Tumbledown (Tumbledown)

On sääli, että tälläiset indie-helmet niin helposti uppoavat unohduksiin suurempien julkaisujen tieltä. Tässäkin olisi erittäin hurmaava ja sympaattinen sellainen; Jason Sudeikisin ja Rebecca Hallin tähdittämä romanssi Tumbledown.

Alkuasetelmassa ei ole mitään uutta, sen olemme nähneet ennenkin. Ulkopuolinen tarkkailija sysätään pienen yhteisön, perheen ja pahaa-aavistamattoman rakkauden kohteen elämään ja mikään ei ole enää entisellään. Silti, joka kerta, kun rakkaudesta saa puhutta näin kauniilla väreillä, on sen kai pakkokin resonoida katsojassa.

Sudeikis on New Yorkilainen intellektuelli, professori, kirjailija, musiikkiharrastaja, joka kiinnostuu Hallin esittämän lesken kuolleesta muusikkoaviomiehestä ja tarvitsee Hallin hahmon, Hannahin, apua jonkinlaisen kunniaa osoittavan kirjateoksen luomiseen. Hannah ei kuitenkaan ole vielä toipunut aviomiehensä kuolemasta. Kun pelissä on kuitenkin myös uusi rakkaus, mutkistaa se tilannetta molempien kannalta.

Rakkaudesta on tavallaan aika helppoakin tehdä hyvää elokuvaa. Ainakin tietää, että se kertoo jostain. Teemana tämä syvä tunne on universaali ja siksi jokainen tunnistaa sen. Siitä kertovat elokuvat ovat täten kaikkia puhuttelevia. Tässäkin pohdinta on mielenkiintoista. Etenkin kun kolmiodraama käydään kahden elävän ja yhden kuolleen välillä.

Hall navigoi loistavasti ristiriitaistenkin tunteiden keskellä. Hänen hahmonsa ei ole imelän siirappinen, päätä pahkaa mieheen rakastuva naikkonen, vaan hän on omilla jaloillaan seisova, asioita ajatteleva nainen ja onpa se virkistäväkin tulkittu. En haluaisi yleistää, mutta yleensä romanttisiin elokuviin nainen kirjoitetaan mieheen lääpällään olevaksi, omaa tahtoaan noudattamattomaksi, hieman hyväuskoiseksi sivuhahmoksi, josta on miehen päätettävä, että onko nainen hänen aikansa arvoista.

Mielenkiintoinen päähenkilö Tumbledownissa on vain yksi sen valloittavista piirteistä. Joukko aitoja ja mielenkiintoisia sivuhahmoja tekevät myös vaikutuksen. Blythe Dannerin tulkitsema äiti on ehdottomasti huomion arvoinen. Dannerin tulkinta on vivahteikkaan täydellistä. Ensi silmäyksellä hänen äitihahmonsa saattaa vaikuttaa vähän höppänältä, vanhuuden pehmentämältä ja lämpimältä äitikarhulta, mutta tilanteen muuttuessa, Danner tuo hahmoon syvyyttä, osoittamalla, että vain koska hahmo on lämmin ja ymmärtäväinen, ei tee hänestä väheksyttävää tai hyväuskoista. Myös Joe Manganiellolla on herkullinen rooli hieman yksinkertaisempana hahmona, joka tuo kaivattua tasapainoa ja skismaa älykkään pääkaksikon vastakkainasetteluun. Hannahin isää esittävä Richard Masur on loistava.

Miespääosassa loistaa Jason Sudeikis, todistaen, että hänestä on muuhunkin kuin kuiviin koomisiin esityksiin. Oudolla lailla, tosin, hän tuo vähän koomista keveyttä tähänkin rooliin, mutta koska elokuva on sävyltään niin tumma, tuo se vain lisää syvällisyyttä sekä aitoutta hahmoonsa.

