Mitä Maisie tiesi (What Maisie Knew)

Mitä Maisie tiesi on kuvattu täysin 6-vuotiaan Maisien näkökulmasta. Hänen vanhempansa (Julianne Moore & Steve Coogan) eroavat ja Maisie pakotetaan helvetilliseen limbotilaan, jossa häntä rieputetaan kodista toiseen. Rock-tähti äiti vielä ryntäilee kiertuekeikoilleen ja taiteenvälittäjäisä unohtuu kuukausi tolkuiksi Euroopan työmatkoille. Väliin putoaa kuitenkin äidin ja isän uudet puolisot (Alexander Skarsgård & Joanna Vanderham), jotka ottavatkin vastuun Maisien huolenpidosta.


Ensimmäinen puolisko on jumalattoman tylsä. Elokuvassa on hyvin vähän repliikkejä ja ne repliikit, mitä kuullaan, kohisee jossain taustalla kun kamera pitää zoominsa Maisien todellisuudessa. Täten katsojalla on vain tämän nuoren tytön arka ja viaton todellisuus seurattavana ja Nick Uratan ambienttinen ääniraita sävystämässä tätä kuvausta. Olisinkin toivonut elokuvan alkupuoliskolle vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä lopussa tälläinen tunnelmallinen, visuaalinen kerrontatyyli sopi tajuttoman hyvin. Ongelma alussa vain on se, että katsoja pitäisi saada nopeammin sisään elokuvaan ja nopeammin samaistumaan ja välittämään tarinasta.

Mutta kuten sanoin, loppua kohden elokuvan ote selkeni. Kun siinä vaiheessa pystyi jo luomaan jonkinlaisen kuvan kaikista hahmoista ja valitsemaan puolensa, oli emotionaalisesti sitoutunut etenkin nuoren Maisien herkkyyteen. Melkein kyyneleet valuivat viimeisen puolen tunnin aikana. Kuvasta tuli hypnoottisempaa, musiikista kauniimpaa ja näyttelemisestä koskettavampaa. Vaikka näennäisesti mikään ei muuttunutkaan. Melkein alan ajatella, että tämä oli jopa tarkoituksellista. Harmi vain, että katsoja pistetään työskentelemään hieman liikaa, että hän pääsee elokuvaan sisälle, mutta silti melkein suosittelisin sinnittelemään puolivälistä eteenpäin, sillä totean taas, että siinä kohtaa vasta elokuvan tunnelma ja tyyli pääsee oikeuksiinsa.

Julianne Moore tekee ehkä koskettavimman roolisuorituksensa, mitä olen häneltä nähnyt. Erityisesti lopun kohtaus, jossa hän on silmikkäin tekemiensä valintojen ja niiden seurausten kanssa, on sydäntä riipaiseva. Hän rakastaa tytärtään, mutta näkee tämän silmissä pelkoa, kun tämä katsoo häntä. Muilla näyttelijöillä on vähän epäedullisempi asema, sillä heidän hahmonsa ovat yksipuolisempia. Steve Coogan on puhelimeen kalattava poissaoleva isähahmo, Alexander Skarsgård niska vääränä päätään kumarassa pitelevä nuori pojankloppi ja Joanna Vanderham kiltti naapurintyttö - kaikki kuitenkin hyvin roolitettuja ja täysin uskottavia, vaikkakin pelkistetympiä hahmoja. Pääosan Onata Aprile, elokuvan Maisiena, tekee todella hyvää työtä, mutta siihen uskon vaikuttaneen enemmän vahvan ohjaustyön, sillä hänenkin roolihahmonsa on melko naturalistinen ja vähäeleinen, joten varsinaista näyttelemistä ei hirveästi tarvita - eikä tarvitsekaan tarvita - lapset ovat luonnollisia.

Mitä Maisie tiesi on koskettava kuvaus lapsesta eronneiden vanhempien keskellä. Itsekin tulen avioeroperheestä. Allekirjoitan kyllä koko elokuvan kuvauksen siitä tilasta ja olosta, miltä tuntuu jatkuvasti olla erossa toisesta vanhemmasta. Miltä tuntuu istua jossain aulassa odottamassa toista vanhempaa, kaivata aina toista vanhempaa tai aina tuntea olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Pahimmillaan jopa olevan vain shakkinappula vanhempien välisessä valtataistelussa.

...=)

A Single Man (A Single Man)

Muotisuunnittelijana leipätyönsä tekevän Tom Fordin esikoisohjaus alkaa fantastisella sisäisellä monologilla, jossa Colin Firthin esittämä George Falconer kuvailee herättyään, millaista on valmistautua alkavaan päivään. Hän tietää, että häneltä odotetaan tietynlaista roolia, millainen hänen täytyy olla, miltä hänen täytyy näyttää ja miten hänen tulee käyttäytyä. Joka aamu hänen täytyy valmistautua tullakseen täydelliseksi. Moni varmasti pystyy samaistumaan tähän, mutta näin puhuu erityisesti mies, joka ei voi olla oma itsensä. A Single Man on intiimi kuvaus tämän miehen elämästä.

Hän on englannin ja kirjallisuuden professori Los Angelesilaisessa yliopistossa. Aiemmin hänen miesystävänsä (Matthew Goode) on kuollut ja se viimeinenkin osa Georgea, joka oli aito, kuoli tämän mukana. Georgen elämässä on yhä ystäviä (Julianne Moore) ja elämään valoon tuovia tekijöitä (Nicholas Hoult, Jon Kortajarena), mutta hän on silti aikeissa toteuttaa itsemurhan.

