...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Clive Owen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Clive Owen. Näytä kaikki tekstit

Ihmisen pojat (Children of Men)

Psykologiassa on ilmiö, joka tunnetaan sivustakatsojaefektinä. Silloin hätäänjoutunutta ei auteta, erinäisistä tekosyistä johtuen. Saatetaan kuvitella, että itse ei osaa auttaa tai turvautua siihen ajatukseen, että joku toinen varmasti auttaa. Silti itse olen huomannut, että äärimmäisen kriisin, hädän tai katastrofin keskellä ihmiset toimivat päinvastoin, he auttavat oman henkensä uhalla vaikka täysin vierasta ihmistä.

Alfonso Cuaronin vuonna 2006 valmistuneen sci-fi-trillerin ensimmäisinä hetkinä Lontoon keskustassa räjähtää kahvila. Vain sekunteja aikaisemmin sieltä on kävellyt ulos Clive Owenin esittämä entinen aktivisti Theo Faron. Hän elää lähitulevaisuuden maailmassa, jossa jonkinlaiset sodat,, pakolaisvirrat ja ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ympäriinsä ja vain Lontoo näyttäisi olevan jonkinlaisessa valtiollisessa hallinnassa ja näin ollen lähes ainoa paikka maailmassa, jossa ihmiset pystyvät elämään normaalia elämää. Ainoana puutoksena lapset. Nimittäin tässä dystopiassa viimeisin lapsi syntyi kahdeksantoista vuotta sitten. Elokuvan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Faron kohtaa raskaana olevan naisen.

Mitä ohjaaja Alfonso Cuaron saavuttaa tällä elokuvalla, on täydellisyyden. Tässä meillä on upeasti kerrostettu, syvällinen, pohtiva draama, joka toimii myös erittäin klaustrofobisena ja ahdistavana jännityselokuvana. Elokuva ikään kuin puristuu loppua kohti, jolloin Cuaron todella pääsee leikittelemään kuvaustekniikoilla, tyylillä sekä temmolla. Olemme kirjaimellisesti sodan jalkoihin heitettynä, käsissämme ihmiskunnan tulevaisuus ja tämä taakka - sen joutuu jokainen katsoja elokuvateatterin penkissä kantamaan.

"Hengästyttävän täydellinen"

Vaikka koen, että avoin loppu olisi ollut vielä täydellinen silaus upean realistiselle ja pelottavan uhkaavalle tulevaisuuskuvalle, niin en paljosta pysty valittamaan. Tematiikka, jota Cuaron käyttää on ajatuksia herättävää. Miksi päähenkilö Faronille paljastuu tieto vauvasta keskellä heinien täyttämää latoa, aivan kuten eräät henkilöt kuten Maria, Joosef ja Jeesus joku 2027 vuotta sitten? Ja miksi elokuvan viimeinen kohtaus tapahtuu soutuveneessä ulapalla, muistuttaen aivan yhtä kertomusta arkista ja miehestä nimeltä Nooa?

Eikä tässä vielä kaikki. Cuaron ei tosiaankaan tyydy vain historiallisiin, raamatullisiin, tarunomaisiin viittauksiin, vaan heijastaa elokuvassa jatkuvasti nykypäivän politiikkaa, ongelmia ja niiden suhdetta niin mediaan, taiteeseen kuin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Aina välillä Cuaronin kamera zoomaa pois päähenkilöstämme ja välittää meille tietoa hänen selkänsä takana tapahtuvista asioista, kuten pakolaisten häkittämisistä, nälkiinnyttämisestä ja loppujen lopuksi jopa teurastamisista. Irrottaessaan otteensa päähenkilöstä, tekee Cuaron katsojalle selväksi, että nämä ovat elokuvasta ja siis päähenkilöstä riippumattomia asioita, eli voisivat aivan hyvin olla tosia - kuten totta puhuen ovatkin - myös elokuvan ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva siis kulkee koko ajan omalla metatasollaan ajankohtaisuudellaan.

