Gypsy, 1. tuotantokausi

Minun mittapuullani kymmenen jakson sarja on älyttömän lyhyt, mutta kaipa jos joku ulkopuolinen tarkastelisi katsomistottumuksiani, saattaisi kymmenen tuntia televisiota kahdessa päivässä tuntua liioittelulta. Sitten minun ei varmaan kannata edes mainita, että ei tässä vielä mitään, mutta siinä vaiheessa kun huomaa lukinneensa itsensä sisälle koko päiväksi ja katsoneensa kokonaisen kymmenen tunnin tuotantokauden putkessa - se alkaa jo tuntua jossain.

Gypsy on siis Netflixin uutuussarja, jonka pääosassa on Naomi Watts, jatkaen muotivillitystä Hollywoodissa, jossa jokaisen varteenotettavan näyttelijän on tähditettävä ainakin jonkinmuotoista minisarjaa, mieluiten hittimenestystä, kun ennen kunnon elokuvatähdet karttoivat televisiotuotantoa kuin ruttoa. Hän on psykologi, joka ottaa potilaidensa tapaukset vähän liian henkilökohtaisesti. Hänen miestään esittää Billy Crudup (jonka nimeä en koskaan muista (menee sekaisin Stephen Dorffin kanssa)), joka on lakimies seksikkään sihteerin kanssa tietysti liian myöhään töissä toimistolla.

Aina välillä minunkin kaltaiselleni kohdeyleisölle tehdään matskua, Gypsy oli heti ensi silmäyksellä niin omalta tuntuva - jos tiedätte mitä tarkoitan. Sellainen sarja tai elokuva, jonka miettimistä ei tarvitse kauheasti arvuutella. Tiesi jo etukäteen, että juuri tämänlaisesta tv-sarjasta minä pidän. Vielä kun huomasin, että sarjassa näyttelee sekä Karl Glusman että Blythe Danner, niin mikäpä parempaa...

Gypsy on äärettömän mielenkiintoinen psykologinen leikki. Koko ajan saa olla tulkitsemassa pienen pieniä yksityiskohtia näistä hahmoista, että vähän pystyisi arvaamaan, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Viimeisimpien jaksojen kohdalla olin jo ihan hermo riekaleina, kun en vieläkään ollut päässyt perille kaikista tapahtumista tai hahmoista. Lopussa annettiin jonkinlaista vihiä hahmojen motiiveista, mutta ehdottomasti vaadin toista kautta tulevaksi heti!

Pidin ihan mahdottomasti sarjan ulkonäöstä. Se on kuvattu jollain pehmeällä filtterillä, mikä tekee kuvasta todella miellyttävää. Kohtaukset eivät myöskään etene tuhat lasissa, vaan niihin oikeasti paneudutaan. Hahmot keskustelevat ja prosessoivat kokemaansa, mikä tietysti vielä entisestään luo tiiviimpää tunnelmaa, kun ei oikein tiedä ketä uskoa, kun kaikki hahmot tuntuvat niin hyvin kirjoitetuilta. Toisin sanoen kukaan ei ole se varjoissa lymyilevä pahis, jonka tunnistaisi tarinan antagonistiksi tuhanenn kilsan päästä, vaan päin vastoin. Kaikki piiloutuvat maskiensa taakse ja valehtelevat ja teeskentelevät olevansa jotain muuta mitä ovat, aivan kuten oikeassakin elämässä. 60 prosenttia ihmisistä ei voi olla valehtelematta kymmentä minuuttia. Mutta totta kai nämä ovat pieniä valheita, joista ei voi koskaan jäädä kiinni. Me parantelemme jotain tarinaa, teemme siitä ymmärrettävämmän tai yritämme suostutella jotain tekemään jotain peittämällä tarinan huonot puolet.

Mutta Gypsyssä saa pitää kyllä silmät tarkkana bongaillessaan kuka valehtelee ja kuka ei. Eli juuri sellaista psykologista draamaa, josta pidän. Naomi Wattsista en ole aikaisemmin muodostanut juuri minkäänlaista mielipidettä. Minusta hän on aina ollut kauhean vaniljainen ja hiirulaismainen, joten en ole kokenut tarvetta nähdä hänen elokuviaan. Tässä pääroolissa hän vetää kyllä aika hyvin. Hän jättää juuri oikean määrän arvailun pariin, mutta on silti samaistuttava ja uskottava. Eikä kyseessä ole mikään helpoin rooli, koska tässä ei todellakaan ole kyse mistään yksitahoisesta naisesta, vaan hän on kuin elohopeaa, josta ei oikein missään vaiheessa tunnu saavan kiinni, paitsi sitten tietenkin lopussa - ehkä...

p.s. Stevie Nicksin laulama kappale sarjan alussa on ihan kultaa!