Elokuvien sielukkuudesta puhutaan usein. Tosin useimmissa tapauksissa sitä sanaa käytetään vain, kun ei osata oikein kuvata, mikä tekee elokuvasta katsomisen arvoista. Siteeraaminen sielukkaaksi on jopa vähän kliseistä, koska se oikein sano mitään mistään. Mutta jos yhdelle elokuvalle voisi tämän leiman asettaa, olisi se Tumbledown. On harvinaista nähdä romanttinen elokuva toteutettuna niin aidoilla sävyillä. Käsikirjoitus on ennen kaikkea rakennettu hienosti. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain rakkaustarina. Kyseessä on yhden naisen matka syvästä melankoliasta, surusta, suureen euforiaan, rakkauteen.

Elokuvan äänimaailma on yksi parhaita, joita olen henkilökohtaisesti kuullut. Tunnelmalliset mies ja kitara -kappaleet asettavat elokuvalla aivan omalaatuisimman sävyn. Vielä kun elokuvan miljöö on mitä on, sijoittuen Mainen osavaltion luonnonrikkaisiin maisemiin, ei tähän asetelmaan voi olla rakastumatta - sanan jokaisessa merkityksessä.

Please Give (Please Give)

Nicole Holofcener ohjasi ja käsikirjoitti, kuten kaikki elokuvansa, tämän vuoden 2010 elokuvan Please Give, pääosissa Catherine Keener, Oliver Platt, Amanda Peet ja Rebecca Hall. Elokuva kertoo Katesta (Keener) ja Alexista (Platt), huonekaluliikkeen omistavasta, yläluokkaisesta pariskunnasta, joilla on teini-ikäinen tytär Abby (Sarah Steele). He ostavat huonekaluja vanhemapansa perinneiltä jälkeläisiltä, jotka eivät tiedä huonekalujen todellista arvoa. He ovat myös itse ostaneet naapuristaan asunnon ja ikään kuin odottavat siellä asuvan vanhan mummelin kuolemista, jotta voivat laajentaa omaa asuntoaan. He tapaavat mummun lapsenlapset Rebecca Hallin näyttelemän Rebeccan sekä Amanda Peetin esittämän Maryn. Kate painii myös jatkuvasti omantuntonsa kanssa, antaen rahaa kaikille kodittomille ja kerjäläisille, joita tulee vastaan New Yorkin kaduilla sekä yrittäen omistaa aikaansa hyväntekeväisyyskohteille, vaikka ne paljastuvat olemaan liikaa herkälle ja emotionaaliselle Katelle.

Holofcenerin aikaisempiakin elokuvia on verrattu Woody Alleniin. Holofcener ilmeisesti aloitti uransa Allenin elokuvatyöryhmässä, työskennellen muun muassa apulaisohjaajana Hannah and Her Sisterissa (1986). Vasta Please Give oikeastaan ainakin minulle valotti samanlaisuudet Holofcenerin ja Allenin töiden välillä. Ilmankos luenkin heidät molemmat lempielokuvaohjaajikseni. En tiedä johtuuko se siitä, että tällä kertaa Holofcener on sijoittanut elokuvansa New Yorkiin, tai siitä, että Please Give on vielä voimakkaammin komedia, kuin hänen aikaisemmat elokuvansa. Tässä hän myös vahvemmin antaa seksuaalisen motivaation ohjata hahmojaan, tai ainakin Oliver Plattin hahmoa, tarinan keskusmieshenkilöä, kuten Allen usein tekee.