Tämä tietenkin tuo myös lisäpaineensa elokuvaan. Katsojan on helpompi samaistua elokuvan maailmaan, kun se muistuttaa niin kovin paljon omaamme. Siksi vastoinkäymiset näinkin yksityiskohtaisessa tulevaisuuskuvassa iskoistuvat katsojaan kovin henkilökohtaisesti ja siten elokuvan ote, jännityselokuvan ote saa hallun.

Olin positiivisesti vaikuttunut Julianne Mooren virkistävästä roolityöstä. Hän on itselleen melko poikkeuksellisessa roolissa. Moore, joka on tottunut näyttelemään kireitä, pinnallisia ja yläluokkaisia naisia, onkin tässä kapinallinen, rento, salaperäinen, mutta kuitenkin älykäs ja mielenkiintoinen. Clive Owen on aina vaikuttava. Hän näyttelee roolinsa hyvin, jossa hän yleensä joutuu jonkinlaiseen peliin, josta ei aluksi ota selvää, mutta lopulta nousee voittajaksi. Michael Caine on aina yhtä vakuuttava älykkäänä, joskin tässä myöskin älyttömän miehenä. Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam komppaavat loistavasti, lyhyillä kohtauksillaan.

Eritoten haluan korostaa elokuvan kuvuasta, nerokkaan, nerokkaan Emmanuel Lubezkin toimesta. Tämä elokuva elää ja hengittää visuaalisuutta. Itse asiassa dialogia ei juuri edes käytetä, tosin sekin käytetään nerokkaasti, mutta lavasteet, kamerakulmat, miljöö ja se, mitä elokuva näyttää ruudussa ja jättää sen ulkopuolelle luovat raskaasti hengittävän, kokonaisvaltaisest syvällisen teoksen, jonka eri tasoja voisi tulkita ajan loppuun asti. Hengästyttävän täydellinen.







...=)




Kaksinaamaista peliä (Duplicity)

Julia Robertsin ja Clive Owenin kemia toimii. Elokuvan hienoin valttikortti onkin ollut laittaa heidät upeasti kirjoitettuihin pääosiin.

Roberts on Claire Stenwick ja Owen Ray Koval tässä romanttisessa-vakoojaelokuvassa. Näin ollen he ovat vakoojia - he ovat rakastuneita. He keksivät juonen päästä käsiksi miljoonaomaisuuteen ja sen aikana yrittävät pitää suhdettaan elossa. Tony Gilroy on "aivot eloku van takana" - käsikirjoittaja ja ohjaaja. Vakoojaelokuva-genre on ollut viime vuosikymmeninä jotenkin muiden tyylilajien varjossa, tai ainakin James Bond-elokuvien varjossa. Siis jo pelkästään siitä syystä Kaksinaamaista peliä on kuin tuulahdus raikkautta Hollywoodin toiminta-draama-romanttinenkomedia-maailmaan. Hyvin elokuva pyöriikin. Se on erittäin viihdyttävä ja aukkoja siinä ei ole. Virheetöntä työtä siis. Elokuva toimii pitkälti myös Robertsin ja Owenin kemian perusteella. Jännitys pysyy loppuun asti ja ennalta-arvattavuudesta ei tarvitse huolehtia. Käsikirjoitus onkin erittäin toimiva ja Gilroy ohjaa sitä hyvällä maulla. Hänen intohimonsa projektia kohtaan huomaa ja lopputuloksena on erittäin miellyttävä elokuva.

Mutta...

                       "Elokuva on hyvää viihdettä, mutta se jättää odotuksen enemmästä"