Meidän päähenkilömme käy elokuvan aikana kaksintaistelua elämän ja kuoleman kanssa. Hän pohtii, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoisen. Hänen rakkautensa on kuollut. Hän ei ole koskaan voinut olla oma itsensä. Hän on aina kahlittu piinaavan ajatusten verhon taakse. Hän ei pysty heittäytymään hetkeen eikä niin ollen elämäänsä. Hän ei pysty yksinkertaisesti tuntemaan asioita, koska jokaista hetkeä hänen päivästään varjostaa hänen esittämänsä rooli - hän pelkää. Läpi elokuvan värimaailma kuitenkin muuttuu hetkittäin. Varsin harmaan ja sieluttoman värin sijaan saamme hetkeksi nauttia lämpimista, raikkaista värikkäistä väreistä. Tämä symboloi elämän ohimenevää kauneutta. Hetken verran, pystymme Georgen tavoin irtautumaan itsestämme ja vaan nauttimaan hetkestä. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten tämä on Tom Fordin esikoisohjaus.

Ne elokuvalliset elementit, joita hän käyttää, henkivät vuosien kokemuksesta. Hän osoittaa äärimmäistä taituruutta heittäessään meidät päähenkilönsä silmien taakse. En muista koska viimeksi olisin näin imaistu elokuvaan ja yhden henkilön maailmaan. Sen lisäksi, Ford leikittelee elokuvan visuaalisuudella elämän syvempien kysymysten kanssa. Ja niin tehdessään, uskon, että saavuttaa jotain ennennäkemätöntä. Samaistuin enemmän kuin koskaan osaisin uskoa, siihen elämän ahdingon ja kauneuden väliseen kädenvääntöön. Kuinka me emme koskaan tule saamaan mitään vastauksia. Mutta aina välillä, hetkeksi, voimme unohtaa kysymykset.

Colin Firth tekee hienon roolisuorituksen. En halua latistaa sitä paseeksi heittämällä kehiin liudan tyhjiä adjektiivejä. Yksi hetki kuitenkin hänen roolityössään vakuutti minut. Hän saa puhelun, jossa hänelle kerrotaan hänen rakkautensa kuolemasta. Kun hän vastaa puheluun, hän odottaa kuulevansa linjan toisessa päässä henkilön, joka tuntee hänet aidosti. Kun hän tajuaa soittajan olevan joku muu, hänen äänensävynsä muuttuu sekunninsadasosassa kylmäksi ja etäiseksi.

Koko sivuosakaarti kaikki antavat parastaan, Nicholas Hoult, Matthew Goode ja Julianne Moore. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin kuvaus yhdestä miehestä, hänen elämästään ja hänen kuolemastaan. "You know that only thing that has made the whole thing worthwhile has been those few times that I was able to truly connect with another person." Ainakin yhden elokuvan verran, elämämme on ollut aikamme arvoista.

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - part 2)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
Katniss (Jennifer Lawrence) ja Peeta (Josh Hutcherson) elävät lähitulevaiuuden kuvitteellisessa yhteiskunnassa, Panemissa, jota johtaa tyranni Presidentti Snow (Donald Sutherland). Panemin yhteiskunta on sorrettu, epätasa-arvoinen maailma, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisia viihteen muodossa vuotuisessa Nälkäpelissä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittui näihin peleihin ja viimeiset elokuvat: Matkijanärhet (osa 1 ja osa 2) kertovat kapinallisten sodasta Snown johtamaan Capitolia vastaan. Kapinnallisia johtaa puolestaan Presidentti Coin (Julianne Moore).

Ensinnäkin: olipa turha päätös venyttää viimeinen osa kahdeksi elokuvaksi. Osa 1 oli lähinnä tapahtumatonta asioiden paikalleen asettelua viimeistä osaa varten ja tämä elokuvaa oli pelkkää taka-ajoa. Olipas tylsää ja mitäänsanomatonta katsoa kaksi tuntia, kun Katniss joukkoineen juoksee jossain hemmetin tunnelissa ja katsotaan yksi toisensa jälkeen uhrataan periaatteessa turhaan. Etenkin siinä vaiheessa meni hermo, kun Katniss ja muut kuulevat, että heidän puolensa on sotaa jo voittamassa, mutta silti he lähtevät omin voiminensa Presidentti Snowia tappamaan kaiken sotatantereen keskelle. Lisäksi, kun katsoja pistetään kaksi tuntia odottamaan, että Katniss saisi kohdattua häntä niin sortaneen Presidentti Snowin ja sitten tämä vain ohitetaan kättä heilauttamalla, kun siinä vaiheessa sitten viimein Katniss saakin kuin saakin iskun ja taju pimenee. Siinä vaiheessa!

Huonot asiat tuli käsiteltyä pois alta, koska voin tästä kaikesta huolimatta sanoa, että olin tyytyväinen tämän uuvuttavan sarjan päätökseen. Eritoten nostan hattua elokuvan lopulle. Hellanlettas, kun oli niin söpö vauveli Katnissin sylissä ja hymyilevä Peeta leikkimässä toisen muksun kanssa siellä aurinkoisella niityllä! Ihanaa, että kerrankin on uskallettu antaa korni, imelä ja siksi niin upea loppu. Olen eräs, joka ei varmaan koskaan tule toipumaan kahden elokuvan antamista arvista. En vain vieläkään pysty kuvittelemaankaan kuinka kamalaa on pelata jotain peliä, jota kutsutaan viihteeksi ja sinun täytyy selvitä areenalla, jossa jokainen kanssaolija on valmis tappamaan sinut oman henkensä säästämiseksi. Siksi oli mukavaa nähdä, että Katniss ja Peeta saivat ansaitsemansa lopun kaiken kokemansa jälkeen.