...=)

Yön eläimet (Nocturnal Animals)

Tom Ford on mies, joka tuntuu ymmärtävän elämää. Liikutun syvästi tarkkaillessani hänen työn hienovaraisuutta. Kuinka hän niin hellästi heijastaa elämän pintaväreilyt elokuvan kieleksi. Hänelle tarinankerronta on mahdollisuus tulkita syvällisyyttä, viestiä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Hän antaa hahmojensa toimia shakkinappuloina, joita hän liikuttaa mestarillisella päättelykyvyllä, luoden kuvion, joka kertoo katsojalle jotain oleellista.

Lukuisassa kohtauksessa elokuvan aikana, katsomme päähenkilömme Susanin (Amy Adams) hetkiä, joissa hän katoaa ajatustensa virtaan. Minkälaisen ihmisen sanoisitte olevan hyvin poissaoleva? Ne, jotka nauttivat elämästään ja kokevat sen kiinnostavana, ovat läsnä hetkissä. Ne, jotka kokevat elämänsä tyhjäksi, tarkoituksettomaksi, haahuilevat ajatuksissaan. Jopa Susanin äänensävy on monotonisen lakoninen.

19 vuotta sitten Susan erosi ensimmäisestä aviomiehestään Edwardista (Jake Gyllenhaal). Edward on taitelijasielu, jota Susan rakasti, mutta valitsi silti käytännönläheisemmän ja tulevaisuuden kannalta realistisemman vaihtoehdon (Armie Hammer). Nyt, 19 vuotta myöhemmin, Edward lähettää Susanille kirjoittamansa kirjan. Kirjassa Ray (Aaron Taylor-Johnson) raiskaa ja murhaa Tonyn (Gyllenhaal) vaimon ja tyttären, jonka takia alkaa armoton kostokierre.

Avatakseni juonen ihan suomeksi: Kirja edustaa oikeaa elämää. Raiskaus- ja murhaskenaario edustaa Edwardin tuntemuksia siitä, kun toinen mies (Hammer) varasti elämänsä rakkauden (Adams). Tulkinnanvaraiseksi jää minkälainen Edwardin kosto oikeassa elämässä on. Itse tulkitsin elokuvan lopun siten, että sekä Edward että Susan saivat jonkinlaisen sulkeuman. Edward sai Susanin tajuamaan kuinka tyhjää Susanin elämä on ilman häntä ja Susan sai helpotusta siitä, että Edward sai kalavelat maksettua.

Voisin kuolla tämän näyttelijäkaartin puolesta. Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Karl Glusman ja jopa Andrea Riseborough roolissa, jossa en häntä taaskaan tunnistanut ja järkytyksekseni äkkäsin vasta jälkikäteen tekijäluettelosta. Siinä on näyttelijä, jota voi sanalla sanoen sanoa kameleontiksi. Gyllenhaal on aina vaarallisen aliarvostettu ja antaa taas sydäntäsärkevää roolityötä kaksoisroolissaan. Hän on niin hemmetin kosketuksissa roolihahmoonsa ja osaa ilmentää hahmonsa asemaa tarinankerronnan elementtinä. Taylor-Johnson tekee mieleenpainuvan roolin ällöttävänä antagonistina. Yllätys, yllätys kuitenkin suurimman vaikutuksen tekee Amy Adams.

Finaalikohtauksessa hänellä on pivotaalinen rooli ilmentääkseen elokuvan viestin. En ymmärrä kuinka Tom Ford on uskaltanut jättää koko elokuvan makaamaan yksittäisen eleen varaan, mutta aivan viimeisillä sekunneilla hän ottaa lähikuvaa Adamsin silmistä. Se sekunnin murto-osan välähdys, minkä hän silmillään näyttää kertoo enemmän kuin tuhat riviä dialogia olisi voinut.

En ole uskonnollinen, mutta uskoakseni sanat, jotka kiekuivat ulos suustani olivat "Herrajumala" elokuvan ilkikurisessa jump-scare kohdassa. Koen velvollisuudekseni varoittaa, että sellainen elokuvassa on, sillä en pitänyt kokemusta mitenkään miellyttävänä. Sitä kohtausta lukuunottamatta, pidän Nocturnal Animalsia täydellisenä elokuvana.

Jotkut ihmiset ovat lahjakkaita. Tom Ford on tehnyt vain kaksi elokuvaa, aikaisemman elokuvan ollessa vuoden 2009, aivan yhtälailla täydellinen elokuva, A Single Man. Tapa, jolla Ford rakentaa elokuvaa. Kuinka jokainen solu hänen elokuvastaan on tarkkaan mietytty osa kokonaisutta. Yksittäisen kohtauksen valot ja värit jopa kertovat tarinaa. Olen aina yhtä imaistu hänen elokuvansa sisään ja minusta se on suurin komplimentti, jota elokuva-arvostelija voi antaa - minä en edes ollut erityisen innoissani tästä Teksasin pölyiselle aavikolle sijoittuvasta rikosjännäristä, joten minun suositustani voisi pitää suurena.