...ollakseen vakoojaelokuva, on elokuva vähän liian heppoinen. En tunne elokuvaa. Ja minä haluan aina tuntea elokuvan. Katsomisen jälkeen et välttämättä edes muista elokuvaa, 125 minutttia menee siis periaatteessa hukkaan. Elokuva hukkuu massaan, monen paremman elokuvan jalkoihin. Tätä sietääkin siis ihmetellä, miksi?
Elokuva ei toimi, koska kahta genrettä ei ole onnistuttu yhdistämään. Romantiikka ja vakooja-elokuva ei välttämättä ole edes lähtökohdaltaa paras yhdistelmä, mutta se on raikas ja jos taidolla tehtynä, siitä olisi mahdollisuuksia paljon parempaan. Kuitenkin se on vaikeaa, siitä syystä tälläisiä elokuvia ei useampia varmaan olekaan. Kyllä, elokuva tarjoaa hetkelliset jännityksen tunteet, kliimaksin kohdalla, mutta siihen se sitten jääkiin. Elokuva on hyvää viihdettä, mutta se jättää odotuksen enemmästä. Toinen syy, miksi elokuva ei toimi: Elokuva hylkää kaiken, mihin katsoja tarttuisi kiinni. Katsoja tarvitsee jotakin katsomisen arvoista, edes vaikka samaistuttavan päähenkilön. Tässä se ei toteudu. Robertsin ja Owenin hahmot ovat hyvin käsikirjoitettu ja niillä on haettu tiettyä huumoria, mutta jos se huumori ei iske, ei iske elokuvaan. Liikaa jätetään siis tiettyjen valttikorttien varaan.


Closer-iholla (Closer)