En ollut Josh Hutchersonin suurin fani ensimmäisten elokuvien kohdalla, mutta nyt kuulun jo ylpeänä Team Peetaan. Aivan loistavasti valittu Hutcherson herkän, kiltin ja lempeän Peetan rooliin ja aivan oikein Katniss valitsi hänet, karskin ja hieman kylmänkin Galen sijaan. Natalie Dormer valloitti jälleen sydämmeni täydellisenä koviksena, joka osaa taistelussa ottaa kylmäpäisen ammattimaisen asenteen ja potkia perseitä! Mites olis hänestä uusi Bondi!? Ei... Hän on liian hyvä siihen rooliin! Naurahdin oikein kun tajusin, että nyt jäi Gwendoline Christien rooli aika pieneksi. Pikkuseltaan vilahti jossain kohtauksessa. Tämä on harmi, sillä hänessä olisi kyllä ollut ainakin Game of Thronesin pohjalta potentiaalia suurempaankin ruutuaikaan. Sam Claflin on taas loistava, olenkin koko ajan pelännyt Finnickin puolesta ja siksi oli katkeransuloista kun hän kuoli vielä niin turhan kuoleman. Loistavasti Claflin saa kaiverrettua hahmostaan sympaattisen, hyvän puolesta taistelevan, ehkä jo vähän liikaakin todistaneen, rakastuneen miehen.

Jennifer Lawrencen olen todennut jo turhaksi arvosteltavaksi, sillä hän on aina niin täydellinen, että se on jo itsestään selvää. Lisäksi hän mielestäni on luonut hienon arkin tälle hahmolle. Hän silti on arka, vaisu, ehkä vähän rajukin Katniss, mutta hän on silti kasvanut ja muuttunut Katniss, jota ajaa aivan eri motiivit kuin ensimmäisessä osassa. En käsitä, miten Lawrence tämän tekee. Erityisen hieno hän on kun hän pääsee näyttämään äärimmäisiä tunteita, kuten surua tai raivoa. Nämä kohtaukset ovat raakoja, aitoja sekä erittäin vaikuttavia. Lawrencen poikkeuksellinen lahjakkuus näyttelijänä ilmenee siinä, että hän on erittäin luonnollinen, raaka sekä aito näyttelijä. Katso, arvostelinpas häntä sitten kuitenkin... Liam Hemsworth ei ole näyttelijänä mitenkään omaan makuun, mutta sopii tuollaiseen vaniljaisen sankarin arkkityyppi rooliin ihan hyvin. Julianne Moorea en vieläkään koe kovin pelottavaksi pahikseksi, mutta kiva nähdä, että häneltä sentään luontuu vähän monipuolisempaakin roolia, kuin mihin yleensä on urallaan tottunut. Oli myös kiva nähdä Mahershala Alin saavan aika paljonkin ruutuaikaa.

Koin elokuvan tasapainon vähän häiritseväksi. Välillä juostiin kuin päättömät kanat henkemme edestä ja sitten tuijotellaan ja seisoskellaan ja istuskellaan minuuttikausia kuin jotkut patsaat, enkä ihan ymmärtänyt miksi. Muutenkin käsikirjoitus ei ole mitään älyn juhlaa, juoni ei oikein koostu mistään muusta kuin taistelukohtauksista ja dialogi on erittäin puista. Ei tässä kenelläkään oikein ollut kahta sanaa enempää sanottavaa kenelläkään. Vähän enemmän olisin toivonut jotain kunnon pohdiskelua ja väittelyä jostain yhteiskunnallisesta teemasta, kun nyt annetaan taas kerran vain nuolen ratkaista kaikki ongelmat. Mutta tämä toimii loistavasti vangitsevasta toimintapätkästä sekä elokuvasarjan ansaitsemasta päätösosasta. Muutenkin elokuvasarjan tunnelma, hahmot ja teemat ovat jo kauan aikaa sitten jo ikuistuneet legendaariseksi elokuvaviihteeksi, joka toivottavasti kertoo ihmiselle syvempääkin saarnaa oikeasta ja väärästä.

...=)

Ihmisen pojat (Children of Men)

Psykologiassa on ilmiö, joka tunnetaan sivustakatsojaefektinä. Silloin hätäänjoutunutta ei auteta, erinäisistä tekosyistä johtuen. Saatetaan kuvitella, että itse ei osaa auttaa tai turvautua siihen ajatukseen, että joku toinen varmasti auttaa. Silti itse olen huomannut, että äärimmäisen kriisin, hädän tai katastrofin keskellä ihmiset toimivat päinvastoin, he auttavat oman henkensä uhalla vaikka täysin vierasta ihmistä.

Alfonso Cuaronin vuonna 2006 valmistuneen sci-fi-trillerin ensimmäisinä hetkinä Lontoon keskustassa räjähtää kahvila. Vain sekunteja aikaisemmin sieltä on kävellyt ulos Clive Owenin esittämä entinen aktivisti Theo Faron. Hän elää lähitulevaisuuden maailmassa, jossa jonkinlaiset sodat,, pakolaisvirrat ja ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ympäriinsä ja vain Lontoo näyttäisi olevan jonkinlaisessa valtiollisessa hallinnassa ja näin ollen lähes ainoa paikka maailmassa, jossa ihmiset pystyvät elämään normaalia elämää. Ainoana puutoksena lapset. Nimittäin tässä dystopiassa viimeisin lapsi syntyi kahdeksantoista vuotta sitten. Elokuvan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Faron kohtaa raskaana olevan naisen.

Mitä ohjaaja Alfonso Cuaron saavuttaa tällä elokuvalla, on täydellisyyden. Tässä meillä on upeasti kerrostettu, syvällinen, pohtiva draama, joka toimii myös erittäin klaustrofobisena ja ahdistavana jännityselokuvana. Elokuva ikään kuin puristuu loppua kohti, jolloin Cuaron todella pääsee leikittelemään kuvaustekniikoilla, tyylillä sekä temmolla. Olemme kirjaimellisesti sodan jalkoihin heitettynä, käsissämme ihmiskunnan tulevaisuus ja tämä taakka - sen joutuu jokainen katsoja elokuvateatterin penkissä kantamaan.