Nimestä päätellen elokuvan teema on antaminen. Kuten arvata saattaa, Holofcener ei kuitenkaan taaskaan jätä tulkintaa puolitiehen vaan esittää oikeita kysymyksiä arvoista liittyen antamisen ympärille. Kate on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Samalla kun hän tienaa elantonsa käytännössä, ihan laillisesti kuitenkin, ryöstämällä ihmisten kuolinpesiä, tuntee hän suurta vastutua antaa omastaan pois kaikille tarvitseville, mutta ei kuitenkaan omalle tyttärelleen yhtään enempää kuin tämä tarvtisee ja odottaa samalla myös kiivaasti, että naapurin mammarainen delaisi, jotta omasta asunnostaan saisi isomman. Hänen puolisonsa Alex ei näennäisesti koe samoja omantunnontuskia omasta yläluokkaisuudestaan, kuin vaimonsa, mutta silti kokee tarpeekseen olla yliystävällinen keskusteluissaan toisten ihmisten kanssa tai sokeroida totuutta ja peitellä valheilla omia tekojaan. Antamista on monenlaista ja on mielenkiintoista pohtia, että kuinka paljon pitää antaa toisille ja kuinka paljon pitää pitää itsellään. Tähän liittyy myös Holofcenerin aikaisemmissa elokuvissa tulkitut teemat oikeudenmukaisuudesta. Onko oikeudenmukaista velottaa huonekaluista ylihintaa, jos naapuriliike tekee samaa?

Valitettavasti tällä kertaa teemojen tulkitseminen jätetään hieman toisarvoiseksi, sillä pääpaino tuntuu olevan tumman puhuvan komedisen sävyn asettamisessa. Mikä onkin ihan onnistunutta, sillä useat kohtaukset ovat jopa törkeän hauskoja. Aina kuitenkin kun uhrataan vakavuudelta tilaa jollekin kepeämmälle tunnelmalle, uhrataan tässäkin esimerkiksi hahmojen uskottavuudesta paljon pois. Nyt esimerkiksi Katen hahmo jää vähän yksipuoliseksi hassuksi naiseksi, joka ei voi lakata antamasta rahaa vieraille ihmisille, mikä ei ole ihan järkeen käypää aikuiselta naiselta. Itse asiassa, myös Holofcenerin elokuvassa Lovely and Amazing, eräällä hahmolla on tarve ottaa omakseen jokainen kulkukoira kadulta, jonka löytää niin, että hänen asuntonsa on täynnä koiria. Samanlainen hahmo on Kate, jolla on tälläinen hieman naurettava päähänpinttymä ja mukamas aikuinen ihminen ei ole koskaan joutunut hyväksymään elämän realiteettejä siitä, että kaikki eivät voi olla hyväosaisia. Tälläiset pienet erheet hahmonluonnissa antaa kuitenkin Holofcenerille anteeksi, sillä hän osaa kuitenkin käsitellä hahmojaan ja luoda heillä todella onnistunutta tarinankerrontaa ja kuten Please Give todistaa; myös komediaa.

...=)

The Town (The Town)

Ben Affleckin näyttelijäntaidot eivät ole parhaimmasta päästä. Täytyy kuitenkin myöntää, että tyyppi osaa ohjata. Argo oli vaikuttava, mutta hänen todellinen mestariteoksensa on vuoden 2010 elokuva The Town.

The Town sijoittuu, minnes muuallekaan kuin Bostoniin, Affleckin kotikaupunkiin. Hän itse esittää, kuinkas muutenkaan, elokuvan päähenkilöä Doug MacRayta, paikallista rikollisjengin johtajaa. Hän ja hänen jenginsä, johon kuuluu myös Jeremy Rennerin esittämä Jem Coughlin, ryöstävät paikallisen pankin ja joutuvat turvautumaan panttivangin (Claire Keesey // Rebecca Hall) ottamiseen. He päästävät vangin vapaaksi, mutta Doug alkaa varjostamaan häntä pitääkseen huolta, että hän ei saanut mitää tietoja jengistä, jonka voisi luovuttaa FBI:lle. Mitä enemmän Doug Claireen tutustuu, sitä enemmän hän rakastuu tähän. Lopulta hän haluaa päästä irti rikoksista ja asettua aloilleen Clairen kanssa, mutta hänen rikolliset yhteytensä eivät niin vain olekaan hävitettävissä.

