi olla katsottuna ensimmäinen osa. Tietenkin! Jos menet katsomaan elokuvasarjan toista osaa, eikö se ole itsestään selvä, että ensimmäisestä osasta pitäisi jotain tietää. Koska elokuvasarja on trilogia, tulee tälle myös jatkoa, joten kaikki ei tässä osassa vielä selviä. Silti tämä on aivan mainiota viihdettä ja minun puolestani näitä elokuvia kelpaisi katsoa enemmänkin.

Outolinnussa on jotain punk-meininkiä. Siinä on vähän anarkismia ja sääntöjen rikkomista ja vapauden etsimistä, se tekee siitä coolin. Tiettyjä aukkoja juonessa oli ja elokuva vähän haki otettaan ja paikkaansa trilogian niin sanottuna väliosana ja aina ei ollut täysin selvää, mihin suuntaan oltiin menossa, mutta silti elokuva toimi hyvin. Jos jotain tarvitsisi kritisoida on se, että upea Octavia Spencer ei mielestäni saanut tarpeeksi ruutuaikaa, Shailene Woodley näytti aivan liian langanlaihalta ollakseen uskottava toimintasankari ja Kate Winslet, joka oli herkullisen paha ykkösosassa oli tässä kuin laimennettu versio.

Mutta kuten sanottu, tarjoaa hyvää viihdettä, uskoisin, että ainakin sarjan ystäville ja saa myös epätoivoisesti haluamaan jatkoa, jota onneksi on kai tulossa. Ei ihan niin mullistavaa, mitä ykkösosa oli. Nimittäin tämän kakkososan rakenne ei ihan ole niin selkeä. Mitä tarkoitan on, että paljon elokuvasta kuluu aikaa vain Trisin ja Fourin kävelyyn osiosta/leiristä toiseen ja paeten vihollisia. Pieni punaisen langan vahvistus olisi tarpeen. Jotkin hahmot jätetään vähän yksiulotteisiksi, mutta se saattaa johtua siitä, että jatkoa on tulossa. Joissain kohdin elokuva myös sortuu aikamoisiin toimintaelokuvakliseisiin, mutta se on ennalta-määrättyä, sillä kyseessä on, yllätys, yllätys toimintaelokuva! Pidän silti tästä tulevaisuuden maailmasta, jossa on tämä osiojärjestelmä ja nämä yhteiskunnalliset kysymykset. Pidän siitä, että nuori nainen on toimintaelokuvan pääosassa ja hän kasvaa kypsemmäksi ja vahvemmaksi myös henkisesti.

Tietysti Nälkäpeli-vertaus on oleellinen, sillä kyllä nämä elokuvat niin paljon toisiaan muistuttavat. Siinä, missä itse pidin Outolinnun ykkösosaa Nälkäpeliä viihdyttävämpänä, ei tämä toinen osa kyllä enää pärjää, mutta se johtuu vain siitä, että Nälkäpeli on niin hyvä elokuvasarja. Outolintu on hyvä kakkonen, pidän edelleenkin Outolinnun perusajatuksesta ja lähtökohdista enemmän kuin Nälkäpelin, mutta jos ajatellaan elokuvallista taidokkuutta, Nälkäpeli rökittää Outolinnun. Onneksi se ei haittaa, koska kuka näitä elokuvia katsoo sen takia, että niiden leikkaus, ohjaus tai käsikirjoitus olisi jotenkin Oscarin arvoista. Tämäkin elokuva toteuttaa tarkoituksensa viihteenä ja oivallisena nuoren naisen kasvutarinana sekä tulevaisuuden yhteiskuntaa pohtivana teoksena.

...=)