"Hengästyttävän täydellinen"

Vaikka koen, että avoin loppu olisi ollut vielä täydellinen silaus upean realistiselle ja pelottavan uhkaavalle tulevaisuuskuvalle, niin en paljosta pysty valittamaan. Tematiikka, jota Cuaron käyttää on ajatuksia herättävää. Miksi päähenkilö Faronille paljastuu tieto vauvasta keskellä heinien täyttämää latoa, aivan kuten eräät henkilöt kuten Maria, Joosef ja Jeesus joku 2027 vuotta sitten? Ja miksi elokuvan viimeinen kohtaus tapahtuu soutuveneessä ulapalla, muistuttaen aivan yhtä kertomusta arkista ja miehestä nimeltä Nooa?

Eikä tässä vielä kaikki. Cuaron ei tosiaankaan tyydy vain historiallisiin, raamatullisiin, tarunomaisiin viittauksiin, vaan heijastaa elokuvassa jatkuvasti nykypäivän politiikkaa, ongelmia ja niiden suhdetta niin mediaan, taiteeseen kuin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Aina välillä Cuaronin kamera zoomaa pois päähenkilöstämme ja välittää meille tietoa hänen selkänsä takana tapahtuvista asioista, kuten pakolaisten häkittämisistä, nälkiinnyttämisestä ja loppujen lopuksi jopa teurastamisista. Irrottaessaan otteensa päähenkilöstä, tekee Cuaron katsojalle selväksi, että nämä ovat elokuvasta ja siis päähenkilöstä riippumattomia asioita, eli voisivat aivan hyvin olla tosia - kuten totta puhuen ovatkin - myös elokuvan ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva siis kulkee koko ajan omalla metatasollaan ajankohtaisuudellaan.

Tämä tietenkin tuo myös lisäpaineensa elokuvaan. Katsojan on helpompi samaistua elokuvan maailmaan, kun se muistuttaa niin kovin paljon omaamme. Siksi vastoinkäymiset näinkin yksityiskohtaisessa tulevaisuuskuvassa iskoistuvat katsojaan kovin henkilökohtaisesti ja siten elokuvan ote, jännityselokuvan ote saa hallun.

Olin positiivisesti vaikuttunut Julianne Mooren virkistävästä roolityöstä. Hän on itselleen melko poikkeuksellisessa roolissa. Moore, joka on tottunut näyttelemään kireitä, pinnallisia ja yläluokkaisia naisia, onkin tässä kapinallinen, rento, salaperäinen, mutta kuitenkin älykäs ja mielenkiintoinen. Clive Owen on aina vaikuttava. Hän näyttelee roolinsa hyvin, jossa hän yleensä joutuu jonkinlaiseen peliin, josta ei aluksi ota selvää, mutta lopulta nousee voittajaksi. Michael Caine on aina yhtä vakuuttava älykkäänä, joskin tässä myöskin älyttömän miehenä. Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam komppaavat loistavasti, lyhyillä kohtauksillaan.

Eritoten haluan korostaa elokuvan kuvuasta, nerokkaan, nerokkaan Emmanuel Lubezkin toimesta. Tämä elokuva elää ja hengittää visuaalisuutta. Itse asiassa dialogia ei juuri edes käytetä, tosin sekin käytetään nerokkaasti, mutta lavasteet, kamerakulmat, miljöö ja se, mitä elokuva näyttää ruudussa ja jättää sen ulkopuolelle luovat raskaasti hengittävän, kokonaisvaltaisest syvällisen teoksen, jonka eri tasoja voisi tulkita ajan loppuun asti. Hengästyttävän täydellinen.

...=)

Chloe (Chloe)

Chloe on vuoden 2009, Atom Egoyanin ohjaama jännitysdraama, jonka nimiroolissa on Amanda Seyfried ja muissa osissa Julianne Moore ja Liam Neeson. Chloe on myös säälittävä yritys luoda millään tavalla elävää, vaikuttavaa trilleriä. Juoni kaatuu omaaan nokkeluuteensa ja jännityselementtiä jäädään hapuilemaan liian kauan.

En pidä Amanda Seyfriedistä, hän ei vaikuta kovin älykkäältä näyttelijältä. En myöskään pidä Julianne Mooresta, joten se siitä, tässä elokuvassa ei ole kauheasti mikä vakuuttaisi. Ja saanen taas huomioda, että Moorella on jälleen se samanlainen juliannemooremainen rooli, jossa hän on rikas, hillitty nainen, jolla on koti esikaupungissa, etäinen mies ja yksi poika (ylipäätänsä lapsia) ja sitten tämäkin elokuva käyttää kunnolla aikaa Mooren kasvojen kuvaamiseen, kun Moore pitää esitystään tyypillisesti tämän naisen julkikuvan hajoamisesta. Eli toistaa samaa kaavaa, taas, kuten jokaisessa elokuvassaan.

Edelleen Alice (Still Alice)

 Aina välillä taiteilija nousee asemaan, jossa hän ylittää ne rajat, joissa hän olisi arvosteltavissa. Tämä saattaa kuulostaa kehulta, mutta se on kaikkea muuta. Tätä näkyy niin kirjailijoissa, muusikoissa, kuin ilmeisesti näyttelijöissä. Oli roolisuoritus miten keskinkertainen tai elokuva miten mitäänsanomaton tahansa, siitä keksitään ne ainoat hyvät puolet eikä edes mainita huonoja ja täten luodaan illuusiota nimenomaisen taiteilijan ympärille, ikään kuin hän ei voisi tehdä mitään väärää. Ehkä kuvitellaan, että jos kyseistä taiteilijaa haukkuisi tai kritisoisi, saisi osakseen huonon maineen tai olisi väärässä, sillä onhan kyseinen taiteilija aina ennekin tehnyt hyvää jälkeä. Julianne Moore on noussut sellaiseen asemaan. Hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon kerta kaikkiaan mitäänsanomattomasta roolisuorituksesta, korkeintaan keskinkertaisesta elokuvasta Edelleen Alice. Ja minusta tuntuu, että hän voitti Oscarin vain, koska. Vain, koska hän on Julianne Moore.