...=)

The Neon Demon (The Neon Demon)

Elle Fanningin mystisyydessä kiehtoo eritoten hänen anteeksipyytelemättömyys. Hän on aito. En yhtään ihmettele visionäärisen ohjaajan Nicholas Winding Refnin päätöstä pestata tämä nuori lupaus uusimman ohjauksensa, The Neon Demonin pääosaan. Fanning on 16-vuotias Jesse, joka saapuu Los Angelesiin tavoittelemaan mallin uraa. Matkalla häntä auttavat Karl Glusmanin esittämä valokuvaaja, Christina Hendricksin esittämä mallitoimiston johtaja ja Jena Malonen esittämä meikkitaiteilija. Kaikki tuntuvat olevan lumoissaan Jessen ennennäkemättömästä kauneudesta ja tämä pakostakin nostaa esille kateuden teeman.

Ulkonäöllä elämisen tuska oli hyvin saatu verestettyä juoneen. Oikeastaan koko Los Angelesilainen kauneusmaailma oli niin saturoitu ulkonäköihinsä keskittyneillä ihmisillä, että oli ihan mielenkiintoista nähdä heidän vääristynyt todellisuutensa, jossa kaikki oikeasti on vain pintaa ja yksikään hahmo ei kykene olemaan empaattinen, inhimillinen tai edes läsnä. Erityisen kalvavia oli zombienomaiset vuoropuhelut näiden tyhjien kuorien välillä, jolloin he eivät pysty muusta puhumaan kuin huulipunien nimistä. Jokainen on niin keskittynyt itseensä, että ei näe toista oikeasti, vain miltä tämä näyttää.

Elokuvan visuaalinen vertauskuvallisuus on tietenkin mitä mainiointa. Senhän takia tälläisiä taide-elokuvia katsotaan. Oma suosikkini oli pantterin länsäolo päähenkilön halvassa motellihuoneessa. Tulkitsin sen kuvaamaan vaaran tuntua. Myös se, että hahmon koti ja ainoa henkilökohtainen tila on vain niin hääppöinen huone kaupungin laidalta symboloi riskiä, jonka päähenkilö on ottanut eläessään yksin ja yrittäen saavuttaa unelmiaan. Sama kehä toistuu myös juonessa ja siinä kuinka aluksi turvalliset ja ystävälliset ihmiset päähenkilön ympärillä, juonen eskaloitua syvemmälle nämä ovatkin poissa tai eivät olekaan miltä näyttävät.

Elokuvan hienoin kohtaus oli eittämättä se muotinäytös, joka on niin ilmaiseva ja hypnoottinen, että siitä ei malta katsettaan nostaa. Pidän siitä, että tässä ei pelätä ottaa täysillä kantaa pinnallisen maailman kolkkouteen ja autioituneisuuteen. Omalla laillaan elokuva kulkee myös mielenkiintoisilla metatasoilla, tarjoten hienoa, kaunista ja täyteläistä kuvaa, mutta ollen käsikirjoitukseltaan ja juonikaareltaan miltei olematon. Muotinäytöskin muuttuu vain kauniiden valojen välkkeeksi ja päähenkilön oman lähikuvan nuolemiseksi.

Se, että jopa kuolleita ruumiita palvotaan seksuaalisina esineinä, puhuu hyytävää vertauskuvaa siitä kauhusta, mitä on olla ilman kytköstä ihmisen luonnollisuuteen ja elollisuuteen. The Neon Demon on kuvaus pinnallisesta maailmasta ja hahmoista, joiden ainoa linkki ihmisyyteen on eläimellisyys - raakuus, moraalittomuus ja se nimenomainen kauneus.

#elokuvahaaste2016 (20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella)

Elokuvan upea julistetaide on jo näky sinänsä:

...=)

Love (Love)

No niin, perheenäidit! Viimeinkin löytyi elokuva, jonka voi katsoa oikein koko perheen voimin. Ottakaa pienoiset pikkuruiset sylkkyyn ja katsokaa tätä satumaista seikkailua. Ööö... ei. Voiko tätä enää kutsua edes pornografiaksi? Oletteko koskaan nähnyt kun miehen sukupuolielin penetroituu naisen vaginaan kuvattuna naisesta sisältäpäin? Koska minä olen.