Hello Stranger.
Oscar-voittaja Julia Roberts, Oscar-voittaja Natalie Portman, Oscar-ehdokas Clive Owen ja Oscar-ehdokas Jude Law. Elokuva Closer- iholla. Ohjaaja Mike Nichols. Valmistusvuosi 2004.
    Closer-iholla kertoo neljästä ihmisestä muutaman vuoden ajanjaksossa, Lontoossa. Päähenkilöt ovat Anna Cameron (Julia Roberts), amerikkalainen valokuvaaja, Daniel Woolf (Jude Law) muistokirjoitusten toimittaja, Larry Gray (Clive Owen) ihotautilääkäri ja Alice Ayres/Jane Jones (Natalie Portman) amerikkalainen strippari. Elokuva alkaa kun Daniel ja Alice näkevät toisensa kadulla. Kohtaus on tehty hyvin siirappiseksi, mikä ei ole huono asia, sillä se heijastuu läpi koko loppuelokuvan. Elokuva siis rakentuu hienosti alkusysäyksen päälle. Alice ja Dan rakastuvat ja muuttavat yhteen. Parin vuoden päästä, Dan on kirjoittanut kirjan pohjautuen Alicen elämään ja häntä kuvaa kirjansa kantta varten Anna Cameron, jotka myös rakastuvat. Dan on kuitenkin yhdessä Alicen kanssa, eikä Anna ja Dan tunne toisiaan kunnolla. Pian Anna menee yhteen, vahingoitetusti Danin avustuksella, Larry Grayn kanssa. Alice ja Larry molemmat tietävät, että Annalla ja Danilla on tunteita toisiaan kohtaan...
...Danin kirja floppaa, mutta Annan valokuvanäyttely on menestys. Anna ja Dan alkavat tapailla toisiaan, tavattuaan uudelleen valokuvanäyttelyssä. He menevät yhteen vuoden päästä valokuvanäyttelystä, jolloin kumpikin paljastaa partnereilleen pettäneensä häntä. Dan ja Anna kuitenkaan eivät onnistu suhteessaan, vaan Anna palaa takaisin aviomiehensä, Larryn luo ja Dan Alicen luo. Alice ei kuitenkaan enää rakasta Dania ja Alice palaa Amerikkaan.
    Elokuva on kuin älynväläys.
    Elokuva käsittelee olemista omana itsenään eri ihmisten seurassa. Se antaa psykologisen kartan ihmisten uskomuksista ja odotuksista. Tunteet kuten rakkaus, mustasukkaisuus ja epätoivo. Mike Nichols osaa käsittämättömän hyvin luoda hyvin älykkään kohtauksen pohjaten sen päähenkilöiden tunteisiin. Se mitä dialogi ei kerro, ohjaus ja näyttelijäsuoritukset kertovat. Rakastan elokuvan tapaa jättää aukkoja tapahtumien välille. Toisin kuin elokuvan alkukohtaus, loppu elokuva ei ole ollenkaan kliseinen vaan kuin hiottu timantti. Tälläiset kohtaukset voisivat helposti käydä tylsiksi tai puuduttaviksi, mutta elokuva pitää otteessaan. Nicholsin ohjaus ei pelkästään luo hahmojen sisäistä psyykettä täydellisesti vaan pystyy antamaan lukijalle avaimet päästä henkilöiden ajatuksien sisälle. Ajatustenluku on mahdotonta, mutta lähelle tässä elokuvassa päästään. Nichols luo kohtauksiin tiiviin, veitsellä leikattavan tilan, joka on hyvin harvinaista saada toteutettua elokuvissa. Hänen vuosikymmenien kokemus näkyy elokuvassa. Piste.
   Käsikirjoitus on upea. Kuten jo hehkutin, aukot luovat elokuvaan syvyyttä ja tietynlaista paljautta. Pääsemme itse värittämään valmiiksi piirretyt ääriviivat, niin hahmojen kuin juonen osalta. Elokuvan upea dialogi pitää katsojan odottamassa sormet ristissä kaiken luonnistuvan niin sympaattiseksi luotujen hahmojen kannalta. Closer onkin melkein kuin katsoisi miekkamiesten taistelua. Tätä Nichols ja upea näyttelijäkaarti meille näyttävät. Näyttelijäkaarti onnistuu loistavasti heille asetettujen paineista huolimatta, sillä elokuvassa ei esiinny juuri muita näyttelijöitä kuin neljä päänäyttelijää.
   Julia Roberts ei ole "Amerikan kullannuppu" syyttä. Hän on Mike Nicholsin sanoin "tehty elokuvanäyttelijäksi". Hän osoittaa taitonsa ja lahjansa joka elokuvassa, jossa loistaa. Siitä on kyse tässäkin. Hän osaa ilmaista silmillään tavattoman paljon. Hän taitaa taiteellisen näyttelemisen ja osaa luoda kohtauksen. Hän ymmärtää elokuvan. Hän on syntynyt erinomaiseksi näyttelijäksi.
   Jude Law on hyvä hänelle tyypisessä roolissa. Hän osaa Robertsin tavoin luoda hahmostaan hyvin sympaattisen, mitä Nichols luultavasti on hakenutkin. Law on yksi hienoimmista 2000-luvun miesnäyttelijöistä ja Closer on yksi hänen monista taidonnäytteistään. Hän sytyttää valkokankaan tuleen ja on täysi vastus Robertsin valkokangaskemialle.
   Clive Owen tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen. Larryn roolihahmo on täysi laidallinen kilpailua, miehistä egoilua ja omahyväisyyttä ja silti Owen saa katsojat puolelleen. Hän  Robertsin ja Law:n tavoin katoaa rooliinsa ja onkuin tuntisimme vain Larry Grayn, emme ollenkaan, tippaakaan, vähääkään Clive Owenia. Hän sai ansaitusti Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, vaikka toinen pääosahan se oikeasti oli. Oscar-ehdokkuuden sivuosasta Closerista sai myös Natalie Portman.
   Portman osuu naulan kantaan Alicena. Hän on elokuvassa hieman sivusta katsoja ja enemmän ehkä sivuroolissa kuin muut. Hän on kuitenkin elokuvan avainhenkilö ja sitoo nerokkaasti roolityöllään käsikirjoituksen yhteen. Hänen valkokangaskemiansa ei ehkä ole muiden veroista, mutta korvaa tämän virheettömällä ja teknisesti ja sisöllöllisellä näyttelijän työllä.

    Juoni, kaikkine yhteiseen päämäärään; loppuun, johtavine aukkoineen kuvaa myös jotain hahmoista. He eivät voi näyttää omaa itseään, koska pelkäävät etteviät itse pidä omasta itsestään. He haluavat olla jotain, minkä he ovat itsestään luoneet ja siksi päätyvät ratkaisuihin, joita kaikki eivät varmasti ymmärrä. Closer on täydellinen taideteos, jossa korostuu näyttelijäsuoritukset. Eli toisin sanoen elokuvan aatelistoa.



10












...=)