 Edelleen Alice, kertoo Alice Howlandista (Julianne Moore), 50-vuotiaasta psykologista, joka sairastuu Alzheimerin tautiin. Häntä tukemassa on hänen aviomiehensä John (Alec Baldwin) ja kolme lasta, joista nuorimmaista esittää Kristen Stewart.

Jos joku yrittää hetkeksikään uskotella itselleen, luoja paratkoon kenellekään muulle, että Edelleen Alice, Julianne Mooren säälimätön Oscar-kalastus-elokuva vuodelta 2014, olisi mitenkään erilainen tuiki tavallisesta tv-elokuvasta esimerkiksi, hän valehtelee. Elokuvan rakenne on suoraan sanottuna tylsä, perinteinen, kaavoihin kangistunut. Julianne Mooren roolisuoritus on tekstikirjan omainen eikä edes niin hyvä. Vaikka hän saakin hyvin kuvattua Alzheimerin tautiin sairastuvan naisen epätoivoa, hän ei saa luotua hahmostaan aitoa. Sen lisäksi, Moore esittää aina saman roolin. Hän on yleensä rikas, keskiluokkainen, elämässä onnistunut, hienostunut nainen, jonka kupla puhkeaa yleensä jossain vaiheessa elokuvaa ja Moore saa tulkita tätä romahdusta. Edelleen Alice on kuin jokainen hänen aikaisemmista rooleista. En tiedä, miksi monipuolisuutta ei pidetä enää näyttelijän hyveenä. Sitä sen tulisi olla ja sitä Moorella ei ole. Jos jotain positiivista elokuvasta haluaa huomata, on se Kristen Stewartin, yllättäen, hyvä roolisuoritus. Se on ennemminkin hän, joka pitää elokuvaa elossa ja saa muut näyttämään paremmalta.

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockinjay - Part 1)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
En varmaan koskaan tule pystymään katsomaan Nälkäpelin kahta ensimmäistä osaa uudelleen. Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit keskittyivät nimenomaan Nälkäpeliin, sen kauheuksiin ja tuon lähitulevaisuuden yhteiskunnan ehkä järkyttävimpään todellisuuteen, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisiaan. Olin itse niin henkisesti rikki ne katsottuani. En usko, että pystyisin katsomaan ne uudelleen, tietäen, mitä ne ovat. Sen sijaan tätä kolmatta osaa, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:stä, on huomattavasti helpompi katsoa.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, että Katniss on pelastettu pelistä ja viety District kolmelletoista. District 13 uskottiin olevan tuhottu, mutta selviää, että tämä tuhansien ihmisten yhdyskunta on vetäytynyt maanalle. He ovat siellä vuosikymmeniä odottaneet kapinan puhkeamista, jotta he voisivat vallata takaisin Panemin yhteiskunnan, jota Capitol ja Presidentti Snow johtavat. Jotta kapina syttyisi todella tuleen, Katniss valjastetaan propagandafilmien keulakuvaksi, matkijanärheksi, innoittamaan ihmisiä kapinaan. Samalla hän on erossa Peetasta, jota ei pystytty pelastamaan pelistä ja joutui Capitolin vangiksi.

Matkijanärhi, osa 1 on selvästi vain lopun alkua. Se on väliosa. Mitään mullistavaa tai eeppistä tai edes kauheaa ei elokuvassa liiemmin tapahdu. Meille avataan, mitä on tapahtunut maailmassa sillä aikaa, kun Katniss, Peeta, Finnick ja muut ovat yrittäneet selvitä peleistä. Kapina on juurtunut yhteiskuntaan ja levottomuuksia esiintyy siellä täällä. Samaan aikaan Julianne Mooren esittämän Presidentti Coinin johtama District 13 on saamassa yhä enemmän jalansijaa "sijaishallintona" alkaen muistuttaa uhkaavasti vain toista kopiota Capitolista. Elokuvaa on jopa nautinnollista seurata. Saamme vähän aikaan hengittää syvään ja tutustua tarkemmin näihin hahmoihin ja ymmärtää näiden ihmisten perimmäiset motiivit vielä tarkemmin, ennenkuin uhkaava sisällissota todella käynnistyy.

"...todella hyvä elokuvakokemus"

Elokuva ei ole yhtä raaka, eikä edes yhtä vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä osaa. Pidän siitä, sillä tämä kolmas osa tekee hienoa työtä sitoen aiempia elokuvia yhteen ja esitellen pikkuhiljaa vimeistä koitosta, niin sanotusti. Tuo lähitulevaisuuden maailma on yhä hienosti toteutettu ja visualisoitu. Tästä vain puuttuu se totuus Nälkäpelistä, jota oli minun ainakin todella vaikea sulatella, että miltä se tuntuu taistella omasta elämästä, lain nimissä, tappaen toisia, jotka yrittävät samaa. Kuitenkaan tämä kolmas osa ei jää täysin kahden aikaisemman osan varjoon, vaikka tästä puuttuvasta, aika oleellista elementistä, niin voisikin päätellä. Sen sijaan, että katsojan huomio olisi täysin pelissä, näemme todella mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä sisällissota ja kapina tarkoittaisivat lähitulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuvaus on siis todella realistista ja puhuvaa. Elokuva ottaa kantaa niin median valtaan kuin ihmisten perimmäiseen olemukseen ja siihen, mitä he haluavat.