Ilmeisesti ohjaaja Gaspar Noé haluaisi kaksitoista-vuotiaiden lasten näkevän tämän elokuvansa! Kutsuisin tätä miestä häiriintyneeksi, jos en itse asiassa ymmärtäisi miksi. Vaikka koenkin, että Love on ärsyttävänkin "graafinen" (vähättelyä, ei tätä voi graafiseksi latistaa, kyllä tämä on eksploitaatiota alusta loppuun asti (no pun intended)), näen silti, että tässä käsitellään mielenkiintoista aihetta. Yhteiskunnassa kuitenkin aina vallitsee jonkinlaisia näkymättömiä sääntöjä, normeja, jotka kahlitsevat meitä, tekevät meistä tietynlaisia. Sitten on tapauksia, jotka eivät voisi vähempää välittää mistään konventioista ja nimenomaan pyrkivätkin rikkomaan kaavaa ja murtamaan ihmiset lasikopeistaan havaitsemaan laajempaa todellisuutta. Uskon, että tämä on elintärkeää, jotta pystymme ymmärtämään ensinnäkin itseämme ja sitä kautta toisiamme. Seksi, seksuaalisuus sekä -identiteetti ovat jollain lailla tabu modernissa, länsimaisessa yhteiskunnassa, puhumattakaan esimerkiksi Lähi-Idän syvästi uskonnollisista yhteisöistä. Emmekö me kuitenkin ihannoi sanan- ja yksilönvapautta. Miksi se meitä liikauttaa, että joku haluaa kuvata realistisesti ihmistä hänen syvässä rakkaudessaan toiseen ihmiseen? Emmekö me juuri luomalla kahleita ja salaisuuksia ihmisten välille, käyttäydy juuri niinkuin emme haluaisi käyttäytyä. Kaikkihan haluavat olla vapaita. Ehkä tälläisen taidemuodon kautta, saavutammekin suurimman mahdollisen vapauden? Älkää silti ottako kaksitoista-vuotiaitanne mukaan tätä elokuvaa katsomaan...

Puhtaasti elokuvateknisestä näkökulmasta Noen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Love on rohkea, mielenkiintoinen sekä vangitseva ...minun mielestäni. Elokuva ei kulje kronologisesti, vaan kerronta alkaa ikään kuin lopusta ja takaumien käyttä päädymme eteenpäin. Aika sekalaisista palasista saa elokuvan koota yhteen, mutta kokonaisuus toimii. Elokuvan päähenkilö on amerikkalainen Murphy (Karl Glusman), joka asuu Pariisissa ja on rakastunut Electraan (Aomi Muyock), mutta saakin raskaaksi naapurin tytön Omin (Klara Kristin).

Murphy on päähenkilönä yksi hienoimmista elokuvallisista hahmoista, joita olen kohdannut vähään aikaan. Rakastan Noén ratkaisua kirjoittaa hänestä jopa ärsyttävä, kaikessa rakkauden pilvessään. Tätä vain vahvistaa Noén tapa kuvata elokuvaa. Amerikkalaisissa elokuvissa olemme tottuneet sympaattisiin hahmoihin, sankareihin, joiden puolelle asettua ja nähdä kuvaa, joka koko ajan kertoo ja osoittaa meille, mitä pitää katsoa. Noé ikään kuin antaa laajemman kuvan, jota hän ei juuri liikuta. Hän antaa tapahtumien kulkea painollaan tietyssä ruudussa ja välillä hän mielenkiintoisesti esimerkiksi pätkäisee kohtauksen keskeltä, vain jatkaakseen sitä seuraavassa otossa. Havaitsin myös, että aina kun oltiin takaumassa, kuva oli jotenkin rajatumpi, kuin nykyhetkessä, loppua lukuunottamatta, jolloin asetelma kääntyykin toisinpäin.

Käsikirjoitus etenkin hohkasi sitä perään kuulutettua rohkeutta. Vaatii ehdottomasti näyttelijöiltä kaikkensa, että he pystyvät heittäytymään noin emotionaalisesti raakoihin kohtauksiin, jossa he kirjaimellisesti itkevät toistensa perään, raivoavat ja rakastelevat keskenään, kaikki lyhyessä aikajanassa. Välillä dialogi menee aavistuksen paksuksi, kuten silloin kun Murphy kysyy juuri tapaamaltaan naiselta, mikä on elämän tarkoitus, tai kun Murphy päättää nimetä lapsensa Gaspariksi (ohjaajan nimi), jota minä en ainakaan tajunnut yhtään, että miksi Gaspar Noé kirjoittaa hahmonsa nimeämään lapsensa itsensä mukaan, mutta nämä ovat pieniä seikkoja, ja varoitan vain sen verran, että nämä nimenomaiset triviaaliset huomiot, eivät todellakaan tule olemaan päällimmäisiä ihmetyksen tunteita elokuvan katsottuaan ja hyvä niin.

...=)