Tässä on kaikki ainekset hyvään jännäriin ja rakastan hyviä jännäreitä. Myös loppuratkaisu tulee aika puskista ja juonenkäänteet pitävät katsojan vauhdissa mukana, että tylsää ei tule. Rakastan sitä, kun ei näe jonkun juoniratkasun tulevan. Pidän myös siitä, miten hyvin Affleck on kykenevä luomaan elokuvallisen maailman kotinurkistaan ja käyttämään hyväkseen tätä miehen olemusta, joka on viettänyt samojen korttelien sisällä koko elämänsä. Eli sanottakoon se nyt; Affleck on hyvä ohjaaja. Loppujen lopuksi on elokuvassa niin paljon sellaista, mistä tykkään elokuvissa, joten tämä on noussut ehdottomasti yhdeksi lempielokuvistani.

Elokuvana The Town on parhainta laatua. Tuotantoarvo on korkea. Juoni on seurattava, mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Pidän myös elokuvan päädynamiikasta, asetelmasta, jossa mies haluaa päästä pois rikoksen kierteestä, ollakseen tyttöystävänsä kanssa. Elokuvan rakenne ei myöskään ole itsestäänselvä. Kun pistät tämän elokuvan päälle, et voi täysin tietää, mikä elokuvan viesti on. Se tarkoittaa sitä, että se on näkemisen arvoinen.

Elokuvan paras valttikortti on kuitenkin Jeremy Renner. Renner on ikimuistoisen täydellinen sivuroolissaan. Hän on pelottavan hyvä Jem Coughlinina, miehenä, joka on kykenevä melkein mihin rikokseen tahansa, mutta pitää kuitenkin luottamusta ystävysten kesken tärkeimpänä arvona. Tämä on mielenkiintoinen skisma, johon Renner tarttuu antaumuksella ja saa hahmostaan mielenkiintoisen, ikimuistoisen, vahvan, ainutlaatuisen ja kuolemattoman. Hänen roolisuorituksensa on yksi parhaista, mitä on elokuvissa nähty. Itse asiassa Renner liikkuu niin armottoman täydellisesti roolissaan, että jopa unohtaa, että hän näyttelee, että hän on hahmo. Hänestä tulee aito, uskottava, luontainen, syvällinen sekä äärettömän läsnäoleva.

The Town on kokonaisvaltaisesti (hieno sana), upea elokuva, joka leikittelee katsojan aisteilla. Juonenkäänteitä, tulkintaa ja vaikuttavaa kerrontaa sisällään pitävä elokuva on yksi upeimmista 2000-luvun elokuvista. Elokuvassa on kaikki täydellisen elokuvan piirteet: loistava lähtöasetelma, yllättävät juonenkäänteet, dramatiikkaa, jännitystä, tulkintaa ja koskettavat roolisuoritukset (tai ainakin roolisuoritus). Tälläisiä elokuvia tulisi olla paljon enemmän. Täydellistä.

...=)

Vicky Cristina Barcelona (Vicky Cristina Barcelona)

Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin romanttinen komedia-draamaelokuva vuodelta 2008. Elokuva tuotti yhteensä 96 miljoonaa dollaria, tehden siitä yhden Allenin menestyneimmistä elokuvista. Elokuvaa tähditti Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Javier Bardem, Penelope Cruz, Patricia Clarkson, Chris Messina ja Kevin Dunn. Cruz voitti roolistaan Maria Elenana Oscarin parhaasta naissivuosasta.
    Vicky Cristina Barcelona kertoo Vickysta (Rebecca Hall) ja Cristinasta (Scarlett Johansson), jotka matkustavat kesäksi Espanjaan. He asuvat Vickyn sukulaisten Judyn (Patricia Clarkson) ja Markin (Kevin Dunn) luona. Judy valmistelee maisterin tutkintoaan Kataloniasta. Hän on järkevä ja perinteinen. Cristina on spontaani, estoton ja vaapamielinen, tietää mitä ei halua, mutta ei tiedä mitä haluaa. Hän lähti Vickyn mukaan Espanjaan sitä etsimään, saatuaan valmiiksi 12-minuuttisen lyhytelokuvan, jota teki puoli vuotta ja sitten heitti sen pois kun vihasi sitä. Espanjassa he tapaavat taiteilijan nimeltä Juan Antonio (Javier Bardem), joka vie heidät viikonlopuksi Oviedon kaupunkiin. Molemmat tytöt ihastuvat Juan Antonioon, mutta Cristina ei tiedä Vickyn tunteista ja lopulta Cristina muuttaa yhteen Juan Antonion kanssa. Juan Antoniolla on kuitenkin tulinen ex-vaimo, Maria Elena, jota hän rakastaa, mutta he eivät voi elää toistensa kanssa. Maria Elena ja Juan Antonio kuitenkin tulevat toimeen keskenään kun Cristina on mukana suhteessa. Vicky yrittää järkeillä itsensä pois tunteistaan Juan Antoniota kohtaan ja menee naimisiin Dougin (Chris Messina) kanssa, joka on jalat maassa oleva, säännöllistä työtä tekevä, perinteinen aviomies. Judy huomaa Vickyn epäilykset Dougia kohtaan ja kannustaa tätä jättämään tämän, koska on itse onnettomassa avioliitossa Markin kanssa, joka on kuin vanhempi versio Dougista.
     Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin nerokas pikku juonisykäelmä, johon katsoja auttamattaan ihastuu. Vicky Cristina Barcelona on rento, tutkiva, leppoisa ja hyvänmielinen. Se kertoo rakkaudesta. Se kertoo rakkaudesta ihmisten välissä. Allen käyttää hahmoja nerokkaasti hyväkseen ja luo todella ainutlaatuista, pisteliästä juonta. Elokuva on inspiroiva, lämmin ja taiteellinen luomus. Woody Allen on oman alansa nero. Hän on uniikki komedian mestari. Vicky Cristina Barcelona koskettaa niin syvästi, että Allen todistaa taitonsa. Hän on Woody Allen. Kukaan ei pystyisi tällä voimalla ottamaan elokuvaa ja asettamaan sitä omaan ulottuvuuteen, kuten hän. Elokuva on monitulkintainen, syvällinen, hauska, järjetön, järkevä, merkittävä ja... Woody Allenmainen, mikä on suurin kohteliaisuus, jonka elokuva voi saada. Woody Allen on mielestäni kaikkien aikojen paras ohjaaja. Hänellä on harvinainen taito luoda puhdasta komediaa ja heittää kaikki likoon, ilman, että yrittää liikaa.

     Kaikki elokuvan roolisuoritukset ovat loistavia! Rebecca Hall nousee esiin tavallaan naispuolisena Woody Allenina. Javier Bardem on uskottava. Huomion elokuvassa vie Penelope Cruz. Hän on tulessa valkokankaalla ja johdattaa elokuvan uusiin syvyyksiin. Hän hyödyntää kaikki parhaat puolensa näyttelijänä ja luo valloittavan hahmon, jota katsoja seuraa silmät hohtaen. Hänen karismansa on huippuluokkaa ja hän iskee valkokankaan läpi uskottavuutta, luontevuutta ja hohtoa. Cruz on hysteerinen, intohimoinen ja roolisuoritus on täynnä nerokkaita vivahteita ja Cruz paljastaa hänen koko näyttelijäntaitopalettinsa ja luo täydellisen sekoituksen sävyjä. Cruz tuo esiin kypsyyttä ja Allen käyttää sen hyväkseen kääntäen sitä niin paljon väärinpäin kuin mahdollista.
    Vicky Cristina Barcelona on koomisen neron aivojen sopukoista syntynyt poikkeuksellinen elokuva. Allen on tulessa ja osoittaa huomattavaa taitoa luoda käsikirjoitus ja ohjata elokuva ja tehdä se niin omalaatuisesti kuin Woody Allen. Elokuva on juuri siksi niin täydellinen, koska siinä on Penelope Cruz ja Woody Allen.

9+

   

...=)