Nälkäpelissä ja Outolinnussa on samanlaisuutensa. Molemmat keskittyvät tulevaisuuden yhteiskuntaan, mitä eriskummallisine hallintoineen ja sitä vastustaviin kapinoihin, molempien johtohenkilönä aikuisuuteen astuva nuori nainen. Minulle, ehkä Outolintu puhuttelee hieman enemmän ja arvostan kaikkea sitä tulkintaa, jota siitä pinnan alta löytyy. Nälkäpeli puolestaan puhuttelee sen kokonaisvaltaisuudella. Tämä maailma, nämä ihmiset, juonikuviot ovat kaikki toteutettu tarkkuudella ja hiottu kertomaan jotain perimmäisistä arvoista, jotka määrittävät ihmisyyttä, kuten rohkeus, viiisaus ja oikeudenmukaisuus. Outolintu ehkä keskittyy puolestaan enemmän ihmisten yksilöllisyyteen ja itsensä löytämiseen. Jos näin karkean jaottelun voi tehdä.

Matkijanärhi, osa 1:sen budjetti, eli sen tekemiseen käytetty raha oli 125 miljoonaa dollaria ja se näkyy. Harvoin puhun dvd:n mukana tulevista lisämateriaaleista, mutta tässä kohtaa ne on ehkä hyvä tuoda esille. Niistä kerrotaan hyvin se valtava määrä työtä, jota Nälkäpelin kulisseihin on upotettu. Taustamateriaali sisältää muun muassa infoa siitä, kun elokuvan suuret joukkokohtaukset, esimerkiksi sairaalassa, joka on täynnä haavoittuneita, vei suuren määrän resursseja, kun satoja ihmisiä maskeerattiin arpisiksi ja loukkaantuneiksi. Pukuja elokuvaan tehtiin myös satoja. Elokuvan taustatiimit valmistelivat elokuvaa kuukausia ennen kuvausten alkua. Rahalla saa, eikö?

Erittäin hieno onkin elokuvan tarjoama otanta maanalaisen yhteiskunnan elämään. District 13 on pysynyt maanalla vuosikymmeniä. Kaikki on säännösteltyä, kaikki on hyvin sotilaallista, Nuorimmat asukit eivät ole koskaan nähneet auringonvaloa. Heillä on samanlaiset vaatteet ja hyvin minimaaliset asuinolot. En ole ihan täysin varma Julianne Mooresta. Ehkä hänen näyttelemisensä vain on liian älykästä minulle, mutta minusta hän oli vain kovin pliisu ja mitäänsanomaton, ollakseen johtaja, joka myöhemmin ilmeisesti, mikäli tämä elokuva antaa yhtää osviittaa, muuntautuu aikamoiseksi diktaattoriksi.

Jos Julianne Mooren näytteleminen on liiankin sulavaa omaksi parhaakseen, niin niin on ainakin Donald Sutherlandin. Edellisissä osissa hän pystyi rikkomaan sitä julkisuuspintaa, jonka hahmo antaa itsestään ilmi, ja raottamaan pahan säteitä, mutta tässä hän on ihan joku nukke. Hän ei vaikuta minulle kovin ilkeältä mieheltä, päin vastoin. Outolinnussa sentään Kate Winslet pistää palamaan kaameana ämmänä, jota haluaisi vain läimäyttää poskelle, mutta Presidentti Coin ja Presidentti Snow ovat kuin mitäkin kissanpentuja Winsletiin verrattuna. Ainakin tämä elokuva jättää nämä hahmot jopa yllättävän etäisiksi. Sutherland onnistui paremmin aiemmissa osissa ja elokuvien juonikaari ilmeisesti liikkuukin niin, että vasta viimeisessä elokuvassa, Mooren Coinista paljastetaan jotain enemmän. Silti, olisin halunnut saada tässäkin elokuvassa jo jotain enemmän heistä.

Jennifer Lawrence, sen sijaan, kuten aina, on loistava. En edes jaksa laulaa hänelle taas toista ylistyslaulua. Hän on paras, joo, joo! Sen sijaan voisin ylistää Natalie Dormeria iänikuisuuksiin. Hänellä on uskomaton kyky olla läsnä, uskoa jokaiseen vuorosanaansa ja ilmentää joka sekunti hahmonsa ominaisuutta. Tosin, koen, että hän on hieman väärin käytetty tässä. Hän oli niin loistava psykopaattisena murhaajanerona Holmes NYC:ssa ja juonittelevana kaunottarena Game of Thronesissa ja tässä hän on "vain" apuri Katnissin taustajoukoissa. Mutta hän vetää roolin kuin roolin hyvin. Mutta sanonpahan vain, että hänelle olisi pitänyt antaa Sutherlandin tai Mooren rooli.

En niin välitä liiemmin Josh Hutchersonista tai Liam Hemsworthista. Hutcherson on kovin tavallinen ja Hemsworth vaikuttaa aina vähän vajaalta, kuin hän ei tarkkaan tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joten tämä kolmiodraama kuvio tässä Nälkäpelin ytimessä on minulta lentänyt koko ajan vähän yli. Tosin koen silti, että he kumpikin sopivat omiin rooleihinsa, niin, että esimerkiksi eivät sopisi esittämäänt toistensa rooleja. Näyttelijöinä heissä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Jena Malonea käytettiin tässä pätkässä aivan liian vähän, huomioiden sen, mihin hänellä olisi mahdollisuudet, kuten aikaisempi osa näytti. Elizabeth Banks on elokuvan valopilkku. Hän löytää aina "sen jonkin" osan hahmostaan, minkä osaa painottaa eniten ja siten tuoda hahmostaan parhaat irti. Pidin paljon Mahershala Alista House of Cardsissa, mutta tämä rooli on lähes näkymätön, samoin Woody Harrelsonin.

Sam Claflin puolestaan, vetää aika näkyvänkin roolinsa kunnialla. Hänellä on tärkeä kohtaus kohti elokuvan loppua, jossa hänen tulee puhua Panemin kansalle propagandafilmin välityksellä. Hän ilmentää loistavasti määrätietoisuutta, syvää tunnetta ja on suoraan sanottuna vaikuttava. Sen lisäksi hänellä on lukuisia kohtauksia pitkin elokuvaa, jossa hän saa hyvin tuotua hahmon tunteet pinnalle. Hän hengittää kohtausta ja elää täysin hahmon mielialan johdateltavana. Myös Philip Seymor Hoffman, niissä vähäisissä kohtauksissa, joita hänelläkin on, ilmentäävä sujuvaa näyttelemistä, jossa vuorosanat ovat kuin suoraan hänen omasta päästään. Hänellä on, tai oli, uskomaton kyky tuoda hahmo niin paljon alas käsikirjoitetusta henkilöstä, oikeaksi, suunnittelemattomaksi, hetkessä eläväksi ihmiseksi.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (onpa kauhea kirjoittaa tuota nimeä tuohon joka kerta) on väliosa hyvin toimivassa elokuvasarjassa. Sillä on kuitenkin omatkin ansionsa ja pääsee ajoittain jopa todella mielenkiintoiseen pohdintaan yhteiskunnan ja sen ihmisten suhteesta ja niiden välillä muodostuvista säröistä. Tuotanto-arvoltaan laatuluokkaa, elokuva on mielenkiintoista seuravattavaa ja jälleen kerran todistaa Jennifer Lawrencen tähtiloistoa. Kaiken kaikkiaan todella hyvä elokuvakokemus, vaikka vertailussa jääkin aiempien osionsa varjoon, vain hieman, mutta ehdottomasti jää.

...=)

Tunnit (The Hours)

Mrs. Dalloway sanoi ostavansa kukkaset itse.

Nicole Kidmanin Oscarin arvoisesti tulkitseman Virginia Woolfin, Julianne Mooren näyttelemän Laura Brownin ja Meryl Streepin kuvaaman Clarissa Vaughnin tarinat saattavat vaikuttaa monimutkaisilta - liian syvällisiltä, niitä ymmärtääkseen. Stephen Daldryn hienovarainen ohjaus antaa katsojan melko pitkälti tulkita draaman tasoja itse. Nämä kolme hahmoa ovat kaikki eri aikakausilta; Virginia Woolf elää 1920-luvun Englannin maaseudulla, Laura Brown 1950-luvun Yhdysvaltain lähiössä ja Clarissa Vaughn 2000-luvun New Yorkissa. Kaikki kolme naista yrittävät opetella määrittämään elämäänsä ilman miehiä - elokuva on feministinen. Kaikki kolme tarinaa keskittyvät siihen, kuinka kolme naista elävät onnettomina, koska antavat itsensä tulla määritellyksi pelkästään elämänsä miehen kautta. Virginia Woolf, kuuluisa, muun muassa romaanin Rouva Dalloway, kirjailija on joutunut hylkäämään elämänsä Lontoossa ja muuttamaan maalle, miehensä Leonard Woolfin toiveesta, jotta hänen oma mielenterveytensä paranisi. Woolf tunnetusti kärsi pitkistä masennusjatkoista ja nykypsykologian määritelmin maanisdepressivisyydestä. Laura Brown on mennyt naimisiin miehensä Danin kanssa velvollisuudentunteesta, rakkauden sijaan ja pohtii, miten löytää oma elämänsä satuttamatta lapsiaan. Clarissa Vaughn rakastui nuorena Richard Brownin, joka kuitenkin valitsi elämänsä rakkaudeksi miehen, Louis Watersin, Clarissan sijaan. Richardin sairastuttua syöpään, Louis jätti tämän, jolloin Clarissa ryhtyi pitämään tästä huolta ja täytti omaa elämäänsä tai pikemminkin vältti sitä, Richardin huolehtimisen tekosyyn nojalla. Kaikki kolme tarinaa linkittyvät myös Woolfin kirjan Rouva Dalloway ympärille. Virginia itse kirjoittaa sitä. Laura lukee sitä. Ja Clarissa elää sitä. Elokuvan syvin filosofinen olemus ja teema löytyy Woolfin elämänasenteesta, jossa jokainen tunti on sinun elämäsi. Myös ne raskaat tunnit.

 "Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa."

      Stephen Daldry ymmärtää juonen täysin hyvin. Hän käyttää nerokkaita keinoja ja hienovaraisia vivahteita, kuten kukkien symboliikkaa tuodakseen esiin elokuvan motiiveja. Kukat symboloivat perinteistä naisen asemaa; kaunis koriste. Myös harkitty kameratekniikka ja kuvaus- ja editointikieli puhuvat tarkasta hallinnasta elokuvaan. Elokuvan ehdottomasti upein kohtaus rautatieasemalla on kuvattu yksityiskohtaisella ja syvällisellä tyylillä, joka vaikuttaa katsojaan syvemmin kuin ehkä hän havaitseekaan. Myös loppupuolen kohtaus Clarissan asunnon olohuoneessa ja väliaikaisessa juhlatilassa on hallittu.
       Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa. Siitä hieno esimerkki Nicole Kidmanin täydellisyyttä hipova roolisuoritus. Ei pelkästään, hän pysty vangitsemaan kirjailijan täydellistä ruumiintumaa, hän tuo rooliin syvää tulkintaa. Hän pystyy näyttelijäntyöllään vangitsemaan yksinäisyyden, masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja syvän palon tunteet uskottavimmin kuin kukaan koskaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tämän lisäksi hänellä on roolisuorituksessaan jokin elementti - se tietty, mikä kruunaa vain parhaimmat roolisuoritukset ja mikä tekee niistä niin ajattomia; hän on elokuvatähti. Hän onnistuu varastamaan huomion jokaikisessä kohtauksessa ja tekee hahmosta omansa. Hän kuvaa täysin tämän naisen persoonan sekä pystyy sen lisäksi vielä tuomaan elokuvan merkitystä läpi omassa roolisuorituksessaan. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen maltillisimmista ja hallituimmista roolisuorituksista ja samalla eloisimmista. Vaikka hahmo on masentunut ja kamppailee syvien eksistentialistisien ongelmien parissa, saa Kidman näytettyä hahmosta vielä toisenkin puolen, mikä tekee hahmosta moniulotteisen ja siten uskottavan. Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen, mikä ei ole helppo saavutus uralla, joka on täynnä kiitettävää työtä. Hän onnistuu pitämään hahmon realistisena, aitona ja samalla toteuttamaan siinä elokuvallista draamaa ja intohimoista puhdasta tunnetta jäljentävää paloa, mihin vain mestarillisimmat näyttelijät pystyvät.
      Tunnit on draamaelokuva puhtaimmillaan. Vaikka se ottaa kantaa todella huomattavastikin - onnistuu se tekemään syvällisen tulkinnan elämästä itsesään ja antamaan katsojalle mahdollisuuden aitoon elokuvalliseen elämykseen.

Boogie Nights (Boogie Nights)

Paul Thomas Andersonin ohjaama amerikkalainen draamaelokuva valmistui vuonna 1997, pääosissa Mark Wahlberg, Julianne Moore, Burt Reynolds, Don Cheadle, John C. Reilly, William H. Macy, Heather Graham, Philip Seymour Hoffman ja Alfred Molina. Käsikirjoittana toimi myös Paul Thomas Anderson, ja oli ehdolla parhaan käsikirjoituksen Oscariin. Burt Reynolds ja Julianne Moore olivat ehdolla Oscariin sivurooleista.

      Boogie Nights kertoo yönkerhontiskaajasta, Eddie Adamsista (Mark Wahlberg), joka tavattuaan pornografisten elokuvien ohjaajan, Jack Hornerin (Burt Reynolds), hän suostuu astumaan pornografian maailmaan näyttelijänä. Jackin kanssa asuu hienossa talossa naispornotähti Amber Waves (Julianne Moore), entinen kotiäiti ja vaimo, jonka entisella aviomiehellä on hänen poikansa huoltajuus. Eddie muuttaa nimensä Dirk Diggleriksi ja kuvaa elokuvia niin Amberin kuin Rollergirlin (Heather Graham) kanssa.
      Boogie Nights on tarina menestyksestä ja rahasta. Se kuvaa monen ihmisen elämää, pääosassa Mark Wahlbergin Eddie Adams/Dirk Diggler. Dirk on naiivi ja lapsellinen ja kuvittelee maailman paljon helpommaksi paikaksi mitä se on. Hän uskoo jokaisella olevan yksi juttu missä on hyvä ja kuvittelee täten olevan oikeutettu mihin tahansa. Paul Thomas Andersonin käsirkirjoitus on erittäin harvinaislaatuinen. Vaikka se kertoo pornon maailmasta, se ei ota sitä kantavaksi teemaksi, vain pikemminkin sitä tekevät ihmiset. Elokuvan sävy ja tyyli ovat upeita. Paul Thomas Anderson ohjaa uskomattomalla intohimolla, jollaista en ole ennen nähnyt. Hän luo uskottavan, mielenkiintoisen elokuva täynnä tunnetta ja vivahteita, kohtaloa sen suurimmassa merkityksessä. Erityisesti elokuvan kameratyöskentely on avainasemassa ja upean virkistävä. Elokuvan tunnelma on sävytetty ja musiikki on mielenkiintoisesti käytössä. Boogie Nights on kaikin puolin uskomaton elokuva, Paul Thomas Andersonin upea vaikuttava teos maailmasta, jossa kyseenalaistetaan itsekkyys. Elokuvaa johdatta todella iso, monipuolinen näyttelijäkaarti, kaikki panostaen upeasti rooleihinsa, ainoana miinuksena William H. Macyn karikatyyrinen tulkinta hahmosta, josta olisi aihetta tulkita paljon paremmin.

    Mark Wahlberg on älykäs näyttelijä. Hän osaa heittää itsensä peliin ja tulkita hahmoaan armottomalla antaumuksella. Hän hyväksikäyttää jokaisen näkökohdan ja kommunikoi ilmiömäisesti ohjaajan kanssa. Hänen tulkitsemat tunteet ovat aitoja, raastavia ja uskottavia. Hän johtaa elokuvaa innolla ja hienolla energialla. Wahlberg vaikealuontoisessa roolissa onnistuu virheettömästi ja vakuuttaa heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Hänen tunnetilansa ovat kuin avoin kirja ja se on hyvän näyttelijän tunnusmerkki.
      Minulle elokuvan upein roolisuoritus oli Julianne Mooren henkeäsalpaava tulkinta naisesta, jonka elämä ei ole ehjä. Moore tuo raakaa tunnetta valkokankaalle ja uppoaa rooliinsa poikkeuksetta. Hän on upea. Hän ei jätä aukkoja vaan pyrkii tuomaan rehellisen kuvauksen Amber Wavesista katsojan eteen ja antautuu hahmon vietäväksi.
    Burt Reynolds on myös elokuvassa aivan tulessa. Hän tietää miten kuvata hahmo ja onnistuu luomaan uskottavan, melkein dokumentaarisen tarkan kuvaelman hahmostaan. Näyttelijän luoma tunnelma asettaa sävyn joka kohtaukseen, missä hahmo esiintyy ja upeasti painotettuan Reynolds näyttelee henkeäsalpaavalla palolla, tarkkuudella ja saa aikaan syvällisen, uskottavan tulkinnan erikoisluontoisesta hahmosta.

     Boogie Nights on erittäin raaka, tunnepitoinen elokuva. Mielenkiintoisesti rakennettu ja uskottavuutta huokaava elokuva on ehdottomasti Paul Thomas Andersonin lahjakkuutta. Keskittäessään energiansa täysin projektiinsa, saa hän aikaan upean elokuvan, jossa katsojalle riittää draamaa ja puhtaasti virheetöntä, mielenkiintoista elokuvantekoa tarkasteltavaa.

9

...=)